Il­ta pi­me­nee, ja ik­ku­nas­ta nä­kyy kir­kas täh­ti­tai­vas. Is­tah­dan tuo­lil­le ja pyy­dän siu­naus­ta sekä oi­kei­ta sa­no­ja tä­hän il­taan. Tar­kis­tan, et­tä kynä toi­mii, vih­ko on val­mii­na, juo­ma­la­sis­sa on vet­tä ja Vir­si­kir­ja ja Raa­mat­tu ovat kä­den ulot­tu­vil­la. Sit­ten hen­gi­tän muu­ta­man ker­ran sy­vään.

Yh­täk­kiä pu­he­lin soi ja hät­käh­dän. Vas­taan ha­pa­roi­den, mut­ta soit­ta­ja ei tun­nu sitä huo­maa­vaan. Hän ker­too heti, kuin­ka näki aa­mul­la kau­pas­ta tul­les­saan mus­ta­päi­sen naa­ras­kä­py­ti­kan. Koi­raal­la oli­si ol­lut pu­nai­nen laik­ku tai ko­ko­naan pu­nai­nen pää. Muis­tan, kuin­ka vii­me ke­sä­nä mö­kil­lä häm­mäs­te­lin pa­lo­au­ton vä­ris­tä ti­kan pää­tä. Avaan jo suu­ni tik­ka­kes­kus­te­luun, mut­ta soit­ta­ja on siir­ty­nyt seu­raa­vaan ai­hee­seen.

Po­jan­po­jas­ta ei ole kuu­lu­nut viik­koi­hin mi­tään, ja vii­mek­si he ovat näh­neet po­jan hau­ta­jai­sis­sa vuo­si sit­ten. Ai­no­an po­jan kuo­le­man vuo­si­päi­vä on yli­huo­men­na ja soit­ta­ja toi­voi­si, et­tä he voi­si­vat käy­dä lap­sen­lap­sen­sa kans­sa yh­des­sä hau­dal­la. Ja syö­mäs­sä­kin oli­si mu­ka­va käy­dä. Mut­ta us­kal­lan­ko soit­taa? Jos hän ei vas­taa­kaan tai sa­noo, et­tei ha­lua näh­dä enää ol­len­kaan? Soit­ta­ja hil­je­nee ja kuu­len, kuin­ka hän nyyh­kyt­tää.

Mi­nu­a­kin al­kaa it­ket­tää. Suru, kai­paus ja yk­si­näi­syys kos­ket­ta­vat ja toi­von mie­les­sä­ni, et­tä yh­tei­nen het­ki niin hau­dal­la kuin ate­ri­an ää­rel­lä to­teu­tu­vat. Soit­ta­ja rau­hoit­tuu ja on val­mis jat­ka­maan pu­he­lua. Lo­puk­si hän huo­kaa: ”Kii­tos, kun kuun­te­lit. Lu­et­ko mi­nul­le vie­lä Her­ran siu­nauk­sen?”

Jään miet­ti­mään pu­he­lua ja huo­maan, kuin­ka vai­ke­aa kuun­te­lu oi­ke­as­taan on­kaan. Luo­ja on an­ta­nut meil­le yh­den kie­len ja kak­si kor­vaa, et­tä kuu­li­sim­me kak­si ker­taa sen ver­ran kuin pu­hum­me. Pää­tän kes­kit­tyä seu­raa­vaan pu­he­luun tar­kem­min ja ol­la en­nak­ko­luu­lo­ton kuun­te­li­ja.

 ”Mul­la on ra­hat lop­pu ja seu­raa­vat tu­lee vas­ta kah­den vii­kon pääs­tä. Mis­tä saan lap­sil­le­ni ruo­kaa?”, epä­toi­voi­nen ää­ni aloit­taa. Neu­vo­nan­ta­ja pääs­sä­ni he­rää ja tie­dän mitä soit­ta­jan tu­li­si teh­dä. Mis­tä­hän aloit­tai­sin opas­tuk­se­ni? Sitä poh­ties­sa­ni soit­ta­ja to­te­aa: ”Va­ra­sin kyl­lä ajan di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jäl­le. Saa­ko­han siel­tä apua?” Roh­kai­sen soit­ta­jaa me­ne­mään ajal­le. Nyt mi­nun on pak­ko sul­kea myös sil­mä­ni, et­tä kuu­li­sin pa­rem­min.

Soit­ta­jal­la on ol­lut vai­kea avi­oe­ro, huol­ta­juus­kiis­to­ja, ma­sen­nus­ta ja työt­tö­myyt­tä. Lap­sia on usein ikä­vä. Ää­neen tu­lee uu­si sävy, kun hän ujos­te­lee tuo­ret­ta ihas­tu­mis­taan sekä in­nos­tuu har­ras­tus­löy­dös­tään. Hy­myi­len hä­nen kans­saan. ”Oli­pa kiva, kun sain ju­tel­la rau­has­sa.”

Ha­lu­an op­pia kuun­te­le­maan enem­män sy­dä­mel­lä. Kir­kon pal­ve­le­vaan pu­he­li­meen soit­ta­vat lä­him­mäi­set ovat sen ar­voi­sia.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien joh­ta­va di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä.