"Mi­nun pyhä paik­ka­ni on No­ja­tuo­li­kirk­ko, joka on te­le­vi­si­o­ju­ma­lan­pal­ve­lus. No­ja­tuo­li­kirk­ko on mi­nun kirk­ko­ni, jos ku­kaan ei vie kirk­koon, jon­ne en enää jak­sa kä­vel­lä. No­ja­tuo­li­kir­kos­sa tun­tuu kuin oli­sin it­se­kin siel­lä mu­ka­na. Sii­nä on saar­na, jos­sa kul­loi­set­kin vie­raat kes­kus­te­le­vat pa­pin kans­sa päi­vän Raa­ma­tun teks­tis­tä. Kun No­ja­tuo­li­kir­kos­sa vei­sa­taan, lau­lan mu­ka­na ja kun ru­koil­laan, lai­tan omat­kin kä­det ris­tiin. Olen ihan kuin kir­kos­sa kuu­luu ol­la, vaik­ka ”kir­kon­penk­ki­ni” on ko­ti­soh­va. Kes­ki­tyn, rau­hoi­tun ja mi­nul­le tu­lee le­vol­li­nen mie­li.

Eri­tyi­ses­ti pi­dän vir­sien lau­la­mi­ses­ta. Isä­ni ja äi­ti­ni oli­vat hy­viä lau­la­jia, sa­moin si­sa­ruk­se­ni, ja meil­lä lau­let­tiin pal­jon vir­siä. Vir­sien sa­nois­sa­kin on niin pal­jon sa­no­maa, sa­nat loh­dut­ta­vat ja kos­ket­ta­vat. Äi­ti­ni piti meil­lä ko­to­na Ka­jaa­nis­sa py­hä­kou­lua. Siel­lä tois­ten kans­sa lau­loin py­hä­kou­lus­ta, joka on kuin koti kul­tai­nen. Tyk­kään lau­laa kaik­kia vir­siä, joi­ta osaan, ja rak­kaim­pien vir­sien jouk­koon kuu­lu­vat lap­suu­den ja kou­lu­ai­ko­jen vir­ret."

Pirk­ko Mar­jo­nie­mi, Lah­ti