Joku oli näh­nyt vai­vaa. Hän oli teh­nyt graf­fi­tin pu­nai­sin kir­jai­min kes­kel­le la­tua. Teks­ti oli kir­joi­tet­tu isoin kir­jai­min ja lop­puun oli lai­tet­tu huu­to­merk­ki. Sii­nä luki: ”Ei enää kau­an!”

En­sin nau­rah­din ja sit­ten va­ka­voi­duin. Joku ha­lu­si ju­lis­taa meil­le hiih­tä­jil­le, et­tä hiih­to­kau­si on koh­ta ohi. Joku ha­lu­si muis­tut­taa, et­tä pian nämä la­dut ovat men­nyt­tä. Vai­kut­ti jopa sil­tä, et­tä joku vi­ha­si la­tu­ja. Et­te pää­se enää kau­aa hiih­tä­mään, läl­läl­lää.

Tai sit­ten ym­mär­sin graf­fi­tin­te­ki­jän vies­tin ihan vää­rin. Eh­kä hän oli hiih­don ra­kas­ta­ja, joka ha­lu­si kan­nus­taa mei­tä kaik­kia ot­ta­maan ilon ir­ti la­duis­ta, kun ne vie­lä ovat hy­väs­sä kun­nos­sa. Ei enää kau­an, naut­ti­kaam­me nyt.

Sa­no­maan­sa ei ole ai­na help­po saa­da läpi. Jo edes­men­nyt vies­tin­nän pro­fes­so­ri Os­mo A. Wiio väit­ti, et­tä vies­tin­tä yleen­sä epä­on­nis­tuu, pait­si sat­tu­mal­ta.

Olin opis­ke­lu­ai­ka­na vaih­dos­sa Sak­sas­sa. Lin­ja-au­to yli­o­pis­tol­ta oli ai­van täyn­nä ja mei­dän piti pääs­tä seu­raa­val­la py­sä­kil­lä pois. Ys­tä­vä­ni tar­koi­tuk­se­na oli sa­noa sak­sak­si, et­tä pää­sem­me­kö läpi, mut­ta hän sa­noi­kin va­hin­gos­sa, et­tä hä­nen pi­tää pääs­tä po­tal­le. Ky­seis­tä pot­ta­sa­non­taa käyt­ti­vät vain pie­net lap­set. Saim­me erit­täin no­pe­as­ti ti­laa ja pää­sim­me ulos.

Ker­ran olin il­lan­vie­tos­sa, jos­sa jo­kai­sen piti il­lan aluk­si ky­syä jon­kun lä­hel­lä is­tu­van ei-tu­tun ih­mi­sen kuu­lu­mi­sia. Mi­nul­ta oli juu­ri lei­kat­tu vä­hän ai­kaa sit­ten vii­sau­den­ham­mas ja hen­ki­lö, jon­ka kans­sa jut­te­lin, kuu­los­ti ja näyt­ti ihan sa­mal­ta kuin minä muu­ta­maa viik­koa ai­em­min. Yri­tin­kin ky­syä hä­nel­tä em­paat­ti­ses­ti, on­ko hä­nel­tä juu­ri lei­kat­tu vii­sau­den­ham­mas. Hän kat­soi mi­nua kum­mis­saan ja sa­noi ei. Jäin miet­ti­mään no­lo­na, mi­ten kes­kus­te­lua voi jat­kaa täs­tä. Okei, pu­huit niin epä­sel­väs­ti ja pos­ke­si näyt­ti ole­van tur­vok­sis­sa, jo­ten ajat­te­lin vain tätä mah­dol­li­suut­ta…

Olen mo­kan­nut vies­ties­sä­ni niin suo­mek­si, ruot­sik­si kuin eng­lan­nik­si. Olen sa­no­nut ja kir­joit­ta­nut mitä sat­tuu, kun en ole muis­ta­nut oi­kei­ta sa­no­ja tai olen kir­joit­ta­nut va­hin­gos­sa vää­rin. Toi­mit­ta­ja­na ol­les­sa­ni haas­tat­te­lin pii­ri­sih­tee­riä, mut­ta hä­nes­tä tu­li­kin ju­tus­sa pi­ri­sih­tee­ri. Las­ku­var­jos­ta tuli ker­ran la­ku­var­jo ja asi­a­no­mai­ses­ta si­a­no­mai­nen. On­nek­si oman teks­tin voi oi­ko­lu­kea.

Jos vies­ti­mi­nen ei ol­lut en­nen help­poa, ei se ole sitä nyt­kään so­si­aa­li­sen me­di­an ai­ka­kau­del­la. Meil­le on hii­pi­nyt so­si­aa­li­sen me­di­an myö­tä ta­hal­laan vää­ri­nym­mär­tä­mi­sen kult­tuu­ri. Jos jon­kin mie­li­pi­teen voi tul­ki­ta vää­rin, se tul­ki­taan lii­an hel­pos­ti vää­rin. Ei käy ka­teek­si po­lii­tik­ko­ja tai vaik­ka­pa seu­ra­kun­tien vies­ti­jöi­tä. Mi­ten teh­dä vai­kut­ta­vaa ja mie­leen­pai­nu­vaa vies­tin­tää, kun jo­kai­nen sana pi­tää muo­toil­la kes­kel­lä suu­ta?

It­se kai­paan ar­mol­li­suut­ta sii­hen, mi­ten suh­tau­dum­me tois­tem­me vies­tin­tään. Jos joku ke­huu pai­taa­si, kan­nat­taa olet­taa, et­tä sa­no­ja on ai­dos­ti sitä miel­tä, ei­kä hä­nel­lä ole mi­tään taka-aja­tuk­sia.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.