”Äi­ti!” kuu­luu las­ten­huo­nees­ta. Äi­ti tu­lee pai­kal­le, peit­te­lee pie­nen ja nos­taa nal­len lat­ti­al­ta. "Nu­ku­han nyt", hän sa­noo ja pa­laa puu­hiin­sa.

Jäl­leen kuu­luu ”äi­ti!” ”Mitä nyt?” ky­syy äi­ti. ”Mi­nul­la on jano.”  Äi­ti ha­kee juo­ta­vaa ja peit­te­lee pie­no­kai­sen.

Ku­luu tovi ja taas kuu­luu ”äi­ti!” Nyt pie­ni tu­her­taa jo it­kua. Äi­ti is­tah­taa sän­gyn lai­dal­le ja ky­syy: ”Mikä nyt oi­kein on hä­tä­nä?” Pie­no­kai­nen so­per­taa hil­jaa: ”Minä tar­vit­se jon­kun, jol­la on iho.”

Tä­män pie­nen tuo­ki­o­ku­van luin jos­kus leh­des­tä ei­kä se ole jät­tä­nyt mi­nua rau­haan. ”Minä tar­vit­sen jon­kun, jol­la on iho” on mei­dän jo­kai­sen kai­paus. Ih­mi­nen tar­vit­see lä­hel­leen jon­kun, jol­la on iho, ih­mi­sen kas­vot ja oi­ke­an ih­mi­sen ää­ni. Tar­ve yh­tey­teen on ole­mas­sa, kos­ka yh­teys toi­siin ih­mi­siin on meil­le elin­tär­ke­ää. 

Ajas­sam­me on pal­jon yk­si­näi­syyt­tä. Yk­sin asu­vien mää­rä on kas­va­nut, ei­kä se ai­na ole oma va­lin­ta. Koti on hil­jai­nen. Hil­jai­suu­den rik­koo naa­pu­rin oven ko­lah­dus, pa­kas­ti­men käy­mi­sää­ni tai kel­lo, joka sää­li­mät­tä mit­taa yk­si­näi­syy­den pi­tuut­ta ja sy­vyyt­tä.

Sai­raa­la­pap­pi­na tuo­hon yk­si­näi­syy­teen ha­vah­tuu siu­naus­ti­lai­suu­des­sa, jos­sa ei ole läs­nä yh­tään saat­ta­jaa ja sil­loin kun po­ti­laan toi­pi­laa­na pi­täi­si pa­la­ta ko­tiin, jos­sa ei ole, ei­kä sin­ne saa ke­tään.  Hen­keä uhan­nut sai­raus on syn­nyt­tä­nyt tur­vat­to­muut­ta. Sil­loin yk­si­näi­syy­den tun­ne voi ol­la kä­sin­kos­ke­tel­ta­va.

Yk­si­näi­syys tar­koit­taa­kin tun­net­ta, ih­mi­sen oma­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta. Yk­si­näi­syy­den on sa­not­tu ole­van vaa­rak­si ter­vey­del­le. Sen on ha­vait­tu li­sää­vän kuol­lei­suut­ta lä­hes yh­tä pal­jon kuin tu­pa­koin­ti. Neu­ro­bi­o­lo­gien mu­kaan yk­si­näi­syys ai­heut­taa eli­mis­tös­sä sa­man re­ak­ti­on kuin fyy­si­nen kipu. Yk­si­näi­syys na­ker­taa ih­mi­sen hen­kis­tä ja fyy­sis­tä ter­veyt­tä.  

Ta­pa­sin ker­ran van­huk­sen, joka ker­toi hä­nen ja naa­pu­rin kes­ki­näi­ses­tä huo­len­pi­dos­ta. Puo­li­so oli kuol­lut mo­lem­mil­ta ei­kä su­ku­a­kaan juu­ri ol­lut. Van­hus ker­toi, et­tä joka aa­mu hän kat­soo, joko naa­pu­rin ver­hot on ve­det­ty syr­jään. Nämä naa­pu­ruk­set oli­vat sitä ikä­pol­vea, joil­le mot­to ”ka­ve­ria ei jä­te­tä” on tut­tu ja tot­ta. Tuo­ta vä­lit­tä­mi­sen asen­net­ta tar­vi­taan vie­lä tä­nään­kin.

To­ril­le ke­säl­lä il­mes­ty­neet vas­tak­kain is­tut­ta­vat kei­nut kut­sui­vat koh­taa­maan toi­sen, jol­la on iho, ih­mi­sen kas­vot ja ih­mi­sen ää­ni. Sin­ne tän­ne syn­ty­neet kai­kil­le avoi­met olo­huo­neet ovat merk­ki sii­tä, et­tä yk­si­näi­syy­den kai­puu ja kipu on tun­nis­tet­tu. Vah­vis­tu­koon asen­ne ”ka­ve­ria ei jä­te­tä” mei­dän kes­kuu­des­sam­me. Oli­pa toi­nen ih­mi­nen min­kä ikäi­nen, nä­köi­nen tai ko­koi­nen ta­han­sa, jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on oi­keus vä­lit­tä­viin ih­mi­siin ja sen tuo­maan tur­vaan ja psyyk­ki­seen hy­vin­voin­tiin.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.