Olem­me Itä-Hel­sin­gis­sä, Vuo­saa­res­sa. Tääl­lä koh­taa­vat tyrs­ky­ä­vä meri kal­li­o­ran­toi­neen sekä kor­ke­at tor­ni­ta­lot ja mo­ni­kult­tuu­ri­nen ur­baa­ni syke. Nämä ovat Eli­na Sal­mi­sen ko­ti­kul­mia. Näil­lä ran­noil­la luo­ka­no­pet­ta­ja löy­si uu­den pol­kun­sa, mut­ta ke­pe­äs­ti se ei käy­nyt.

Vuon­na 2013 Sal­mi­nen oli työs­ken­nel­lyt kym­me­nen vuot­ta luo­ka­no­pet­ta­ja­na ja hän haki vuo­den vuo­rot­te­lu­va­paa­ta. Per­heen oli tar­koi­tus läh­teä Yh­dys­val­toi­hin, sil­lä hä­nen toi­mit­ta­ja­mie­hel­lään Vel­lul­la oli unel­ma pääs­tä soit­ta­maan mu­siik­kia mus­tan gos­pe­lin syn­ty­si­joil­la. Vii­su­mi­ha­kuun pal­kat­tiin ame­rik­ka­lai­nen asi­a­na­ja­ja ja asi­at rul­la­si­vat. Per­he sai myön­tei­sen vii­su­mi­pää­tök­sen juu­ri Sal­mis­ten 15-vuo­tis­hää­päi­vä­nä. Se tun­tui mer­ki­tyk­sel­li­sel­le. Nyt al­kai­si uu­si, kut­kut­ta­va vai­he.

Mut­ta sit­ten, il­man va­roi­tus­ta kaik­ki tys­sä­si Suo­men pääs­sä Ame­ri­kan suur­lä­he­tys­tös­sä, jo­hon pa­pe­rit ei­vät kos­kaan saa­pu­neet.

Oli syk­sy, kou­lut oli­vat jo al­ka­neet, mut­ta Sal­mi­set oli­vat edel­leen Vuo­saa­res­sa. Ai­kaa ku­lui ja viik­ko­jen ede­tes­sä tur­hau­tu­mi­nen kas­voi. Unel­mien seik­kai­lu Yh­dys­val­lois­sa mu­re­ni kä­siin.

Päi­vis­sä oli väl­jyyt­tä, sil­lä ala­kou­lui­käi­set tyt­tä­ret ei­vät tar­vin­neet äi­tiä sa­maan ta­paan kuin pik­ku­lap­si­ar­jes­sa. Niin­pä Sal­mi­nen kul­jes­ke­li pit­kin Vuo­saa­ren ran­to­ja ja pur­ki tun­tei­taan. Ah­ke­ral­le käy­tän­nön ih­mi­sel­le löy­säi­ly oli vai­ke­aa.

Aluk­si ulos pu­hal­let­tu höy­ry­ä­vä hen­gi­tys vii­le­äs­sä il­mas­sa oli kaik­ki, mitä hän ky­ke­ni an­ta­maan. Toi­si­naan hän is­tah­ti alas ja kir­joit­ti kän­nyk­kään aja­tuk­si­aan ja tun­tei­taan.

Nyt hän nä­kee, et­tä tuo vuo­si oli ris­teyk­sien ris­teys. Tai kuin ken­raa­li­tau­ko, jos­ta hän on pu­hu­nut pod­cas­tis­saan. Ken­raa­li­tau­ko on sin­fo­ni­aor­kes­te­rin yh­tei­nen tau­ko, joka usein yl­lät­tää. Se her­kis­tää ja val­pas­tut­taa kuu­li­jat te­ok­sen seu­raa­vaan vai­hee­seen.

Vuo­rot­te­lu­va­paa­vuo­den ai­ka­na pu­he­li­meen ker­ty­neis­tä aja­tuk­sis­ta syn­tyi ru­no­ja, jopa ru­no­kir­jak­si as­ti. Sal­mi­sen mie­les­sä al­koi mu­hia. Toi­ses­sa vaa­ka­ku­pis­sa pai­noi tur­vat­tu vir­ka, toi­meen­tu­lo ja ase­ma ar­vos­te­tus­sa kou­lus­sa ja toi­ses­sa ila­koi kut­su seik­kai­luun. Us­kal­tai­si­ko pääs­tää ir­ti ja ko­keil­la sii­pi­ään ru­noi­li­ja­na?

