Raa­ma­tus­sa va­roi­te­taan lu­kui­sis­sa eri yh­teyk­sis­sä yl­pey­den syn­nis­tä. Elä­mäs­sään voi tun­nis­taa ti­lan­tei­ta, jois­sa on jou­tu­nut nie­le­mään yl­pey­ten­sä. Mie­leen voi tul­la myös ti­lan­tei­ta, jois­sa joku on toi­mi­nut poik­keuk­sel­li­sen vaa­ti­mat­to­mal­la ja ta­sa­ver­tai­sel­la ta­val­la.

Vaa­ti­mat­to­muus ei ole ajas­sam­me muo­tia, mut­ta väi­tän, et­tä suu­ri osa ih­mi­sis­tä viih­tyy pa­rem­min vaa­ti­mat­to­mien kuin it­se­ään täyn­nä ole­vien kans­saih­mis­ten pa­ris­sa. Sik­si ei ole ai­van ajan­huk­kaa py­säh­tyä poh­ti­maan, mitä omas­ta sy­dä­mes­tä löy­tyy täl­lä sa­ral­la.

Raa­mat­tu ke­hot­taa huo­leh­ti­maan köy­his­tä ja sai­rais­ta sekä va­roit­taa va­ka­vas­ti ra­han pal­von­nas­ta. Nämä käs­kyt ja ke­ho­tuk­set ovat ih­mis­luon­nol­le vai­kei­ta, sil­lä oman edun ta­voit­te­lu is­tuu ih­mi­ses­sä hy­vin tiu­kas­sa. Oman me­nes­ty­mi­sen ta­voit­te­lu voi ol­la pak­ko­miel­teis­tä, jol­loin ih­mi­nen ajaa yl­pey­ten­sä vuok­si it­sen­sä lo­pul­ta um­pi­ku­jaan.

Me­nes­ty­mis­tä ei ai­na ta­voi­tel­la pel­käs­tään käyt­tä­mäl­lä kaik­kia voi­ma­va­ro­ja me­nes­tyk­sen hank­ki­mi­seen, vaan toi­si­naan me­nes­ty­mi­nen saa­vu­te­taan poh­jat­to­man ah­neu­den kaut­ta. Täl­löin raha ja me­nes­ty­mi­nen – oli­pa kyse sit­ten bis­nek­sis­tä tai vaik­ka ul­ko­nä­ös­tä – on tul­lut epä­ju­ma­lak­si. Maal­lis­tu­nut kult­tuu­rim­me liet­soo kil­pai­lua ja me­nes­ty­mi­sen ja­noa. Oman kun­ni­an ja me­nes­ty­mi­sen ta­voit­te­lu voi us­ko­vai­sen­kin elä­mäs­sä men­nä kai­ken muun edel­le.

It­sen­sä ko­rot­ta­mi­nen ja yli­ol­kai­nen suh­tau­tu­mi­nen kans­saih­mi­siin ku­vas­taa jo­ta­kin ih­mi­sen oma­nar­von­tun­tees­ta. Jos­kus voi ol­la niin, et­tä täl­lai­nen käy­tös on opit­tua. Se on voi­nut muo­dos­tua elä­män­kaa­ren ai­ka­na psyy­ken sel­viy­ty­mis­kei­nok­si esi­mer­kik­si lii­al­lis­ta kil­pai­lua ko­ros­ta­vas­sa kas­vu­ym­pä­ris­tös­sä.

Las­ten ja nuor­ten kans­sa tu­li­si­kin vält­tää kaik­kea ver­tai­lua. Ver­tai­lun si­jaan tu­li­si ko­ros­taa ih­mis­ten mo­nia eri­lai­sia lah­jo­ja ja luo­da ajat­te­lu­ta­paa, jos­sa jo­kai­nen voi sekä tun­tea ole­van­sa hyvä et­tä iloi­ta toi­sen on­nis­tu­mi­ses­ta.

Minä us­kon vah­vas­ti sii­hen, et­tä jo­kai­sel­le ih­mi­sel­le on täs­sä maa­il­mas­sa oma tär­keä kut­su­mus­teh­tä­vä. On tär­ke­ää kuun­nel­la omaa it­se­ään ja ar­vos­taa sitä lah­jaa, jon­ka on it­se Luo­jal­ta saa­nut. Näin voi il­man uu­vut­ta­vaa ver­tai­lua ja kil­pai­lua to­teut­taa täs­sä elä­mäs­sä mer­ki­tyk­sel­li­siä ja ar­vok­kai­ta asi­oi­ta kaik­kien yh­tei­sek­si hy­väk­si.

Kuh­mois­lai­nen per­hee­näi­ti, lä­hi­hoi­ta­ja ja väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja.