Arkinen vaikuttaminen on radikaalia - Marttaliiton pääsihteeri, rovasti Marianne Heikkilä on aina halunnut vaikuttaa asioihin ja herätellä, ravistella, kapinoidakin. Hän sanoo, että vaikuttaminen on kansalaisvelvollisuus, ja se kuuluu kaikille.
Kiirastorstain aamu valkenee Helsingissä vilpoisena ja sumuisena. Pilvet roikkuvat matalalla ja tipauttelevat harkitun hitaasti pisaroitaan asfalttiin. Yhden sinne, toisen tänne. Vaikka aurinko ei tänä aamuna paistakaan, antaa kevät jo merkkejä itsestään, osin jopa huvittavalla tavalla: linnut sirkuttavat semmoisella volyymilla, että luulisi sen kaltaisesta kilpalaulannasta jo äänenkin käheytyvän.
– Ihana sää, ilma on niin täynnä happea! hihkaisee Marttaliiton pääsihteeri, rovasti Marianne Heikkilä samalla kun hengittelee raikkaan kasteista ilmaa sisäänsä. Astelemme Töölön kaduilla valokuvaajan perässä kuvauspaikasta toiseen ja Heikkilä kantaa olallaan merkittävän suurta kassia. Niin suurta, että sinne tuntuu mahtuvan puoli maailmaa. Pohjaton kassi on kuitenkin tarpeen, sillä päivä on kellotettu iltaan saakka kokouksilla ja muilla menoilla. Kun lisäksi on vielä tämä lehtihaastattelu, johon kuuluu valokuvaus, pitää olla valmistautunut monenlaisiin tilanteisiin.
Heikkilä kaivelee kassistaan vaatekappaleita, joita esittelee kuvaajalle.
– Olisiko tämä hyvä, hän kysyy ja heittää kadunkulmassa päällensä keväisen vihreän bleiserin. Sitten hän asettuu kameran eteen, hymyilee luontevasti ja katsoo välillä kohti, välillä hieman sivulle. Koiranulkoiluttaja toisensa perään pysähtyy pissattamaan lemmikkiään juuri sopivan etäisyyden päähän ja vilkuilemaan tilannetta kiinnostuneena.
Huomaa kyllä, että Heikkilä on ollut valokuvattavana ennenkin. Lukuiset haastattelut eri medioissa ovat tehneet hänestä ”julkkispapin”, jonka jokainen koiranulkoiluttajakin selvästi ohi kulkiessaan tunnistaa. Siksi onkin yllättävää, kun ammattilaisen ottein toimitetun kuvaustuokion jälkeen Heikkilä toteaa, että kokee haastatteluhetken hieman kiusalliseksi.
– Tuntuu oudolta puhua itsestä. Paljon mieluummin puhuisin kaikista niistä asioista, jotka koen tärkeäksi ja joita haluan viedä eteenpäin, hän sanoo.
Yhteisöön kuuluminen tärkeää
Sydämenaiheita Heikkilällä kyllä riittää. Siksi hän on päätoimensa ohessa mukana lukuisissa niin kirkollisten kuin maallistenkin säätiöiden, yritysten ja järjestöjen hallituksissa. Onpa tutuksi tullut myös ministeriöiden kanssa tehtävä yhteistyö sekä myös Helsingin yhteisessä kirkkoneuvostossa ja -valtuustossa toimiminen.
– Kun nuorempikin lapsi muutti pois kotoa seitsemän vuotta sitten, vapautuivat illat ja viikonloput luottamus- ja vapaaehtoishommille. Ne ovat minulle rakas harrastus, jossa saan oppia koko ajan uutta ja tehdä yhdessä muutosta, Heikkilä iloitsee.
Yhteisöön kuuluminen on juuri sitä, mitä Heikkilä rakastaa.
– Ohikiitävän onnellisuuden ja elämyksien havittelun sijaan elämään tuo merkitystä oma yhteisö, paikka, jossa tulee nähdyksi, kuulluksi ja jossa voi vaikuttaa. Se kannattelee ja antaa voimaa tekemiseen.