”Tus­kin mi­kään muu vaa­tii ih­mi­sel­tä

yh­tä suur­ta uh­ka­roh­keut­ta

kuin oman tien­sä löy­tä­mi­nen

ja siel­lä it­sek­seen kas­va­mi­nen”

Kun Sal­mi­nen kävi tyh­jen­tä­mäs­sä ta­va­ran­sa kou­lun kaa­peis­ta, hän tun­si huu­maa­vaa va­paut­ta.

– Olin aja­tel­lut, et­tä jat­kan opet­ta­jan am­ma­tis­sa elä­kei­kään, kuin is­tui­sin ju­nas­sa Hel­sin­gis­tä Ro­va­nie­mel­le. Mut­ta pää­tin hy­pä­tä ju­nas­ta pois ja ot­taa al­le­ni ai­van toi­sen kul­ku­neu­von.

Vuo­rot­te­lu­va­paan jäl­keen Sal­mi­nen toi­mi vie­lä osa-ai­kai­ses­ti kou­lu­lais­ten il­ta­päi­vä­toi­min­nan oh­jaa­ja­na. Kuu­si vuot­ta sit­ten hän jät­täy­tyi pää­toi­mi­sek­si yrit­tä­jäk­si. Se oli jäl­leen iso hyp­py, joka vaa­ti roh­keut­ta.

– Olen tur­val­li­suus­ha­kui­nen ih­mi­nen, mut­ta va­pau­den­kut­su on voi­mak­kaam­pi. On jän­nit­tä­vää näh­dä, mi­hin tämä ”vä­hä­ni” riit­tää.

Ru­noi­li­ja-iden­ti­tee­tin omak­su­mi­nen ei ole ol­lut ihan help­poa, sil­lä Sal­mi­nen liit­tää sii­hen aja­tuk­sen tai­tei­li­juu­des­ta, joka on jo­ten­kin etee­ris­tä. Siis jo­tain muu­ta kuin hän ja­lat maas­sa -ih­mi­se­nä on.  Ny­ky­ään Sal­mi­nen esit­te­lee it­sen­sä mie­lui­ten ru­noi­li­ja-yrit­tä­jäk­si. Sil­loin per­soo­nan eri puo­let ovat ta­sa­pai­nos­sa. Hän kus­tan­taa kir­jan­sa it­se ja näin ol­len hä­nen taus­tal­laan ei ole kus­tan­ta­mon mai­nos­ko­neis­toa ja -tii­miä. So­si­aa­li­nen me­dia on­kin tär­keä paik­ka mark­ki­noin­nil­le. Eli­na kes­ken -pro­fii­leil­la on Ins­tag­ra­mis­sa 25 000 ja Fa­ce­boo­kis­sa 64 000 seu­raa­jaa.

So­mes­sa Sal­mi­nen ja­kaa ru­no­jaan ja vi­de­ois­sa mai­nos­taa tuot­tei­taan tai pak­kaa nii­tä lä­he­tet­tä­vik­si. Vä­lil­lä tuk­ka hap­sot­taa ja vä­sy­mys pai­naa, mut­ta eh­kä juu­ri se on­kin suo­si­on sa­lai­suus. So­men kiil­tä­vän pin­nan kes­kel­lä ta­val­li­suus ja ai­tous tun­tu­vat vir­kis­tä­väl­le, sa­mais­tut­ta­val­le.

Vuo­siin on mah­tu­nut eri­lai­sia kau­sia. Toi­si­naan hän jou­tuu ”omin kä­sin kai­va­maan­sa kuop­paan” ja pel­ko mei­naa peit­tää kai­ken al­leen. Tun­tuu, et­tä seik­kai­lu päät­tyy tä­hän. Sii­tä­kin on syn­ty­nyt afo­ris­mi: Kun pel­ko väit­tää, et­tä edes­sä on rot­ko, ker­ro sil­le tyy­nes­ti, et­tä ties­sä on mut­ka.

– Kir­joi­tan roh­kai­se­via sa­no­ja, kos­ka olen pe­lo­kas. Pu­hun it­sel­le­ni, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy.

Vii­mei­sin kuop­pa oli vii­me ke­vää­nä, kun Sal­mi­nen vii­meis­te­li lo­ka­kuus­sa il­mes­ty­vää ru­no­kir­jaan­sa, jon­ka nimi Va­raa iloon tun­tui käs­ky­lau­seel­ta. Kun kir­joit­ta­mi­nen tök­ki, ot­sik­ko al­koi ir­vail­la te­ki­jäl­leen: kat­so nyt, et osaa iloi­ta.

