Mikä si­nun elä­mäs­sä­si on kaik­kein tär­kein ja luo­vut­ta­mat­to­min asia? Mis­tä olet val­mis luo­pu­maan sen saa­dak­se­si? Kun vas­taat tä­hän ky­sy­myk­seen, tu­let sa­mal­la ker­to­neek­si sen, mis­sä on si­nun aar­tee­si eli mis­sä on si­nun sy­dä­me­si ja tur­va­si. Vas­tauk­se­si ker­too sa­mal­la sen, kuka tai mikä on si­nun ju­ma­la­si. Va­pah­ta­jam­me Jee­sus Kris­tus tie­tää sy­dä­mem­me kiin­ty­myk­sen maan­pääl­li­siin aar­tei­siin.  

Kris­ti­tyn tär­kein aar­re on ian­kaik­ki­nen elä­mä. Jee­suk­sen ope­tuk­sen mu­kai­ses­ti tai­vas­ten val­ta­kun­ta on jo tul­lut kes­kel­lem­me, jo­ten ky­sy­mys ei ole vain kuo­le­man jäl­keen koit­ta­vas­ta ti­las­ta. Asia kos­kee tätä ajal­lis­ta elä­mää. Mi­ten ikui­nen elä­mä voi­si konk­reet­ti­ses­ti koi­tua aar­teek­sem­me jo nyt? Ju­ma­lan val­ta­kun­ta tuli ih­mis­ten ulot­tu­vil­le Kris­tuk­ses­sa. Kris­tuk­sen koh­taa­mi­nen on se, mitä kris­tit­ty saa ta­voi­tel­la ja pyy­tää päi­vit­täin.

Osaam­me toki lu­kea Raa­mat­tua, se­lit­tää ja opis­kel­la sitä. Raa­ma­tun vii­pyi­le­väs­sä ru­koi­le­mi­ses­sa ja mie­tis­ke­lys­sä hen­gi­täm­me Her­ran läs­nä­o­loa. Sii­nä osak­sem­me tu­lee Py­hän Hen­gen mei­tä muut­ta­va voi­ma. Raa­ma­tun ää­rel­lä ru­koi­le­mi­nen on us­kon­har­joi­tuk­sen kal­leim­pia aar­tei­ta. Tä­hän on kris­til­li­ses­sä pe­rin­tees­sä mo­nia ta­po­ja, esi­mer­kik­si jo mo­nil­le tu­tuik­si tul­leet ig­na­ti­aa­ni­set har­joi­tuk­set tai lec­tio di­vi­na. Niis­sä ta­voi­tel­laan koh­taa­mis­ta Ju­ma­lan kans­sa. Muu­ta­mat käy­tän­nön asi­at voi­vat ol­la avuk­si: ai­ka, paik­ka, asen­to, it­sen­sä rau­hoit­ta­mi­nen, häi­ri­ö­te­ki­jöis­tä ir­tau­tu­mi­nen ja Py­hän Hen­gen läs­nä­o­lon pyy­tä­mi­nen. Teks­tiä lu­kies­sa, mie­tis­kel­les­sä, ru­koil­les­sa ja kat­sel­les­sa voi ky­syä vaik­ka näi­tä kah­ta asi­aa: Ju­ma­la, mitä sinä ha­lu­at mi­nul­le täl­lä sa­noa? Mi­ten sinä ha­lu­at mi­nun vas­taa­van pu­hut­te­luu­si?

Te­o­lo­gi Karl Bart on sa­no­nut, et­tä Raa­mat­tu on kuin vene, jos­sa Jee­sus nuk­kuu. Kun lu­em­me ru­koil­len Raa­mat­tua, sen sa­nat avau­tu­vat Py­hän Hen­gen kaut­ta pala pa­lal­ta, kir­kas­tu­vat aar­teek­sem­me ja ovek­si Ju­ma­lan val­ta­kun­taan. Löy­däm­me siel­tä elä­vää vet­tä ja ra­vit­se­van elä­män lei­vän. Se aar­re on ka­to­a­ma­ton.

Ru­koi­lem­me, et­tä Ju­ma­lan Hen­ki aut­tai­si nä­ke­mään omas­sa elä­mäs­säm­me sen yh­den tar­peel­li­sen. Kaik­kein par­haim­mak­si avuk­si Ju­ma­la on an­ta­nut meil­le Jee­suk­sen, sy­dä­men aar­teen. Jee­suk­sen kans­sa kul­ke­mi­nen on dy­naa­mis­ta lii­ket­tä, mat­kan te­ke­mis­tä eteen­päin ja vä­lil­lä le­pää­mis­tä.  

Kat­se­len ka­na­van ran­taan Asik­ka­lan uu­den seu­ra­kun­ta­ko­din ik­ku­nas­ta. Ke­sä­kuu kut­suu kiit­tä­mään luo­ma­kun­nas­ta, le­väh­tä­mään het­kek­si ja kuun­te­le­maan, mi­ten luo­ma­kun­ta lau­laa kii­tos­taan Luo­jal­leen. Avaan oven ja lin­nut lau­la­vat leh­vis­tös­sä. Sy­dä­mes­tä nou­see ru­kous, aa­vis­tan Py­hän.

Kir­joit­ta­ja on Asik­ka­lan seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­nen.