Heikkilän elämässä on ollut paljon ihmisiä, jotka ovat jollain tapaa jättäneet häneen jäljen. Mentoreiden, opiskeluajan professoreiden, vanhempien ja esihenkilöiden lisäksi yksi hyvin merkittävä esikuva on ollut isoäiti, joka oli vahva tekijänainen, yrittäjä ja aktiivinen järjestöihminen. Isoäiti ei jäänyt siunailemaan epäkohtia, vaan ryhtyi sanoista tekoihin, ja isoäidin opeista Heikkilä uskoo omankin vaikuttamishalun kumpuavan. Mummo oli tärkeä myös siksi, että hän toi vakautta Heikkilän ja hänen veljensä elämään. Omat vanhemmat olivat yrittäjiä ja boheemeja taiteilijasieluja, joiden kanssa arki oli kiireistä ja vaihtelevaa.
– Totuimme siihen, että meidän elämämme on yrittäjäsuvun työnteon sävyttämää. Mummon luona arki kuitenkin rauhoittui. Hänen luokseen ei menty lomailemaan, vaan siellä tehtiin oma osuus huushollin ylläpidosta, tasapuolisesti kaikki yhdessä.
"Arkinen vaikuttaminen on radikaalia"
Koska Heikkilä on monessa mukana, olisi suorastaan outoa, jos haastattelu ei millään muotoa sivuuttaisi hänelle tärkeitä teemoja. Töölöntorilla cappucinokupin ääressä esiin nousee aihe toisensa perään, josta Heikkilä puhuisi paljon mieluummin kuin itsestään. Kuten nyt esimerkiksi siitä, miten kirkon pitäisi hänen mielestään ottaa paljon äänekkäämmin kantaa lapsiperheköyhyyteen tai heikommassa asemassa olevien ihmisten vaikeuksiin. Toinen kiinnostava aihe on kirkon sisäinen työnjako, jota Heikkilä kutsuu suoranaiseksi organisaatiohimmeliksi tuomiokapituleineen, hiippakuntineen, rovastikuntineen, kirkkohallituksineen, seurakuntayhtymineen ja kirkolliskokouksineen. Tehtävien jako ei tunnu avautuvan aina edes kirkossa työskenteleville. Moninapainen päätöksenteko johtaa hänen mielestään joskus päällekkäiseen työhön ja toimenkuviin paitsi kirkon sisällä, myös esimerkiksi kristillisissä järjestöissä, kuten kansainvälisen diakonian ja lähetysjärjestöjen kentällä.
Heikkilä puhuu asiantuntevasti ja nostaa esille tärkeitä aiheita yhden toisensa perään. Hän sanoo, että on aina halunnut vaikuttaa asioihin ja herätellä, ravistella, kapinoidakin. Nuoruuden kapina rajoja asettavaa isää kohtaan oli tosin vielä pientä verrattuna siihen, miten hän opiskeluaikanaan päätti kristillisen ylioppilasliiton Etsijät-lehden vastaavana päätoimittajana yhdessä päätoimittajakolmikon kanssa täräyttää kanteen mustavalkokuvan laulajalegenda Kikasta – miespapin kaftaanissa ja liperit kaulassa. Keskustelu naispappeudesta ja tasa-arvosta kirkossa ja yleisesti koko yhteiskunnassa kävi 90-luvulla kuumana, joten jos tällä vedolla ei ollut tarkoitus ravistella, niin ei sitten millään.
– Saimme rohkeasta ja kantaaottavasta linjasta kirkon tiedonvälityspalkinnon vuonna 1995, Heikkilä kertoo ylpeänä.
Hän muistuttaa, että vaikuttaminen on kansalaisvelvollisuus, joka kuuluu kaikille. Ei vain Brysselin päättäjille tai muille korkeassa asemassa työskenteleville poliitikoille.
– Arkinen vaikuttaminen on radikaalia, se on itse asiassa sitä suurinta vaikuttamista. Sillä antaa esimerkin tuleville sukupolville, että pienilläkin asioilla on merkitystä. Kunpa me kaikki rohkenisimme korottaa ääntämme niin rakenteellisista, ihmisoikeudellisista, ilmaston ja ympäristön sekä oikeusvaltioperiaatteiden vääryyksistä, joita ympärillämme näemme.
