Elä­mä tuo eteem­me het­kiä, jol­loin toi­vo tun­tuu ka­to­a­van. Pet­ty­myk­set sa­tut­ta­vat, me­ne­tyk­set jät­tä­vät si­sim­pään tyh­ji­ön, sai­rau­det ku­lut­ta­vat ja ar­jen lo­pu­ton taak­ka pai­naa har­ti­oi­ta ras­kaa­na. Ru­kouk­set tun­tu­vat kai­ku­van kuin tyh­jyy­teen ja Ju­ma­la tun­tuu ole­van kau­ka­na. Us­ko­kin voi al­kaa hor­jua, kun odo­tam­me vas­taus­ta. Vä­sy­nee­nä ja mur­tu­nee­na voi tun­tua hel­pom­mal­ta an­taa pe­rik­si kuin jat­kaa us­ko­mis­ta ja toi­vo­mis­ta. Mut­ta juu­ri sil­loin, kun kaik­ki muu maa­il­mas­sa pet­tää, us­ko kut­suu mei­tä pi­tä­mään yhä lu­jem­min kiin­ni. Eh­kä olet it­se ko­ke­nut täl­lai­sen het­ken. Olet ru­koil­lut pit­kään, mut­ta mi­tään ei ta­pah­du. Eh­kä olet huu­ta­nut apua, mut­ta vas­tauk­se­na on vain hil­jai­suus.

Evan­ke­liu­min ker­to­mus ka­naa­ni­lai­ses­ta nai­ses­ta ker­too pe­rik­si­an­ta­mat­to­muu­des­ta. Tämä nai­nen tuli sy­vän hä­dän kes­kel­lä Jee­suk­sen luo il­man tur­vaa ja vaih­to­eh­to­ja. Hä­nen ai­noa toi­von­sa oli Jee­sus. Sen si­jaan, et­tä hän oli­si saa­nut heti loh­du­tuk­sen hä­tään­sä, hän­tä ko­e­tel­tiin. Hä­net tor­jut­tiin ja hän­tä koh­del­tiin ar­vot­to­mas­ti. Sil­ti nai­nen ei kään­ty­nyt pois. Nai­sen us­ko ei ol­lut yl­pe­ää tai vaa­ti­vaa, vaan nöy­rää ja sin­ni­käs­tä. Kun nai­nen ei saa­nut vas­taus­ta, hän ru­koi­li yhä. Kun hän­tä tor­jut­tiin, hän ku­mar­tui sy­vem­mäl­le. Kun kaik­ki näyt­ti toi­vot­to­mal­ta, hän piti kiin­ni us­kos­ta. Ja lo­pul­ta hän sai vas­tauk­sen. Us­ko ei ole het­kel­lis­tä, pin­ta­puo­lis­ta tai ka­to­a­vaa. Us­ko juur­tuu sy­dä­meen ja py­syy siel­lä kai­kes­ta huo­li­mat­ta. Ka­naa­ni­lai­sen nai­sen us­ko ei ol­lut täy­del­lis­tä ei­kä ke­nen­kään mei­dän­kään ole, mut­ta tar­peek­si vah­vaa kes­tä­mään ja luot­ta­maan vas­tus­tuk­sis­ta huo­li­mat­ta.

Us­ko tänä päi­vä­nä on us­kal­lus­ta py­syä toi­von ää­rel­lä, vaik­ka ym­pä­ril­lä ole­va maa­il­ma on täyn­nä pel­koa ja se­ka­sor­toa. Lo­pul­ta us­ko on va­loa, joka lois­taa pi­mey­teen. Us­ko on toi­voa, joka nou­see epä­toi­von kes­kel­tä. Us­ko on rak­kaut­ta, joka ulot­tuu yli ra­jo­jen. Us­ko on kyky luot­taa Ju­ma­lan kans­sa­o­loon myös sil­loin, kun mei­tä ko­e­tel­laan. Kai­ken kes­kel­lä saam­me luot­taa sii­hen, et­tä rak­kaus voit­taa ai­na. Ar­mo on suu­rem­pi kuin mi­kään vai­keus tai es­te, suu­rem­pi kuin mit­kään epäi­lyk­set tai pe­lot. Mei­tä kuun­nel­laan, me em­me ole yk­sin. Ja ajal­laan, omal­la ta­val­laan, Hän vas­taa. 

Kir­joit­ta­ja on Hei­no­lan seu­ra­kun­nan pap­pi.