– Si­ten oi­val­sin, et­tä nimi on­kin kut­su­lau­se. Se muis­tut­taa, et­tä saan va­ra­ta ilon vah­voi­hin kä­si­var­siin. Maa­il­man­kaik­keu­den Luo­ja kut­suu mi­nua: tule tän­ne, minä kan­nat­te­len si­nua.

Sal­mi­nen lii­kut­tuu muis­tos­ta.

– Kes­ke­ne­räi­syys on kau­nis­ta. Eh­kä teh­tä­vä­ni on it­keä siel­lä kuo­pan poh­jal­la ja taas nous­ta pys­tyy, yhä uu­des­taan.

Jo uran­sa al­ku­vai­heis­sa hän kir­joit­ti ru­non, jos­sa to­te­aa an­ta­van­sa ki­pun­sa suu­rem­piin kä­siin. Näis­tä elä­män­sä kas­vu­ki­vuis­ta hän kir­joit­taa ta­val­la, jos­sa yk­si­tyi­ses­tä tu­lee uni­ver­saa­lia. Niin moni löy­tää sa­nat omil­le ko­ke­muk­sil­leen ja tun­teil­leen.

”Voi mi­ten minä

teen­kään ti­laa on­nel­le

näi­hin pie­niin huo­nei­siin

siir­rän huo­li­a­ni tuon­nem­mak­si

ver­ho­ja va­lon tiel­tä

ja it­sel­le­ni pe­taan

pai­kan ih­met­te­lyl­le

niin kuin oli­sin yh­tä ai­kaa

ylei­sö ja hy­vän koh­de”

Ru­non syn­ty on mys­tee­ri. Sii­nä yh­dis­tyy ar­ki­nen te­ke­mi­nen ja luo­vuu­den tai­ka. Sal­mi­nen kir­joit­taa joka päi­vä yl­lä­pi­tääk­seen kir­joi­tus­li­hak­si­aan sil­loin­kin, kun ei syn­ny mi­tään hie­noa.

– Hui­jaan it­se­ä­ni ja jat­kan ru­tii­ne­ja. Pu­he­li­me­ni on täyn­nä huo­no­ja ru­no­ja.

Ru­noa ei voi pa­kot­taa.

– Us­kon ny­ky­ään ru­no­suo­neen. Ru­non on an­net­ta­va syn­tyä ja on tar­tut­ta­va toi­ses­ta maa­il­mas­ta tu­le­vaan tuu­len­vi­ree­seen.

Vaik­ka so­si­aa­li­nen me­dia on Sal­mi­sel­le eli­neh­to, se on myös ris­ti­rii­tai­nen paik­ka.

– So­mes­sa pi­täi­si ol­la ai­na jo­tain uut­ta, mut­ta ei­hän ih­mi­nen ole sel­lai­nen. Ha­lu­ai­sin kyl­lä ol­la ta­sai­ses­ti tuot­ta­va ome­na­puu, joka te­kee he­del­mät ker­ran kuus­sa.

So­mes­sa seu­raa­jien suo­si­tus­pos­tauk­set ovat yrit­tä­jäl­le kul­la­nar­voi­sia, sil­lä niin nä­ky­vyys laa­je­nee. Vii­me jou­lu­kuus­sa näyt­te­li­jä ja yrit­tä­jä Satu Sil­vo teki Ins­tag­ra­miin sto­ry­ja, jos­sa hän luki yh­des­sä mie­hen­sä kir­jai­li­ja ja näyt­te­li­jä Rei­dar Palmg­re­nin kans­sa Sal­mi­sen ja kir­jai­li­ja Han­na Ki­vi­sa­lon yh­teis­työ­nä syn­ty­nei­tä teks­te­jä. Teks­tit oli pai­net­tu Malt­ti­kort­tei­hin.  Päi­vit­täin tai­tei­li­ja­pa­ri poi­mi yh­den kor­tin ja ja­koi vä­lit­tö­miä aja­tuk­si­aan teks­teis­tä. Esi­mer­kik­si Sal­mi­sen afo­ris­mi ” Ih­mi­sen ar­vo ei ole hä­nen voi­man­sa ja heik­kou­ten­sa ero­tus vaan sum­ma”, he­rät­ti vau-efek­tin. To­den­nä­köi­ses­ti moni Sil­von seu­raa­ja koki sa­moin.

