Tänä syk­sy­nä, en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni, olin La­pis­sa rus­ka-ai­kaan. Syys­kuus­sa luon­to tar­jo­aa us­ko­mat­to­man näy­tel­män, kas­vit syk­syi­sen vä­ri­lois­ton, en­nen vai­pu­mis­taan tal­vi­hor­rok­seen. En ol­lut osan­nut ku­vi­tel­la, mil­lais­ta on is­tua tun­tu­rin rin­teel­lä ja kat­sel­la kau­kai­suu­teen. Vah­vat vä­rit pu­nai­nen, kel­tai­nen ja orans­si sy­tyt­ti­vät luon­non kuin tu­leen. Hil­jai­suu­des­sa kuu­lui vain pu­ron so­li­na tai lin­tu­jen vi­ser­rys. Py­säh­ty­mi­nen luon­non ää­rel­lä tun­tui joka so­lus­sa­ni. Ai­ka py­säh­tyi het­kek­si. Koin, et­tei mi­kään mää­rit­te­le, kuin­ka kau­an voin ol­la sii­nä het­kes­sä.

Erää­nä il­ta­na se­lai­lin pai­kal­li­sia leh­tiä ja sil­mää­ni osui seu­raa­va teks­ti: "Ai­ka on mer­kil­li­nen mah­ta­ja. Se ei näy, ei­kä se tun­nu; sitä ei kuu­le ei­kä ta­jua; se ei syn­ny kos­kaan ei­kä kuo­le mil­loin­kaan, mut­ta kui­ten­kin se ta­lut­taa mei­tä kuin or­ji­aan, mää­rää tu­le­mi­sem­me ja läh­te­mi­sem­me." (Lai­naus kir­jas­ta Ke­lo­kämp­pä 1962.)

Ih­met­te­len, mi­ten 60 vuot­ta sit­ten joku ajat­te­li­ja on pys­ty­nyt ki­teyt­tä­mään ajan voi­mak­kaan vai­ku­tuk­sen ja oh­jai­lun elä­määm­me noin upe­as­ti. Ai­ka on ole­mas­sa­o­lon ja ta­pah­tu­mien jat­ku­vaa ete­ne­mis­tä men­nei­syy­des­tä tu­le­vai­suu­teen ny­ky­het­ken kaut­ta.

Työ­e­lä­män tut­ki­jat ovat huo­lis­saan uu­pu­vis­ta työn­te­ki­jöis­tä. Työ­e­lä­mäs­sä ja ar­jes­sa on niin kii­re, et­tei ai­kaa rii­tä py­säh­ty­mi­seen. Työ­e­lä­män­rat­taat mää­rit­tä­vät pit­käl­le tu­le­mi­sem­me ja läh­te­mi­sem­me.

It­se olen huo­lis­sa­ni vä­sy­neis­tä van­hem­mis­ta, joi­ta ta­paan työs­sä­ni. Mie­tin, olem­me­ko olo­suh­tei­den van­ke­ja.

Olem­me­ko kii­rei­siä sik­si, kun em­me osaa puo­lus­taa ai­kaam­me? Em­me­kö suo­je­le ak­tii­vi­ses­ti it­se­äm­me, pa­ri­suh­tei­tam­me ja per­hei­täm­me? An­nam­me­ko muil­ta ih­mi­sil­tä tu­le­vien odo­tus­ten ja pyyn­tö­jen mää­ri­tel­lä it­sem­me ja oman ajan­käyt­töm­me ra­jat?

On kol­me asi­aa, joi­ta ei saa ta­kai­sin; sa­not­tu sana, teh­ty teko ja men­nyt ai­ka. Ai­noa to­del­li­nen va­ral­li­suus, joka mi­nul­la on ja jon­ka käy­tös­tä pää­tän joka het­ki, on ai­ka. Sitä ei voi sääs­tää, mut­ta sitä voi tuh­la­ta.

Mik­si py­säh­ty­mi­nen tun­tu­rin rin­teel­lä oli mi­nul­le niin mer­kit­tä­vä? Py­säh­dyin koh­taa­maan siel­lä it­se­ni ja ar­vo­maa­il­ma­ni.

Ke­nen tah­dis­sa minä juok­sen ja mi­hin tuh­laan ai­ka­ni? Löy­tö­ni siel­lä oli, et­tä ai­noa suun­ta, mi­hin voin lo­put­to­mas­ti ja tur­val­li­ses­ti kas­vaa, on si­sään­päin kat­so­en it­se­ä­ni. Siel­tä löy­tyy myös ai­ka. Ajan saa kiin­ni vaan py­säh­ty­mäl­lä.

Sik­si kii­tol­li­se­na muis­te­len py­säh­ty­mis­tä­ni. Koin sen vas­ta­lääk­kee­nä kii­reel­le ja vä­sy­myk­sel­le. Luon­to ja py­säh­ty­mi­nen sai­vat mi­nut muis­ta­maan sen, et­tä it­se pää­tän oh­jaa­ko ai­ka mi­nua vai oh­jaan­ko minä ai­kaa.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.