"Niin­kuin ryö­vä­riä vas­taan te olet­te läh­te­neet mie­kat ja sei­päät kä­sis­sä. Minä olen joka päi­vä ol­lut tei­dän kans­san­ne py­hä­kös­sä, et­te­kä ole ojen­ta­neet kä­si­än­ne mi­nua vas­taan. Mut­ta tämä on tei­dän het­ken­ne ja pi­mey­den val­ta” (Luuk. 22:52-53). Nämä oli­vat Jee­suk­sen sa­nat van­git­si­joil­leen Get­se­ma­nes­sa. Nyt on tei­dän ai­kan­ne. Nyt on pi­mey­del­lä val­ta.

Pi­mey­del­lä ja pi­mey­den ruh­ti­naal­la Saa­ta­nal­la, on val­taa, mut­ta hy­vin ra­jal­li­ses­ti - vain sen ver­ran, kun Va­lon Ruh­ti­nas, Jee­sus, su­vait­see an­taa hä­nel­le. Iki­nä ei ole ol­lut sel­lais­ta ai­kaa, ei sel­lais­ta het­keä, jol­loin pi­mey­den val­ta oli­si voit­ta­nut ja ylit­tä­nyt Jee­suk­sen val­lan. Ai­na, joka het­ki, on Jee­suk­sel­la kaik­ki val­ta tai­vaas­sa ja maan pääl­lä!

Jee­suk­sen val­ta on täy­sin su­ve­ree­ni pi­mey­den val­taan ver­rat­tu­na. Pi­meys oli jo mon­ta ker­taa yrit­tä­nyt voit­taa Va­lon val­taa ja ku­kis­taa sen, mut­ta ker­ran toi­sen­sa jäl­keen pi­meys oli epä­on­nis­tu­nut.

Jo sil­loin, kun Jee­sus oli vas­ta­syn­ty­nyt lap­si, yrit­ti pi­meys He­ro­dek­sen kä­den kaut­ta sur­ma­ta hä­net. Ei on­nis­tu­nut. Ju­ma­la vei Poi­kan­sa tur­vaan Egyp­tiin.

Kun Jee­sus oli Na­sa­re­tin sy­na­go­gas­sa saar­naa­mas­sa, kuu­li­jat vi­has­tui­vat hä­neen niin, et­tä ai­koi­vat syös­tä hä­net kal­li­ol­ta alas ja he vei­vät hä­net ai­van jyr­kän­teen reu­nal­le, mut­ta ei­vät saa­neet ai­ko­mus­taan täy­tet­tyä. Jee­sus kä­ve­li vä­ki­jou­kon läpi ja läh­ti pois. Ku­kaan ei ka­jon­nut hä­neen. Ei ol­lut vie­lä hä­nen ai­kan­sa. Ei ol­lut vie­lä pi­mey­den val­ta.

Mut­ta Get­se­ma­nes­sa oli. ”Nyt on pi­mey­del­lä val­ta”, sa­noi Jee­sus. Hän an­toi pi­mey­del­le val­lan ja hän it­se an­tau­tui pi­mey­den val­taan. Hän oli­si toki nyt­kin voi­nut vain kä­vel­lä pois van­git­si­joi­den­sa kä­sis­tä, mut­ta hän ei sitä teh­nyt. Hän an­tau­tui van­git­ta­vak­si, pil­kat­ta­vak­si, hä­väis­tä­väk­si, ruos­kit­ta­vak­si, piik­kik­ruu­nul­la kruu­nat­ta­vak­si, tuo­mit­ta­vak­si ja vii­mein ris­tiin­nau­lit­ta­vak­si.

Ris­til­lä riip­pu­es­saan hän oli niin täy­del­li­ses­ti pi­mey­den ym­pä­röi­mä, et­tei näh­nyt va­lon häi­väh­dys­tä mis­sään. Sii­nä pi­mey­des­sä hän huu­si: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut!” Hän oli niin sy­väl­lä pi­mey­des­sä, et­tei enää näh­nyt ei­kä tien­nyt mik­si. Ja vie­lä sy­vem­mäl­le pi­mey­teen hän oli me­nos­sa: alas kuo­le­man pi­mey­teen ja lo­pul­ta hel­ve­tin ian­kaik­ki­seen pi­mey­teen.

Me tie­däm­me, mik­si Ju­ma­la hyl­kä­si Jee­suk­sen. Sik­si, et­tei hä­nen kos­kaan tar­vit­si­si hy­lä­tä mei­tä! Jee­sus an­tau­tui pi­mey­den val­taan, jot­tei mei­dän tar­vit­si­si huk­kua pi­mey­teen. Mei­dän syn­te­jäm­me kan­ta­en hän to­del­la as­tui alas hel­ve­tin pi­mey­teen as­ti.

Sin­ne hän jät­ti mei­dän syn­tim­me. Mut­ta hä­net, kos­ka hän ei it­se ol­lut iki­nä syn­tiä teh­nyt ei­kä Isän­sä tah­toa rik­ko­nut, hä­net Ju­ma­la tem­pa­si pois hel­ve­tis­tä ja he­rät­ti hä­net kuol­leis­ta.

Niin­pä sii­tä, mikä oli ”pi­mey­den val­ta” ja min­kä piti ol­la Saa­ta­nan rie­mu­voit­to, sii­tä koi­tui­kin pi­mey­del­le lo­pul­li­nen is­ku, täy­del­li­nen tap­pio. Jee­sus ker­ta­kaik­ki­ses­ti voit­ti pi­mey­den val­lan. Kuo­le­man­kin val­ta on nu­jer­ret­tu!

Pi­meys kyl­lä vie­lä rie­huu tääl­lä maa­il­mas­sa ja uh­kaa kai­ken niel­lä, mut­ta me tie­däm­me ja sa­ta­var­mat olem­me sii­tä, et­tä mei­dän Her­ral­lam­me, Jee­suk­sel­la Kris­tuk­sel­la, on kaik­ki val­ta.

Kir­joit­ta­ja on Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­nen