"Oma pyhä paik­ka­ni on kun­ni­a­var­tio, jos­sa olen usein ol­lut Lah­den san­ka­ri­hau­taus­maal­la. Jou­lu­aat­to on py­säyt­tä­vä, kun re­ser­vi­läis­jär­jes­töt vuo­ro­tel­len ovat nel­jän hen­gen var­ti­os­sa Va­pau­den Hen­ge­tär -pat­saal­la il­lan hä­mä­räs­sä. Kir­kon­mä­el­lä on hil­jais­ta, san­ka­ri­hau­doil­le on sy­ty­tet­ty kynt­ti­lät.

Puo­len tun­nin var­ti­os­sa eh­tii miet­tiä pal­jon. Aja­tuk­set kar­kaa­vat omiin iso­van­hem­piin ja hei­dän su­ku­pol­viin­sa. Mo­lem­mat isoi­sä­ni ja hei­dän vel­jen­sä oli­vat rin­ta­mal­la, sa­moin iso­sis­ko lot­ta­na. He oli­vat tuol­loin nuo­ria, 20–30-vuo­ti­ai­ta, mut­ta ai­ka oli toi­sen­lai­nen. Sil­loin vala vel­voit­ti läh­te­mään rin­ta­mal­le. Var­ti­os­sa tu­lee mie­tit­tyä myös hei­tä, jot­ka san­ka­ri­hau­taan on las­ket­tu, sa­moin hei­dän lä­hei­si­ään. Kun­ni­a­var­tio on mi­nul­le ai­nut mah­dol­li­suus hen­ki­lö­koh­tai­seen kun­ni­a­no­soi­tuk­seen heil­le.

Mi­ten pal­jos­ta saam­me nyt ol­la kii­tol­li­sia heil­le, kun nau­tim­me yl­tä­kyl­läi­syy­des­tä ja hy­vis­tä ajois­ta. Tär­ke­ää on, et­tei unoh­det­tai­si hei­tä, jot­ka ovat an­ta­neet hen­ken­sä tä­män maan eteen."

Ari Kah­ro­la, Lah­ti