Vie­lä vä­hän käy­te­tyn uu­den vuo­den puo­lel­la oli lop­pi­ai­nen, jon­ka evan­ke­liu­mis­sa ker­rot­tiin idän tie­tä­jis­tä. He tu­li­vat täh­den joh­dat­ta­mi­na ku­mar­ta­maan juu­ri syn­ty­nyt­tä juu­ta­lais­ten ku­nin­gas­ta. Mo­nis­sa mais­sa lop­pi­ais­ta kut­su­taan kol­men ku­nin­kaan juh­lak­si, vaik­ka evan­ke­liu­mi ei ker­ro­kaan tie­tä­jien ol­leen ku­nin­kai­ta tai hei­dän lu­ku­mää­rään­sä. Eh­kä ne on pää­tel­ty an­net­tu­jen lah­jo­jen laa­dus­ta ja mää­räs­tä. Jopa ku­nin­kai­den ni­mis­tä ja ul­ko­nä­ös­tä meil­lä on jo­kin kä­si­tys. Tämä joh­tuu ker­to­muk­sen ym­pä­ril­le syn­ty­nees­tä rik­kaas­ta le­gen­da­pe­rin­tees­tä. Ker­to­mus on in­noit­ta­nut eri ai­koi­na kir­joit­ta­jia, sä­vel­tä­jiä, ku­va­tai­tei­li­joi­ta ja mo­nia mui­ta. Erään myö­häi­sen le­gen­dan mu­kaan tie­tä­jiä oli nel­jä. Sen eri ver­si­oil­le on yh­teis­tä, et­tä nel­jäs tie­tä­jä jäi mat­kal­laan pa­has­ti muis­ta jäl­keen. Hän koh­ta­si on­net­to­mia ja kär­si­viä, ja jäi aut­ta­maan hei­tä. Sii­nä hu­pe­ni ai­kaa, mut­ta myös kaik­ki ku­nin­kaal­le tar­koi­te­tut lah­jat. Lo­pul­ta hän löy­si ku­nin­kaan, mut­ta vas­ta Gol­ga­tal­la, ei­kä hä­nel­lä ol­lut an­taa muu­ta lah­jaa kuin sy­dä­men­sä.

Pap­pi ja kir­jai­li­ja Ju­ha­ni Re­ko­la (1916–1986) on poh­ti­nut le­gen­daa nel­jäs­tä tie­tä­jäs­tä. Te­ok­ses­saan Bet­le­hem on kaik­ki­al­la hän rin­nas­taa tie­tä­jät nel­jään eri­lai­seen ulot­tu­vuu­teen Jee­suk­sen seu­raa­mi­ses­sa. En­sim­mäi­sen tie­tä­jän hän an­toi kan­taa lyh­tyä, kos­ka mei­dän on et­sit­tä­vä va­loa, kirk­kaut­ta ja sel­vyyt­tä täs­sä maa­il­mas­sa. Toi­nen kan­toi miek­kaa, kos­ka mei­dän on puu­tut­ta­va maa­il­mas­sa val­lit­se­viin epä­koh­tiin. Kol­man­nel­la oli kuk­ka, sil­lä voim­me elää va­pain ja huo­let­to­min sy­dä­min. Ku­ten nel­jäs tie­tä­jä, voim­me tul­la ku­nin­kaan luo tyh­jin kä­sin. Hä­nen esi­merk­kin­sä oh­jaa mei­dät aut­ta­maan lä­him­mäi­si­äm­me. 

Re­ko­la kir­joit­ti: ”Nel­jä tie­tä­jää tuo sa­no­man myös elä­väl­le kir­kol­le. En­sim­mäi­nen tie­tä­jä to­te­aa, et­tä kirk­ko ei saa pa­e­ta ajan on­gel­mia ja epäi­lyä omaan us­kon­nol­li­seen maa­il­maan­sa. Toi­nen tie­tä­jä vaa­tii, et­tä kir­kon on ol­ta­va voi­mien­sa mu­kaan pa­ran­ta­mas­sa tätä mei­dän maa­il­maam­me. Kol­mas tie­tä­jä tuo lu­pauk­sen, et­tä kir­kon ei tar­vit­se an­taa tä­män maa­il­man hor­jut­taa us­ko­aan, roh­keut­taan ja va­paut­taan. Nel­jäs tie­tä­jä en­nus­taa, et­tä kirk­ko on ereh­ty­vä, epä­on­nis­tu­va, myö­häs­ty­vä ja kui­ten­kin sel­lai­se­na kut­sut­tu pal­ve­le­maan ja to­dis­ta­maan.”

Kir­joit­ta­ja on Nas­to­lan seu­ra­kun­ta­pas­to­ri.