"Py­hää paik­kaa en oi­kein osaa ni­me­tä, mut­ta mo­nis­sa ar­ki­sis­sa asi­ois­sa ja te­ke­mi­sis­sä on mu­ka­na jo­tain hie­noa. Niin­kin yk­sin­ker­tai­nen jut­tu kuin uu­den kah­vi­pa­ke­tin avaa­mi­nen on hie­no het­ki. Se tun­ne on sel­lai­nen, jota en ha­lua ohit­taa kos­kaan, vaik­ka oli­si kii­re­kin. Sii­hen het­keen py­säh­tyy, ja sit­ten vas­ta jat­kaa kah­vin­keit­toa.

Toi­nen hie­no jut­tu on luon­to. Kun olen tääl­lä Hol­lo­las­sa maal­la kas­va­nut, niin luon­non­lä­hei­syy­des­tä on tul­lut mi­nul­le hy­vin tär­keä asia. Luon­nos­sa on hyvä kul­kea, hen­git­tää rai­kas­ta il­maa ja kuun­nel­la luon­non ää­niä rau­has­sa. Jos sitä pys­tyi­si te­ke­mään koko ikän­sä, se oli­si hyvä. Kaup­pa­mat­kat­kin kul­jen met­sä­pol­kua, en vie­rei­sen kä­ve­ly­tien kaut­ta. Se on sitä sa­maa hy­vän olon ai­kaa, kun voi kä­vel­lä met­sän läpi.

Olen viit­tä vail­le val­mis lä­hi­hoi­ta­ja ja eri­kois­tun lap­si- ja nuo­ri­so­työn puo­lel­le. Ha­lu­an teh­dä ih­mis­ten kans­sa töi­tä, eri­tyi­ses­ti nuor­ten kans­sa. Olen huo­man­nut, et­tä opin nuo­ril­ta pal­jon ja et­tä voin it­se an­taa heil­le­kin jo­tain. Sii­nä on var­mas­ti jo­tain py­hää, kun löy­tää oman paik­kan­sa ja työn­sä elä­mäs­sä."

Toni Hip­pe­läi­nen, Hol­lo­la