Useimmat meistä ei juokse pimeässä kirkossa saippuoiduilla huopatossuilla
Lahden seurakunnat
Sisäministeriön lokakuisen kyselyn mukaan 83 prosenttia suomalaisista koki olonsa turvalliseksi. Luku nousi vuoden takaisesta 14 prosenttiyksikköä, vaikka siinä välissä Putinin Vallun sotakone on rynninyt Ukrainaan ja Medvedevin Dimmukin paukutellut radioaktiivisia henkseleitään viikosta toiseen.
Turvallisuuden mittareita ovat todennäköisyys ja kokeminen. Todennäköisyys on numeroita, huonon vaihtoehdon välttämistä. On turvallisempaa kävellä pimeässä kirkkosalissa jarrusukat jalassa kuin juosta siellä saippuoiduilla huopatossuilla. Siksi useimmat meistä eivät tee jälkimmäistä. Haluamme minimoida onnettomuuden mahdollisuuden. Turvallisuuden kokeminen puolestaan on luottamusta siihen, että hyvin tässä lopulta käy. Se on turvallisuustilanteeseen sopeutumista, sen uskomista, että huonoimmasta vaihtoehdostakin minä jotenkin kyllä selviän.
Sekä yksilöt että yhteiskunta parantavat turvallisuuttaan ensisijaisesti todennäköisyyden kautta. Siksi meillä on turvavyöt autossa ja palovaroittimia katossa metrin välein. Valtio ja kansa ovat valmiita latomaan denaareja tiskiin ja tekemään radikaaleja päätöksiä turvallisuuden todennäköisyyttä parantaakseen. Esimerkkeinä voisi mainita Uudenmaan koronasulun tai hävittäjämiljardit.
Ihmiset voidaan jakaa turvallisuushakuisiin ja riskihakuisiin. Tai siis ei voida – jako ei toki ole näin karkea. Joka tapauksessa turvallisuushakuisilla ihmisillä on todennäköisemmin hälytinjärjestelmä, kypärä pulkkamäessä ja talvirenkaat syyskuussa. Riskihakuiset taas hyppäävät benjin, paistavat munia mikrossa ja deittaavat raisiolaisia. Turvallisuushakuiset myös uskovat Jumalaan todennäköisemmin kuin riskihakuiset.
Turvattomuuden kokeminen on yksilöllistä. Toinen voi sutata aluspöksyt nähdessään muurahaisen, kun toinen taas ryystää Piña coladaa pilvenpiirtäjän kattoterassilla kesken maanjäristyksen.
Seurakunnalle on toissijaista, mikä yksilön turvattomuuden tunteen aiheuttaa. Sen tehtävänä on vahvistaa yksilön uskoa tulevaan kaikissa olosuhteissa ja siten parantaa yksilön kriisikestävyyttä. Yksilöiden kriisikestävyyden kasvaessa kasvaa myös yhteiskunnan kriisikestävyys.
Seurakunnan päätehtävä kokonaisturvallisuudessa ei liity todennäköisyyksiin, vaan yksilön turvallisuuden kokemiseen. Myös silloin, kun hyvän mahdollisuus on vain viisi prosenttia, tai yksi, tai nolla. Joka etsii turvaa ja toivoa tästä maailmasta, tulee lopulta pettymään, mutta ilosanoma tuo toivon toivottomuuteen. Jokaisen meistä tien päässä on päivä, johon tämä maailma ei pysty enää toivoa tarjoamaan. Silloin on sama, lähteekö jarrusukat vai huopikkaat jalassa. Ainoa toivo ja turva löytyy tyhjästä rististä ja haudasta.
Kirjoittaja on kirkkovaltuutettu Nastolasta.