Lii­sa Kel­tin­kan­gas-Jär­vi­nen kir­joit­taa tuo­rees­sa It­sek­kyy­den ai­ka -kir­jas­saan ny­kyi­ses­tä, it­se­kes­kei­ses­tä elä­män­ta­vas­tam­me, jos­sa ih­mi­nen on kiin­nos­tu­nut vain omas­ta it­ses­tään.

Hän ku­vaa sitä, mi­ten yk­si­löl­li­syy­den nou­su on muut­tu­nut it­sek­kyy­dek­si. Kun 1980-lu­vul­la hä­nel­tä pyy­det­tiin lu­en­to­ja mui­ta huo­mi­oon ot­ta­vas­ta lap­ses­ta ja oman vuo­ron odot­ta­mi­ses­ta, pyyn­nöt ovat vaih­tu­neet sii­hen, mi­ten vah­vis­taa lap­sen yk­si­löl­li­syyt­tä. Hän ver­taa ti­lan­net­ta näin: Jos ai­em­min lap­sel­la ei saa­nut ol­la omaa tah­toa, nyt van­hem­mat al­ka­vat ky­syä lap­sel­ta, mitä hän mil­loin­kin ha­lu­ai­si.

Ar­vos­tan Kel­tin­kan­gas-Jär­vi­sen nä­ke­mys­tä ja pit­kää ko­ke­mus­ta, mut­ta mie­les­tä­ni kir­ja yleis­tää ra­jus­ti tätä ai­kaa. Yleis­tä­mäl­lä ja pro­vo­soi­mal­la saa he­rä­tet­tyä kes­kus­te­lua ja hyvä niin. On tär­ke­ää kes­kus­tel­la sii­tä, mitä meil­le yh­teis­kun­ta­na kuu­luu ja mi­hin olem­me me­nos­sa.

Olen kui­ten­kin sitä miel­tä, et­tä em­me ole vie­lä ihan pi­lal­la. Teen päi­vit­täin työ­tä yh­tei­sös­sä, jos­sa on lä­hes 700 nuor­ta. He ei­vät ole it­se­kes­kei­siä nar­sis­te­ja. He osaa­vat edel­leen ter­veh­tiä, jos heil­le huik­kaa huo­me­net kou­lun käy­tä­vil­lä. Saat­taa jopa ta­pah­tua niin, et­tä joku nuo­ri tai ko­ko­nai­nen po­ruk­ka tu­lee ker­to­maan ihan it­se, mitä heil­le kuu­luu. Vä­li­tun­ti­sin ka­ve­ria au­te­taan läk­syis­sä, ko­kei­siin saa­te­taan lu­kea (pa­nii­kis­sa) po­ru­kal­la ja ka­ve­ria kuun­nel­laan, jos täl­lä on ol­lut huo­no päi­vä.

Kou­luis­sa har­joi­tel­laan joka iki­nen päi­vä edel­leen oman vuo­ron odot­ta­mis­ta ja mui­den kans­sa yh­teis­työ­tä. Ruo­ka­jo­nos­sa ei saa etuil­la. Kaik­ki 24 op­pi­las­ta ei­vät voi ol­la ää­nes­sä op­pi­tun­nil­la sa­maan ai­kaan. Li­säk­si mo­nil­la nuo­ril­la on har­ras­tuk­sia, jois­sa toi­mi­taan koko ajan tii­mis­sä. Jal­ka­pal­lo­jouk­ku­ees­sa ei voi pi­tää pal­loa koko ajan it­sel­lään. Näy­tel­mä­ker­hos­sa ku­kaan ei voi ve­tää tun­nin mo­no­lo­gia.

Us­kal­tai­sin myös väit­tää, et­tä ai­kui­set­kaan ei­vät ole ihan pi­lal­la vaan vie­lä löy­tyy ri­paus mui­den huo­mi­oi­mi­sen tai­toa. Ai­na löy­tyy joku, joka yl­lät­tää työ­ka­ve­rit ja tuo pul­laa työ­pai­kan kah­vi­huo­nee­seen. Vie­lä on naa­pu­rei­ta, jot­ka ko­laa­vat lu­met naa­pu­rin au­ton koh­dal­ta. Vie­lä on iso­van­hem­pia, jot­ka aut­ta­vat, kun lap­si sai­ras­tuu. Vie­lä on ai­kui­sia, jot­ka aut­ta­vat muis­ti­sai­rai­ta van­hem­pi­aan it­se­ään sääs­tä­mät­tä.

Vie­lä löy­tyy myös van­hem­pia, jot­ka us­kal­ta­vat aset­taa ra­jat. Nyt kän­nyk­kä­ai­ka on lop­pu­nut. Nyt kaik­ki syö­mään! Nyt ham­mas­pe­sul­le ja il­ta­pi­sul­le. Läh­de­tään­pä kaik­ki yh­des­sä ul­koi­le­maan. Jo­kai­nen van­hem­pi taa­tus­ti yrit­tää par­haan­sa niil­lä voi­ma­va­roil­la ja sii­nä elä­män­ti­lan­tees­sa, jos­sa on. Jos voi­ma­va­rat ovat vä­his­sä, ei kan­na­ta sin­ni­tel­lä lii­an pit­kään vaan ha­kea apua.  

Tois­ten ih­mis­ten ar­ki­nen huo­mi­oi­mi­nen ja hy­vän te­ke­mi­nen siel­lä, mis­sä elää ja vai­kut­taa, ei­vät on­nek­si ole ka­don­neet täs­tä maa­il­mas­ta, vaik­ka sil­tä vä­lil­lä voi­si vai­kut­taa, kii­tos tosi-TV-oh­jel­mien ja so­si­aa­li­sen me­di­an julk­kis­ten.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.