Pää­si­äi­nen ju­lis­taa ilo­sa­no­maa, joka ei ole vain muis­to men­nees­tä, vaan tuo toi­voa täl­le­kin päi­väl­le. Kris­tuk­sen ylös­nou­se­mus on kris­ti­nus­kon ydin ja se on sa­no­ma syn­nin so­vi­tuk­ses­ta ja ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä. Pää­si­äi­nen on tar­koi­tet­tu jo­kai­sel­le, joka poh­tii elä­män ra­jal­li­suut­ta, tai jon­ka mie­les­sä pyö­ri­vät usein muut kuin hen­gel­li­set asi­at. Ja it­se asi­as­sa meil­le kai­kil­le, jot­ka kul­jem­me oman­lais­tam­me elä­män­pol­kua. Pää­si­äi­nen ei ra­jaa ke­tään ul­ko­puo­lel­le. Se on juh­la jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le.

Kris­tuk­sen ylös­nou­se­mus ker­too, et­tei kuo­le­ma ole vii­mei­nen sana. Moni tun­tee, kuin­ka huo­let, me­ne­tyk­set, yk­si­näi­syys tai epä­var­muus toi­meen­tu­los­ta ja tu­le­vai­suu­des­ta pai­na­vat miel­tä. Usein tun­tuu, et­tä toi­vo on ohut­ta ja voi­mat vä­häi­set. Pää­si­äi­sen sa­no­ma on myös roh­kai­su kat­so­maan pi­dem­mäl­le. Ju­ma­lan rak­kaus ulot­tuu sin­ne­kin, min­ne omat voi­mam­me ei­vät enää kan­na.

Ylös­nous­sut Kris­tus tu­lee ih­mi­sen luo lem­pe­äs­ti, ei vaa­ti­muk­sin, vaan lah­ja­na. Hän ei kysy, mi­ten vah­va us­ko­si on tai olet­ko eh­ti­nyt py­säh­tyä hen­gel­lis­ten ky­sy­mys­ten ää­rel­le. Hän ky­syy vain, Saan­ko kul­kea rin­nal­la­si? Sik­si, pää­si­äi­nen kuu­luu jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le, us­kon vah­vuu­des­ta tai sen epä­var­muu­des­ta riip­pu­mat­ta. Ju­ma­lan an­ta­man toi­vo ei pe­rus­tu mei­dän on­nis­tu­mi­siim­me vaan hä­nen lu­pauk­siin­sa, us­kol­li­suu­teen­sa ja te­koi­hin­sa, jot­ka ovat tul­leet nä­ky­vik­si Kris­tuk­ses­sa.

Ikäih­mi­sel­le pää­si­äi­nen voi ol­la va­kuu­tus sii­tä, et­tei kuo­le­ma ole lop­pu. Nuo­rel­le ai­kui­sel­le se voi ol­la vies­ti sii­tä, et­tei ih­mi­nen ole yk­sin kii­reen ja pai­nei­den kes­kel­lä. Ja meil­le kai­kil­le se voi ol­la muis­tu­tus sii­tä, et­tä elä­mä ei ra­ken­nu vain suo­rit­ta­mi­ses­ta – elä­män sy­vin pe­rus­ta on rak­kaus, jon­ka Ju­ma­la an­taa.

Kris­tus on ylös­nous­sut, mer­kit­see lo­pul­ta sitä, et­tä kris­til­li­nen toi­vo ian­kaik­ki­ses­ta elä­mäs­tä on tot­ta. Se on läs­nä sil­loin­kin, kun em­me it­se jak­sa sitä näh­dä. Ju­ma­la avaa tien uu­teen, ei vas­ta huo­men­na, vaan jo tä­nään. Pää­si­äi­nen ei lu­paa vain tu­le­vaa elä­mää, vaan läs­nä ole­van Ju­ma­lan, joka uu­dis­taa elä­mää täs­sä ja nyt. Hä­nel­tä saam­me uut­ta voi­maa elää ja ra­kas­taa.

Toi­vo­tan si­nul­le siu­nat­tua, va­lon ja toi­von pää­si­äis­tä!

Pää­si­äis­ter­veh­dys on laa­dit­tu yh­teis­työs­sä le­vik­ki­a­lu­een kirk­ko­her­ro­jen kans­sa.

Kir­joit­ta­ja on Nas­to­lan kirk­ko­her­ra.