Olen muu­ta­man vuo­den ajan kan­ta­nut ran­tees­sa­ni äly­kel­loa. Se mit­taa as­kel­ten mää­rää, ka­lo­rien ku­lu­tus­ta ja ak­tii­vi­suut­ta. Se il­moit­taa, mil­loin olen is­tu­nut lii­an kau­an pai­kal­la­ni ja ke­huu, kun lii­ket­tä on ol­lut riit­tä­väs­ti. Pu­he­li­men vaih­don myö­tä pi­täi­si uu­sia myös kel­lo. Olen ku­ten­kin al­ka­nut em­pi­mään. On­ko kel­los­ta mi­nul­le enem­män hait­taa kuin iloa? Ai­ka­moi­nen kyt­tää­jä­hän se on. Ja noi­ta kyt­tää­jiä elä­mäs­sä­ni on muu­ten­kin ihan riit­tä­väs­ti. It­se olen oman elä­mä­ni tiu­kin tar­kas­te­li­ja. En­tä Ju­ma­la? Kyt­tää­kö hän mi­nua?

Niin iha­naa kuin py­hä­kou­lus­sa mi­nus­ta lap­se­na oli­kin, kaik­ki siel­tä mie­leen jää­nyt ei eh­kä ol­lut pa­ras­ta eväs­tä iloi­seen ja va­paa­seen kris­ti­tyn elä­mään. ”Älä sil­mä pie­ni kat­so mi­hin vain, älä käsi pie­ni kos­ke mi­hin vain, sil­lä Isä Tai­vai­nen nä­kee lap­sen sy­dä­men.” Oi­ke­as­taan ihan luon­no­ton lau­lu lap­sel­le. Juu­ri kat­so­mal­la ja kos­ket­ta­mal­la­han pie­ni lap­si op­pii.

Sa­no­taan, et­tä lap­si tar­vit­see ra­jo­ja ja rak­kaut­ta. Jo­kai­nen kas­vat­ta­ja kui­ten­kin tie­tää, kuin­ka vai­ke­aa ta­sa­pai­noi­lu nii­den kans­sa on. Sään­nöt myös muut­tu­vat, kun lap­si kas­vaa. Iän myö­tä tu­lee yhä enem­män va­paut­ta ja toi­vot­ta­vas­ti myös vas­tuu­ta.

On­ko kris­ti­tyn elä­mäl­lä omat sään­nöt vai riit­tää­kö, et­tä py­rim­me elä­mään yleis­ten hy­vän elä­män pe­ri­aat­tei­den mu­kaan? Yri­tys­tä omiin sään­töi­hin meil­tä ei ole puut­tu­nut. Muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten kir­kos­sa ei oli­si voi­nut näh­dä pu­nais­ta pai­taa tai kuul­la hai­ta­rin soit­toa. Nyt hu­vit­taa, mut­ta mil­le­hän mah­dam­me nau­raa kah­den­kym­me­nen vuo­den pääs­tä?

Meil­lä saat­taa ol­la hy­vin­kin eri­lai­sia aja­tuk­sia sii­tä, mikä on kris­ti­tyl­le so­pi­vaa. On lii­an yk­sin­ker­tais­ta sa­noa, et­tä Ju­ma­lan tah­to löy­tyy Raa­ma­tus­ta. Ei se löy­dy siel­tä jo­kai­sel­le sa­man­lai­se­na. Voin­ko sie­tää sitä, et­tä toi­sen raja me­nee eri koh­das­sa kuin oma­ni? En­kä nyt tar­koi­ta, et­tä raja voi men­nä mis­sä vain. Kris­ti­tyn va­paus on ai­na si­dot­tua. En ole va­paa te­ke­mään mi­tään sel­lais­ta, mikä va­hin­goit­taa toi­sen ih­mi­sen elä­mää, mi­nua it­se­ä­ni tai luo­ma­kun­taa. Se on ai­na syn­tiä, ja sitä mi­nus­sa riit­tää. Kyt­tää­kö Ju­ma­la? Ei hä­nen tar­vit­se. Hän tun­tee mi­nut. Elän ar­mon va­ras­sa. Se on kaik­kein suu­rin­ta va­paut­ta.

Kir­joit­ta­ja on Hei­no­lan seu­ra­kun­nan pap­pi