Lu­te­ri­lai­nen kirk­ko tuot­taa ta­sai­sel­la tah­dil­la uu­sia tut­ki­muk­sia, siis tuo­ret­ta tie­toa sii­tä, mi­hin Suo­mi tä­nään us­koo.

Tu­lok­set ei­vät ai­na mai­rit­te­le. Suo­ma­lai­nen us­koo, mi­hin us­koo, jos us­koo.

Tut­ki­muk­set z- ja y-su­ku­pol­vien eli mil­len­ni­aa­lien us­kon­nol­li­suu­des­ta ker­to­vat ka­rua kiel­tään: nuo­ret ovat en­tis­tä vä­hem­män si­tou­tu­nei­ta ins­ti­tuu­ti­oi­hin, sekä sel­väs­ti in­di­vi­du­a­lis­ti­sem­pia ja mo­ni­ar­voi­sem­pia kuin edel­li­nen, jo kes­ki-ikäis­ty­nyt x-su­ku­pol­vi.

Tämä il­me­nee esi­mer­kik­si hel­mi­kuus­sa jul­kais­tus­ta Mil­len­ni­aa­lien kirk­ko – kult­tuu­ri­set muu­tok­set ja kris­til­li­nen us­ko -ar­tik­ke­li­ko­ko­el­mas­ta.

Olen lu­ke­nut tut­ki­muk­sia mie­len­kiin­nol­la, kos­ka nuor­ten ikä­luok­kien ky­sy­myk­set ovat re­le­vant­te­ja. Kirk­ko te­kee mo­nen mie­les­tä pal­jon hy­vää, ei­kä uu­den su­ku­pol­ven kirk­kok­ri­tiik­ki ole mi­ten­kään yk­siu­lot­teis­ta, ku­ten vuo­si­kym­men­ten ta­kai­sis­sa liik­keis­sä.

Li­säk­si kirk­ko tu­lee toi­mi­tuk­sien­sa myö­tä ku­vaan isois­sa elä­män­vai­heis­sa: kas­teis­sa, kon­fir­maa­ti­ois­sa, häis­sä ja hau­ta­jai­sis­sa. Ne ovat tär­kei­tä siir­ty­mä­riit­te­jä ja lu­jit­ta­vat ko­ke­mus­ta tur­va­sa­ta­mas­ta, jo­hon voi ai­na ha­lu­tes­saan pa­la­ta.

Maal­lis­tu­mi­nen ei tie­ten­kään ole yk­si­puo­li­ses­ti ikä­pol­vi­ky­sy­mys, vaan il­miö kos­ket­taa lä­hes kai­kis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa ole­via län­si­mai­sia ih­mi­siä.

Eri mai­den ky­se­ly­tut­ki­muk­sis­sa on ha­vait­tu, et­tä mitä suu­rem­mak­si ai­neel­li­nen ja hen­ki­nen hy­vin­voin­ti kas­vaa, sitä vä­hem­män kiin­nos­taa pe­rin­tei­nen, hie­rark­ki­nen us­kon­nol­li­suus.

Tut­ki­ja Kim­mo Ke­to­la ku­vai­lee Kirk­ko ja kau­pun­ki -leh­des­sä tätä ke­hi­tys­ku­luk­si, jos­sa yk­si­lö­kes­kei­syys ja yk­si­lön voi­maan­tu­mi­nen nou­se­vat yhä tär­ke­äm­mik­si kri­tee­reik­si.

Ti­lan­ne, jos­sa re­sep­tiä et­si­tään uu­del­leen ja jos­sa nuo­ria pyy­de­tään mää­rit­te­le­mään ja "tuu­naa­maan" kir­kos­ta nä­köi­sen­sä, voi he­rät­tää sel­lai­sen­kin aja­tuk­sen, et­tä kir­kol­la on vain lai­han­lai­ses­ti omaa sa­not­ta­vaa. Kir­kol­la voi­si ol­la enem­män­kin ker­rot­ta­vaa sii­tä, min­kä ta­kia se alun pe­rin pe­rus­tet­tiin, eli Kris­tuk­ses­ta.

On hel­pom­paa pu­hua tä­män- kuin tuon­puo­lei­ses­ta. Kui­ten­kin sa­mal­la kir­kon oma sa­no­ma pai­nuu taus­tal­le. Ris­ti häi­pyy ku­vas­ta, ja kes­kus­te­lu siir­tyy myö­täi­le­mään ylei­siä yh­teis­kun­nal­li­sia tee­mo­ja.

Haas­teis­ta huo­li­mat­ta kris­ti­nus­ko on pors­kut­ta­nut 2 000 ja lu­te­ri­lai­suus­kin 500 vuot­ta, ei­kä kir­kol­la ole edel­leen­kään syy­tä tyy­tyä jäl­kik­ris­til­li­sen vai­heen us­kon­to­vi­ras­tok­si.

Ihan­teel­li­ses­sa ti­lan­tees­sa kir­kon "boo­me­rit" an­ta­vat ti­laa uu­sil­le tu­lo­kul­mil­le sekä mo­der­nil­le yh­tei­sö­a­jat­te­lul­le. Li­säk­si ei oli­si pa­hit­teek­si, jos kir­kon ku­mouk­sel­lis­ta ja täy­sin jäl­jit­te­le­mä­tön­tä aa­tet­ta kir­kas­tet­tai­siin uu­del­leen.