Lah­te­lais­ta pas­to­ria Ris­to Ran­ta­ka­ria pyy­det­tiin mie­lel­lään hy­vin­kin eri­koi­siin vih­ki­mi­siin. Eh­kä tie­det­tiin hä­nen en­nak­ko­luu­lot­to­muu­ten­sa ja su­lau­tu­mi­sen­sa yl­lät­tä­viin­kin ti­lan­tei­siin. Ai­koi­naan vih­ki­mi­siä toi­mi­tet­tiin jon­kin ver­ran ko­deis­sa, ja mo­nes­ti se an­toi­kin luo­vuu­del­le va­paut­ta. Niin seu­raa­vas­sa­kin ta­pauk­ses­sa. 

Ris­to meni vih­ki­mään pa­ris­kun­taa näi­den ko­tiin ja ei kui­ten­kaan hä­kel­ty­nyt, kun toi­vee­na oli vih­kiä kyl­py­huo­nees­sa. Se oli lai­tet­tu kau­niik­si, ja kyl­py­am­mees­sa oli hou­kut­te­le­va kyl­py val­mii­na. Ruu­sun­leh­tiä oli ri­po­tel­tu­na kyl­py­vaah­don peh­me­ään sy­lei­lyyn. 

Ris­to kyl­lä ker­toi jäl­keen­päin, et­tä vä­hän hän­tä ar­ve­lut­ti täs­sä vai­hees­sa, et­tä mi­ten tämä nyt me­nee. Taus­tal­la kun soi vie­lä is­kel­mä: "Tule kans­sa­ni kyl­pyyn. Tah­don sa­maan am­mee­seen." No, kaik­ki meni si­ve­äs­ti kä­si­kir­jan mu­kaan ja pari sai toi­sen­sa.