Mie­li­ku­vien pe­rus­teel­la teh­ty­jen en­nak­ko-olet­ta­mien va­ras­sa on help­po elää ja niis­tä eroon pää­se­mi­nen voi ol­la vai­ke­aa. Hel­poi­ten se on­nis­tuu toi­sel­la en­nak­ko-olet­ta­mal­la.

Yl­väs pro­fii­li va­lo­ku­vas­sa Kuh­mois­ten sa­kas­tin sei­näl­lä kuu­luu en­sim­mäi­sel­le va­lo­ku­va­tul­le Kuh­mois­ten kirk­ko­her­ral­le, Jo­han Sa­le­niuk­sel­le. Jo­han oli uu­del­leen it­se­näis­ty­neen Kuh­mois­ten seu­ra­kun­nan en­sim­mäi­nen kirk­ko­her­ra. Jo­ha­nil­la on tum­ma Beet­ho­ven-tuk­ka, tui­mah­ko il­me ja pa­pin vaa­te­tus, kuin Jane Aus­te­nin ro­maa­ni­fil­ma­ti­soin­nis­ta kon­sa­naan. Hän näyt­ti lap­suu­des­sa­ni ja pit­käl­le ai­kui­suu­teen pe­lot­ta­val­ta, lä­hes ku­nin­kaal­li­sel­ta. Epäi­le­mät­tä hän pu­hui lä­hin­nä ruot­sia ja oli an­ka­ra 1870-lu­vun seu­ra­kun­ta­lai­sia koh­taan. Ai­na sa­kas­tis­sa käy­des­sä tuli pe­lon­se­kai­sen kun­ni­oi­tuk­sen val­las­sa kat­sot­tua kirk­ko­her­ra Sa­le­nius­ta. Is­tun va­ro­vas­ti nyt tä­hän kus­ta­vi­lais­tuo­lil­le, toi­vot­ta­vas­ti et­te her­mos­tu. Kans­ke vore det bät­t­re att göra det på svens­ka.

Mut­ta joi­ta­kin vuo­sia sit­ten kaik­ki muut­tui. Sel­vit­te­lin Kuh­mois­ten kirk­ko­her­ro­jen taus­to­ja ja Jo­ha­nin­kin ta­ri­na tuli vas­taan. Tä­män seu­rauk­se­na taan­noin kuo­ro­har­joi­tuk­sis­sa tuo­lia sa­kas­tis­ta ha­kies­sa­ni vil­kai­sin va­lo­ku­vaa ja ajat­te­lin mie­les­sä­ni ”ter­ve Juho, mu­ka­va näh­dä”. Sal­lin Ju­ho­han se vain on­kin, Tyr­vään Kalt­si­las­ta ta­lon­poi­kais­ta su­kua. Ei si­nua tar­vit­se­kaan pe­lä­tä, voi­daan ju­tel­la suo­mek­si ihan nor­maa­lis­ti.

Ju­hol­la oli jos­sain mää­rin poik­keuk­sel­li­nen ta­ri­na. Hän oli läh­te­nyt opin­tiel­le Sal­lin ta­los­ta, Po­rin tri­vi­aa­li­kou­lun kaut­ta pää­ty­nyt Tur­kuun lu­ki­oon, siel­tä Hel­sin­kiin opis­ke­le­maan, Tu­run hiip­pa­kun­taan pap­pis­pes­tei­hin ja lo­pul­ta Kuh­moi­siin. Apu­lai­ses­ta kap­pa­lai­sen kaut­ta kirk­ko­her­rak­si oli pol­ku kul­ke­nut. Kuh­moi­sis­ta­kin Juho vie­lä pyr­ki Pirk­ka­laan ja Ori­ve­del­le, mut­ta ei tär­pän­nyt ja sit­ten elä­mä lop­pui kes­ken. Nimi vaih­tui mat­kan var­rel­la Jo­ha­nik­si ja su­ku­ni­mek­si tuli Sa­le­nius. Ei var­mas­ti hel­poin pol­ku ta­lon­poi­kai­sel­la taus­tal­la suo­men­kie­li­se­nä pon­nis­tel­la eteen­päin ajan ko­neis­tos­sa, van­ho­jen pap­pis­su­ku­jen pu­ris­tuk­ses­sa et­siä omaa paik­kaa. Mut­ta hy­vin oli Juho on­nis­tu­nut ja us­kot­ta­va oli ol­lut muo­don­muu­tos.

Jäin miet­ti­mään, mi­ten hel­pos­ti ul­ko­muo­dol­le an­taa mer­ki­tys­tä ja toi­saal­ta sitä, mi­ten tie­toi­suus taus­tas­ta vai­kut­taa omaan suh­tau­tu­mi­seen. On­han se Juho voi­nut an­ka­ra ol­la ja ruot­sia ai­kui­si­äl­lä pu­hua, vaik­ka ta­lon­poi­kais­ta su­kua on­kin. Ja ties vaik­ka kuin­ka oli­si ol­lut lep­peä van­ha her­ra, vaik­ka tui­mal­ta näyt­tää­kin. Ajan tapa oli kui­ten­kin, et­tä ku­vis­sa ei suu­rem­min hy­myil­lä.

Kir­joit­ta­ja on kirk­ko­val­tuu­tet­tu Kuh­moi­sis­ta