Ru­no­jen ohel­la Eli­na Sal­mi­nen te­kee Kes­ken-pod­cas­tia, jos­sa hän ko­et­taa sa­noit­taa oi­val­luk­si­aan ja us­koa ta­val­la, jon­ka kuka ta­han­sa voi ym­mär­tää. Ai­van kuin kou­lus­sa, jos­sa Sal­mi­nen ha­lu­si saa­da koko luo­kal­li­sen kä­sit­tä­mään. Hyvä opet­ta­ja avaa mo­ni­mut­kai­sen asi­an yk­sin­ker­tai­ses­ti ja sil­loin ku­kaan ei koe it­se­ään tyh­mäk­si.

– Ul­ko­puo­li­sek­si tun­te­mi­nen on vi­he­li­äs­tä. Sen vuok­si ha­lu­an sa­noit­taa hen­gel­li­siä asi­oi­ta ja Raa­mat­tua niin, et­tä se ei ole ar­jes­ta ir­ral­laan. Ha­lu­an pu­hua kut­su­vas­ti ja yk­sin­ker­tai­ses­ti.

Rak­kaus Raa­ma­tun ta­ri­noi­hin kum­pu­aa lap­suu­den lei­reis­tä ja py­hä­kou­lus­ta. Nuo­res­ta as­ti Sal­mi­nen on kä­vel­lyt luon­nos­sa ru­koil­len ja mie­tis­kel­len. Us­kon ko­ke­muk­ses­sa on ol­lut eri­lai­sia vai­hei­ta, mut­ta ru­kous on py­sy­nyt.

Yl­lät­tä­en sa­no­jen am­mat­ti­lai­sel­le sa­nat voi­vat ol­la ru­kouk­seen han­ka­la vä­li­ne, ai­na kun ei osaa se­lit­tää. Sil­loin konk­re­tia tu­lee apuun. Hän saat­taa poi­mia kä­py­jä ja hei­tel­lä nii­tä. Jo­kai­nen käpy on kuin huo­li ja näin hän heit­te­lee mur­heen­sa Ju­ma­lan kan­net­ta­vak­si. Jos­kus hän ryöp­säyt­tää koko sy­lil­li­sen: Pidä nämä!

Hä­nen mu­kaan­sa vas­ta rii­te­lyn jäl­keen toi­sen to­del­la tun­tee. Sik­si myös Ju­ma­lan kans­sa voi rii­del­lä.

– Ru­kous­ta ei tar­vit­se edi­toi­da, sii­nä saa ol­la raa­dol­lis­ta re­hel­li­syyt­tä. Ju­ma­la nä­kee lä­vit­se­ni. Mik­si siis ko­ris­te­li­sin ru­kouk­se­ni?

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan ti­lan­tees­ta, jos­sa Jee­sus oli opet­ta­nut pit­kään ja kuun­te­le­van vä­ki­jou­kon tuli näl­kä. Eväs­tä ei ol­lut no­pe­as­ti saa­ta­vil­la, sil­lä ol­tiin kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­la. Sil­loin Jee­suk­sen luo tuli pie­ni poi­ka omien eväi­den­sä kans­sa. Hä­nen lau­kus­taan löy­tyi vii­si lei­pää ja kak­si pais­tet­tua ka­laa.

Ta­ri­na on Sal­mi­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­nen. Hän­kin on tuo­nut omat evään­sä esil­le.

– Mitä kaik­kea näis­tä vii­des­tä lei­väs­tä­ni ja kah­des­ta ka­las­ta­ni syn­tyy­kään, kun lai­tan oman vä­hä­ni esil­le ja ja­koon.

Mo­nel­le tämä näyt­täy­tyy roh­keu­te­na.

– Olen tun­te­nut suur­ta pel­koa ja as­tu­nut usein eteen­päin tä­ri­se­vin ja­loin. Sil­loin roh­keus on ot­ta­nut pel­koa kä­des­tä ja sa­no­nut, et­tä nyt men­nään. Roh­keu­den veto on ol­lut elä­mäs­sä­ni pel­koa suu­rem­pi, sil­lä aja­tus nur­kas­sa nyh­jöt­tä­mi­ses­tä on niin vas­ten­mie­li­nen.

Ih­mi­sel­lä on pe­lis­sä juu­ri niin pal­jon kuin mitä ja ketä hän ra­kas­taa. Sik­si pe­lon kans­sa jou­tu­vat kamp­pai­le­maan kaik­ki.

Eli­na Sal­mi­sel­la on kak­si ai­kuis­ta ty­tär­tä. Hei­dän syn­nyt­ty­ään Sal­mi­nen huo­kai­si hel­po­tuk­ses­ta, et­tä ei­pä tar­vit­se pe­lä­tä so­taa. Mut­ta pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min mo­lem­mat ha­lu­si­vat ar­mei­jaan. Nuo­rem­man tyt­tä­ren aloit­ta­es­sa ase­pal­ve­lus­taan puh­ke­si Uk­rai­nan sota.

