Oli­pa jou­lu­lo­ma! Sain koh­da­ta lo­ma­ni ai­ka­na ih­mi­siä, jot­ka oli­vat mitä eri­lai­sim­mis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa.

Yk­si heis­tä oli pa­ri­kymp­pi­nen nuo­ri nai­nen, joka oli juu­ri muut­ta­nut omaan asun­toon. Hän pää­si ko­kei­le­maan en­sim­mäis­tä ker­taa omia sii­pi­ään, sil­lä asun­to ei ol­lut tu­e­tun asu­mi­sen asun­to. Hän oli in­nois­saan. Elä­mä näyt­ti hy­väl­tä, kun­han muis­ti ot­taa joka päi­vä psy­koo­sin es­to­lääk­keet do­se­tis­ta. Tu­et­tua työ­paik­kaa ei vie­lä ol­lut, mut­ta se kyl­lä löy­tyy, hän us­koi. En­sin pi­täi­si ope­tel­la kul­ke­maan pe­rus­rei­tit bus­sil­la uu­des­sa kau­pun­gis­sa.

Toi­nen koh­taa­ma­ni ih­mi­nen oli lä­hes 80-vuo­ti­as elä­ke­läi­nen. Hä­nel­lä piti kii­ret­tä. Mut­ta ei sen ta­kia, et­tä hä­nel­lä oli­si ol­lut omia har­ras­tuk­sia. Hä­nen ai­kan­sa ku­lui muis­ta su­ku­pol­vis­ta huo­leh­ti­mi­seen. Hä­nen 100-vuo­ti­as isän­sä tar­vit­si mon­ta ker­taa päi­väs­sä apua. Hä­nen al­ko­ho­li­soi­tu­nut lap­sen­sa tar­vit­si apua. Lap­sen­lap­ses­ta­kin oli huol­ta. Kou­lu oli jää­nyt kes­ken, ei­kä työ­paik­kaa ol­lut.

Kol­mas koh­taa­ma­ni ih­mi­nen iloit­si sii­tä, et­tä hä­nen nuo­rin lap­sen­sa oli va­lit­tu pe­laa­maan maa­jouk­ku­e­ta­sol­le omas­sa ikä­luo­kas­saan ja et­tä hä­nen esi­koi­sen­sa me­nes­tyi hy­vin yrit­tä­jä­nä. Jou­lu­na koko suku läh­ti lo­mal­le Flo­ri­daan.

Nel­jäs koh­taa­ma­ni ih­mi­nen ker­toi mi­nul­le, et­tä hän pel­kää. Hän ker­toi pel­kää­vän­sä, et­tä tämä jou­lu on hä­nen vii­mei­sen­sä. Hä­nel­lä oli to­det­tu syö­pä si­sä­e­li­mes­sä. Pa­han­laa­tui­nen syö­pä oli ol­lut pit­kään oi­ree­ton ja kun oi­rei­ta al­koi tul­la, hoi­toon pää­sy kes­ti. Mo­nen lap­sen isä­nä hän oli enem­män huo­lis­saan per­hees­tään kuin it­ses­tään. Kun toi­set kä­vi­vät Kau­neim­mis­sa jou­lu­lau­luis­sa ja jou­luos­tok­sil­la, hän kävi sy­tos­taat­ti­hoi­dois­sa.

Nämä kaik­ki koh­taa­mi­set kos­ket­ti­vat mi­nua. Kun py­säh­tyy het­kek­si kes­kus­te­le­maan hiih­to­la­dul­la kans­sa­hiih­tä­jän tai kir­kon­pen­kis­sä vie­reen is­tu­van kans­sa, ei voi tie­tää, mil­lai­nen ta­ri­na ih­mi­sel­lä on ker­rot­ta­va­naan. On­ko lu­vas­sa iloa, su­rua vai mo­lem­pia? On­ko tie­dos­sa kyy­ni­syyt­tä vai kii­tol­li­suut­ta ele­tys­tä elä­mäs­tä?

On­ko meil­lä ai­kaa koh­taa­mi­sil­le ar­jes­sam­me? On­ko meil­lä ai­kaa koh­da­ta edes lä­him­piä ih­mi­si­äm­me? Mil­loin si­nul­ta on vii­mek­si ky­syt­ty, mitä si­nul­le kuu­luu?

Ta­pa­sin tä­nään hiih­to­len­kil­lä yli 50 vuot­ta Ete­lä-Lah­des­sa asu­neen her­ras­mie­hen. Hän ker­toi, et­tä oli ai­koi­naan hiih­tä­nyt Fin­lan­dia-hiih­don yli 20 ker­taa. Hän muis­te­li, et­tä vuo­sia sit­ten jär­jes­tet­tiin 65 ki­lo­met­rin hiih­to Lah­des­ta Hei­no­laan ja ta­kai­sin. Pe­ril­lä sai kun­non ruo­an ja vä­lil­lä oli kuu­lem­ma vain yk­si pai­kal­li­sen emän­nän jär­jes­tä­mä tank­kaus­pis­te. Oli­sin kuun­nel­lut hän­tä mie­lel­lä­ni pi­dem­pään, mut­ta aloin hy­tis­tä ohu­es­sa hiih­to­a­sus­sa­ni, jo­ten jat­koin mat­kaa­ni ja pa­hoit­te­lin läh­tö­ä­ni. Toi­vot­ta­vas­ti osum­me uu­del­leen sa­maan la­dun­kul­maan ja koh­taam­me uu­des­taan. Ta­ri­na jäi kes­ken.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.