Tor­jun­ta on ikä­vän yleis­tä las­ten ja nuor­ten kes­kuu­des­sa. Tuos­sa iäs­sä kai­va­taan hy­väk­syn­tää, ja jos sitä ei saa­da, se voi jät­tää kau­an kes­tä­viä jäl­kiä. Syr­jin­tään riit­tä­vät mi­tät­tö­mil­tä tun­tu­vat asi­at. Ne voi­vat liit­tyä ul­ko­nä­köön, pu­keu­tu­mi­seen tai ujou­teen.

Ei pidä sa­noa, et­tä sa­nat ei­vät louk­kaa, jos nii­hin osa­taan suh­tau­tua, sil­lä vain har­va sii­hen pys­tyy. En minä ai­na­kaan ky­en­nyt suh­tau­tu­maan tyy­nes­ti, kun 11-vuo­ti­aa­na pe­la­sin en­sim­mäi­sen ker­ran pe­sä­pal­loa ja tein vir­heen. Opet­ta­ja ni­mit­ti mi­nua uu­nok­si. Se tun­tui pa­hal­ta, niin pa­hal­ta, et­tä muis­tan sen vie­lä­kin. Myös luok­ka­to­ve­rit ni­mit­ti­vät mi­nua uu­nok­si. Se oli kiu­sal­lis­ta, mut­ta min­kä sil­le mah­toi. Ko­e­tin ol­la niin kuin en vä­lit­täi­si, mut­ta vä­li­tin kui­ten­kin. On­nek­si sitä ei kes­tä­nyt kau­an.

So­si­aa­lip­sy­ko­lo­git ovat teh­neet tut­ki­muk­sia tor­jun­nan vai­ku­tuk­sis­ta. Pal­lon heit­te­ly ryh­mäs­sä voi­daan joko konk­reet­ti­ses­ti tai tie­to­ko­neen avul­la jär­jes­tää niin, et­tä yh­del­le pal­loa ei hei­te­tä lain­kaan. Se ko­e­taan yl­lät­tä­vän kiu­sal­li­se­na ja ah­dis­ta­va­na. Sen seu­rauk­se­na it­se­ar­vos­tus ja elä­män­hal­lin­nan ko­ke­mus heik­ke­ni­vät pit­käk­si ai­kaa. Näin va­ka­vas­ta asi­as­ta on kyse.

So­si­aa­li­nen kipu esiin­tyy mo­nis­sa eri muo­dois­sa: häm­men­nyk­se­nä, pet­ty­myk­se­nä, louk­kaan­tu­mi­se­na, su­ru­na, yk­si­näi­syy­te­nä, hyl­kää­mi­se­nä. Kun nämä ko­ke­muk­set ovat ras­kai­ta, on kuin kuo­li­si psy­ko­lo­gi­ses­ti. Sil­loin jos kos­ka kai­pai­si em­pa­ti­aa ja sym­pa­ti­aa, hy­viä, loh­dut­ta­via sa­no­ja. Mi­nul­le on jää­nyt elä­väs­ti mie­leen vir­hee­ni ai­heut­ta­ma avut­to­muu­den tun­ne. Opin in­ho­a­maan pe­sä­pal­loa, mut­ta on­nek­si mi­nus­ta tuli hyvä len­to­pal­lon pe­laa­ja!

Syr­jin­tä joh­taa usein yk­si­näi­syy­den ko­ke­muk­seen. Yk­si­näi­syy­den seu­rauk­set ovat kuol­lei­suu­den kan­nal­ta yh­tä kiel­tei­siä kuin tu­pa­koin­nin. Hät­käh­din omaa tut­ki­mus­tu­los­ta­ni, jos­sa ero­tin suur­ta yk­si­näi­syyt­tä ko­ke­vat omak­si ryh­mäk­seen ja ver­ta­sin hei­tä hen­ki­löi­hin, jot­ka ei­vät lain­kaan ko­ke­neet yk­si­näi­syyt­tä.

Käy­tin on­nel­li­suu­des­ta 0–100-as­teik­koa, jos­sa 100 on erit­täin on­nel­li­nen ja 0 on erit­täin on­ne­ton. Kun yk­si­näi­syyt­tä ei ko­et­tu, kes­ki­ar­vot oli­vat noin 75 eli kyse oli mel­ko on­nel­li­sis­ta ja tyy­ty­väi­sis­tä hen­ki­löis­tä. Yk­si­näi­syyt­tä ko­ke­vil­la kes­ki­ar­vo oli 40! Tu­los oli yk­si kiel­tei­sim­mis­tä, mitä olen saa­nut tut­kit­tu­a­ni mo­nia on­gel­ma­ryh­miä.

Meis­tä ker­too hy­vää, et­tä ko­em­me myös mui­den eris­tä­mi­sen pa­ha­na var­sin­kin sil­loin, kun he he­rät­tä­vät meis­sä myö­tä­tun­toa. Mitä enem­män ih­mi­set muis­tut­ta­vat mei­tä, sitä pa­hem­mal­ta hei­dän syr­ji­mi­sen­sä tun­tuu. On­nek­si olem­me vä­hi­tel­len op­pi­neet tun­te­maan myö­tä­tun­toa myös eri­lai­sia ih­mi­siä koh­taan. Var­sin­kin las­ten kär­si­myk­set kos­ket­ta­vat ai­van riip­pu­mat­ta sii­tä, oli­vat­ko he vaa­lei­ta tai tum­mia.

Ker­ro­taan lap­sil­le ja nuo­ril­le, mi­ten va­ka­vas­ta asi­as­ta on kyse. Kyl­lä he ym­mär­tä­vät, kun asia heil­le kos­ket­ta­vas­ti se­li­te­tään. Myös meil­lä ai­kui­sil­la on vas­tuu­ta sii­tä, mi­ten koh­te­lem­me toi­si­am­me. Tor­jun­ta ja eris­tä­mi­nen sat­tu­vat, oli­pa min­kä ikäi­nen ta­han­sa. Ei työn­ne­tä ke­tään pois, vaan ve­de­tään mu­kaan. ”[K]un­ni­oit­ta­kaa kil­van toi­nen tois­tan­ne” (Room. 12:10).

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.