– Sil­loin pääs­tin ir­ti hal­lin­nan tun­tees­ta ja myön­sin, et­tä en pys­ty pi­tä­mään hei­tä hen­gis­sä.

Sal­mi­nen on sel­väs­ti on­nis­tu­nut brän­dää­mään ta­val­li­suu­den. Aja­tus hu­vit­taa hän­tä, sil­lä nuo­re­na hän koki ta­val­li­suu­ten­sa vai­ke­a­na, tyl­sä­nä.

– Kaik­ki ym­pä­ril­lä­ni ha­lu­si­vat ol­la jo­ten­kin eri­koi­sia. Minä olen ai­na ol­lut sel­lai­nen ka­sin tyt­tö.

Nyt eläm­me te­ko­ä­lyn ai­ka­kau­del­la ja ih­mi­syys on uu­den­lai­sen tar­kas­te­lun koh­tee­na. Kun AI osaa teh­dä ru­no­ja­kin, mi­hin ih­mis­tä vie­lä tar­vi­taan?

Sal­mi­nen poh­tii het­ken ja huo­maa, et­tä te­ko­ä­ly hyö­dyn­tää mas­san sum­maa, mut­ta yk­si­lö on jo­tain ai­van muu­ta. Jo­kai­sen sil­mien ta­ka­na rak­sut­taa ai­nut­laa­tui­nen tie­to­ko­ne.

– Kun te­ko­ä­ly kir­joit­taa slii­pat­tu­ja ru­no­ja, minä voin sit­ten teh­dä ne epä­täy­del­li­set.

Eh­kä­pä sii­nä on­kin ih­mi­syy­den kau­neus. Usein ra­kas­tam­me toi­sis­sam­me juu­ri epä­täy­del­li­syyt­tä, sitä min­kä ha­lu­ai­sim­me pii­lot­taa.

Ta­val­li­suus tun­tuu lah­jal­ta. Omal­ta ju­tul­ta, jos­ta ha­lu­an pi­tää kiin­ni. Sil­lä ta­ri­na­ni ei ole tyl­sä tai har­maa. Se on kau­nis.

Kur­sii­vil­la mer­ki­tyt teks­tit ovat Eli­na Sal­mi­sen ru­no­ja tai afo­ris­me­ja.

Kau­nis kes­ke­ne­räi­syys

Ru­noi­li­ja-yrit­tä­jä Eli­na Sal­mi­nen on jul­kais­sut 11 ru­no­kir­jaa. Tänä syk­sy­nä il­mes­tyy hä­nen 12. ru­no­kir­jan­sa Va­raa iloon. Maa­lis­kuus­sa 2020 Sal­mi­nen käyn­nis­ti Kes­ken-pod­cas­tin, jos­sa hän pu­huu luot­ta­muk­ses­ta, us­kos­ta ja sii­tä, kuin­ka hyvä kan­taa. Spo­ti­fys­sa on jul­kais­tu jo 164 jak­soa.

Kir­joit­ta­mi­sen li­säk­si Sal­mi­nen ve­tää ru­no­kurs­se­ja ja runo-tas­tin­ge­ja (ru­no­mais­te­lu­ja) sekä te­kee pu­hu­ja­keik­ko­ja. 

Kes­ken-pod­cas­tis­sa Sal­mi­nen on ker­to­nut elä­mäs­tään pal­jon, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä näi­tä:

1 Omas­sa elä­mäs­sä­ni pi­dän mot­to­na, et­tä ai­na kan­nat­taa lei­poa kak­ku. Ihan vaik­ka vaan ar­jen kun­ni­ak­si. 

2 Jos jou­tui­sin au­ti­ol­le saa­rel­le, ot­tai­sin mu­kaan pa­ke­tin kah­via, sil­lä en pär­jää päi­vää­kään il­man. 

3 Tyk­kään tosi pal­jon telt­tai­lus­ta. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun löy­tyy joku iha­na ran­ta, jo­hon voi jää­dä yök­si jo­kai­sen oi­keu­del­la. 

4 Olen eri­tyi­sen yl­peä sii­tä, et­tä vaih­doin ker­ran au­ton ren­kaan kes­kel­lä Hel­sin­gin kes­kus­tan ruuh­kaa. Ja vie­lä­pä hame pääl­lä.