Tarvo Laaksosta Pink Floydiin
Kiinnostus hengellisiin asioihin heräsi rippikouluiässä. Konservatiivinen rippikouluympäristö Opiskelijalähetyksineen Tampereella oli vakuuttanut Heikkilän siitä, että hän halusi olla ”tavallinen kristitty”, jonka päähän ei Raamatulla paukuteta kellonaikaa uskoontulon ajankohdasta. Hän oli myös seurannut äitinsä evankelioimispolkua vapaiden suuntien sekä karismaattisen liikehdinnän parissa ja koki, että kaikki tämä oli itselle varsin vierasta. Riparin jälkeen Heikkilä alkoi käydä kristillisillä gospel-festivaaleilla ja löysi sieltä ystäväporukan, jonka avulla oppi näkemään sen, kuinka monipuolinen identiteetti ihmisellä voikaan olla kristillisten arvojen kanssa.
– Että samassa paketissa voi tosiaan kuunnella niin maallista kuin hengellistäkin musiikkia, Tarvo Laaksoa, Jukka Leppilampea, Tuomari Nurmiota, Juice Leskistä ja Pink Floydia – ja olla silti uskollinen Jumalalle, kertaa hän nuoruuden oppejaan, lempeästi muistellen.
Silti, vaikka hengelliset asiat kiinnostivatkin, ei papiksi opiskeleminen ollut Heikkilälle itsestäänselvyys, Suunnitelmissa oli opiskella sisustusarkkitehdiksi, psykologiksi tai ekonomiksi, mutta elämä ohjasi muualle. Teologiasta Heikkilä arveli saavansa yleissivistävän pohjan, mihin tahansa yhteiskunnassa sitten suuntaakaan. Opiskeluaan hän rahoitti työskentelemällä Ylellä, ja tästä Heikkilällä onkin mukava tarina kerrottavanaan. Hän nimittäin tapasi puolisonsa Ismo Heikkilän (kyllä, heillä todella on sama syntymäsukunimi) ensimmäisen kerran Lahdessa Äksön-messuilla 90-luvulla tehdessään ohjelmaa televisioon. Heikkilän piti haastatella esiintymään tullutta maailmankuulua poikabändiä New Kids On The Blockia, mutta niin vain menivät Amerikan nuorukaiset peruuttamaan haastattelun viime minuuteilla. Tilalle ohjelmaan piti nopeasti kaivaa jotain muuta – kuten vaikka rap-yhtye Raptori.
– Vierastin koko genreä enkä olisi millään halunnut tehdä koko haastattelua. Anelin, että älkää laittako minua tähän, hän muistelee.
Olisikohan kohtalolla kuitenkin ollut osuutta asiaan, koska Heikkilän silmät nauliutuivat saman tien poikamaisen humoristiseen ja samalla hyväkäytöksiseen ja huomaavaiseen herrasmieheen, taiteilijanimeltään Izmoon. Haastattelun jälkeen Heikkilä soitti Izmolle tehdäkseen tarkentavia kysymyksiä. Tosiasiassa tarkoitus oli vain saada treffikutsu, joka puhelun päätteeksi irtosikin.
– Ensimmäisille treffeille ostin hänelle polviin yltävät possusukat. Oli pakko keksiä jotain, kun en osaa laittaa ruokaa. Ne taisivat tehdä suuren vaikutuksen, kertaa hän nauraen.
Naimisiin mennessään yhteisen sukunimen osalta heillä oli selkeä suunnitelma. He halusivat, että virallisesti sukunimi olisi Heikkilä-Heikkilä, mutta vihkimisen tehnyt Mariannen hyvä ystävä Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa, ei ottanut nuoren parin jorinoita tosissaan ja yhteiseksi sukunimeksi tuli vain yksinkertaisesti Heikkilä. Jokin aika sitten pariskunta toteutti epävirallisesti nuoruuden sukunimihaaveensa.
– Virallisesti sukunimemme on edelleen sama, mutta kerrostalokotimme ovessa lukee nyt tasapuolisesti ja vieri vieressä molempien nimet Heikkilä – Heikkilä, 30 vuoden yhteiselon jälkeen.
