Tä­män vuo­den mar­ras­kuu on it­sel­le­ni eri­tyi­nen, sil­lä saan täyt­tää 50 vuot­ta. Syn­ty­mä­päi­vä­san­ka­rin oi­keu­del­la ajat­te­lin ja­kaa kans­san­ne jos en nyt ihan viit­tä­kym­men­tä, niin ai­na­kin muu­ta­man 50-vuo­ti­aan aja­tuk­sen.

Koh­taa­mi­set mui­den kans­sa te­ke­vät elä­mäs­tä mer­ki­tyk­sel­li­sen. On­pa kyse sit­ten ros­ka­ka­tok­sel­la hui­ka­tuis­ta huo­me­nis­ta naa­pu­rin kans­sa, työ­ka­ve­rin kans­sa huo­non huu­mo­rin heit­tä­mi­ses­tä pit­kin työ­päi­vää, ys­tä­vän kans­sa soi­te­tus­ta pu­he­lus­ta tai oman lap­sen kans­sa vie­te­tys­tä il­ta­het­kes­tä. Täl­lai­set ly­hy­et ja pi­dem­mät koh­taa­mi­set ar­jes­sam­me ovat pait­si mer­ki­tyk­sel­li­siä, niil­lä on tut­ki­muk­sis­sa to­det­tu myös ole­van myön­tei­nen mer­ki­tys ter­vey­teem­me ja jopa eli­ni­kääm­me.

Olen kii­tol­li­nen seu­ra­kun­nil­le, eri­lai­sil­le yh­dis­tyk­sil­le, naa­pu­rus­toil­le, Kort­te­li­lii­gal­le, kou­lu­nuo­ri­so­työn­te­ki­jöil­le, har­ras­tu­soh­jaa­jil­le ja ihan kai­kil­le, jot­ka tar­jo­a­vat ma­ta­lan kyn­nyk­sen toi­min­taa. Sel­lais­ta toi­min­taa, jo­hon voi men­nä mu­kaan, vaik­ka ei tun­ti­si ke­tään en­tuu­des­taan. Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see ko­ke­muk­sen sii­tä, et­tä tu­lee koh­da­tuk­si ja pää­see mu­kaan jo­hon­kin po­ruk­kaan. Kun tu­lee koh­da­tuk­si, voi us­kal­tau­tua tul­la myös kuul­luk­si.

Täs­sä iäs­sä kat­son ihas­tel­len it­se­ä­ni ko­ke­neem­pia. He ovat ko­ke­neet ja näh­neet jo tä­män kai­ken. He tie­tä­vät, mil­tä tun­tuu, kun oma lap­si it­se­näis­tyy ja muut­taa omil­leen. He tie­tä­vät, mil­tä tun­tuu, kun jou­tuu luo­pu­maan elä­män tär­keim­mis­tä ih­mi­sis­tä. He tie­tä­vät, mitä vaih­de­vuo­sien ai­ka­na ta­pah­tuu ih­mi­sen ke­hos­sa ja mie­les­sä. Heil­lä on jo pers­pek­tii­viä, ei­vät­kä pie­net vas­toin­käy­mi­set het­kau­ta hei­tä.

Täs­sä iäs­sä kat­son ihas­tel­len myös it­se­ä­ni nuo­rem­pia su­ku­pol­via. Mikä elä­mä­nus­ko ja drai­vi heil­lä on­kaan, vaik­ka me­di­as­ta tun­tuu kuu­lu­van pelk­kiä huo­no­ja uu­ti­sia. He unel­moi­vat omas­ta lem­mi­kis­tä, mo­pos­ta, vaih­to­vuo­des­ta, per­hees­tä, opin­nois­ta, ke­sä­työs­tä, it­se­näi­syy­des­tä, omas­ta ti­li­pus­sis­ta, maa­il­man pe­las­ta­mi­ses­ta.

Ny­ky­nuo­ret ovat roh­kei­ta. He osaa­vat sa­noit­taa tai­ta­vas­ti, mitä heil­le kuu­luu. He toi­vo­vat, et­tä oman van­hem­man va­ka­va sai­raus ei oli­si kuo­le­mak­si, oman mie­len­ter­vey­den haas­tei­siin sai­si pa­rem­min apua tai et­tä sol­muun men­neen ys­tä­vyy­den voi­si saa­da kun­toon. He us­kal­ta­vat ker­toa, et­tä ovat ihan pi­hal­la tu­le­vai­suu­ten­sa suh­teen ja kai­paa­vat apua meil­tä ai­kui­sil­ta. 

Nuo­ret ei­vät odo­ta meil­tä ih­mei­tä – ai­no­as­taan sitä, et­tä olem­me val­mii­ta kuun­te­le­maan hei­tä ai­dos­ti. Olen saa­nut vuo­sien saa­tos­sa to­dis­taa lu­kui­sia, kos­ket­ta­via elä­män muut­tu­mi­sia (ei vain elä­män­muu­tok­sia), kun nuo­ri on saa­nut elä­mään­sä apua.

Mis­tä vie­lä unel­moin näin 50-vuo­ti­aa­na? Unel­moin sii­tä, et­tä sai­sin elää mer­ki­tyk­sel­li­sen elä­män, on­pa vuo­sia edes­sä vie­lä 50 tai pal­jon vä­hem­män. Unel­moin sii­tä, et­tä voi­sin ol­la muil­le elä­mä­ni ih­mi­sil­le roh­kai­suk­si ja avuk­si. Unel­moin sii­tä, et­tä ku­kaan meis­tä ikään kat­so­mat­ta ei jäi­si yk­sin vaan jo­kai­nen voi­si ko­kea ole­van­sa ar­vo­kas ja tär­keä juu­ri sel­lai­se­na kuin on.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.