Aamupäivä kurkottaa jo iltapäivän puolelle ja ravintola, jossa haastattelua on tehty, on tapaamisen aikana täyttynyt lounasasiakkaista. Viereisen pöydän lapsiasiakas imeskelee vesimelonin palasta silmät kiinni, suurella antaumuksella. Pikkuiselle ruoka maistuu, mutta Heikkilä on pari tuntia kestäneen haastattelun aikana juonut vain kaksi cappuccinoa.
– Olen ilta- ja yöeläjä enkä syö mielelläni päivisin. Syön vasta myöhään illalla kotiin tultuani, Heikkilä tarinoi samalla, kun alkaa keräillä tavaroitaan kasaan. Laukkuunsa hän pakkaa valokuvissa käytettyjen vaatteiden päälle vielä muutaman itselleen tärkeän kirjan, jotka hän halusi haastattelun pohjaksi esitellä. Sitten hän nostaa suuren kassinsa olalleen, halaa lämpimästi ja katoaa ravintolan ovesta vilpoisaan alkuiltapäivään. Pitkän ja tarkkaan kellotetun päivän ensimmäinen tapaaminen on taputeltu ja Heikkilä suuntaa kävellen hetken päästä alkavaan seuraavaan palaveriin.
Mariannen kolme kirjatärppiä
1 Kantala, Pirjo; Viljanen-Pihkala, Anna-Maija: Vihreä rukouskirja. Kirjapaja 2024.
”Nyt puhutaan paljon kirkon ilmastotyöstä ja tämä on hyvä kirja siihen liittyen. Olen lainannut saarnoissani mm. kirjaan kirjoittaneiden Anna-Maija Raittilan ja Irja Askolan kirjoituksia. Kirja on täynnä modernia kontekstuaalista teologiaa, joka tuo tämän päivän kielellä esille luonto- ja eläinsuhteeseen ja luomakunnan teologiaan liittyviä asioita, jotka ovat seuraavalle sukupolvelle todella tärkeitä.”
2 Esa Saarinen: Ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta. WSOY 2023.
”Saarinen pohtii sitä, miten ajattelumme on laiskistunut digitalisaation myötä; osaammeko enää ajatella asioiden juurisyitä? Saarisen ääni on yhden sukupolven ääni ja juuri sellainen, jota me kirkkoon tarvitsisimme.”
3 Joel Haahtela: Marijan Rakkaus. Otava 2024.
”Tässä kirjassa ja koko Haahtelan kerrostuvassa, uskonnollisessa tuotannossa on kielellistä ja runollista lentoa ja teksti on syvällistä ja novellistimaista. Rakkaus ylittää ajan ja paikan, ihmisen elämä kulkee pimeydestä kohti lisääntyvää valoa ja merkitystä.”
*Marianne Heikkilä (s.1968) on helsinkiläinen rovasti, joka on vuodesta 2010 työskennellyt Marttaliiton pääsihteerinä ja toiminnanjohtajana. Hän on myös Martat-lehden päätoimittaja. Aikaisemmat työt olivat Kirkon Ulkomaanavun kotimaantyön johtaja, Kirkkopalvelujen viestintäpäällikkö ja seurakuntapastori Vantaan Hakunilan seurakunnassa.
*Hän on Parisuhdekeskus Katajan ja Sininauha Oy:n puheenjohtaja, Sininauhasäätiön, Väestönsuojelusäätiön, valtiovarainministeriön Digipaneelin, Diakonissalaitoksen valtuuston, LähiTapiolan henkivakuutusyhtiön hallintoneuvoston sekä Autismisäätiön, Jane ja Aatos Erkon säätiön jäsen sekä Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston ja valtuuston jäsen ja Maa- ja metsätalousministeriön MANEn (maaseutupolitiikan neuvosto) jäsen.
*Tunnetaan myös tietokirjailijana, bloggaajana, toimittajana, luennoitsijana ja ratkaisukeskeisenä terapeuttina.
*Heikkilä asuu Helsingissä Lauttasaaressa yhdessä puolisonsa kanssa. Heillä on kaksi jo aikuista lasta.