Päätoimittajalta: Rohkenemmeko edistää sovintoa – taitavimmat väistävät konfliktin ennen sen kärjistymistä
Yle esitti 21. marraskuuta Nojatuolikirkoksi nimetyn hartausohjelman Oulunkylän vanhasta kirkosta. Ohjelmassa pureskeltiin kiinnostavasti sovinnon mahdollisuutta ja kristillisen armon käsitettä.
Pohjatyöt oli tehty erinomaisesti, sillä keskustelemassa oli pappi Kimmo Saareksen lisäksi käräjäoikeuden tuomari, rikostuomion saanut henkilö sekä sovittelun erityisasiantuntija.
Heitä kaikkia kuultiin: miltä tuntuu antaa tuomio, entä joutua tuomituksi? Minkälaista on sovittelu ja minkälaisin edellytyksin uhri voi kokea eheytymisen?
Maailma on väärällään konflikteja. On sotia, luonnonkatastrofeja, mediakohuja, ongelmia ihmissuhteissa, suuria ja pieniä riitoja. Eivät ne ole vieraita kirkonkaan piirissä.
Ihmisellä on luontainen taipumus uskoa ja ajatella, että hänen katsantokantansa on oikea. Samoin meillä on houkutus heimoutua, todistella oman ryhmän ehdotonta oikeassa olemista ja moittia toisin ajattelevia.
Vallankäyttäjän käsissä tällaiset taipumukset voivat muuttua vaaralliseksi aseeksi.
Olen käynyt menneellä syyskaudella hienoja ammatillisia keskusteluita. Yhä useammin niissä nousevat esiin työyhteisötaidot.
Tunnemme kaikki henkilöitä, joilla on kyky toimia ristiriitatilanteissa sovittelijoina, katsoa eteenpäin ja hakea ratkaisumalleja, joiden kanssa kaikki voivat elää.
Taitavimmat väistävät konfliktin jo kauan ennen sen kärjistymistä. Tämä tapahtuu pienin elein, mahdollisesti joustamalla hieman, ilman että ikävät asiat edes nousevat pintaan. Kaikki voittavat, eikä kukaan menetä kasvojaan.
Maalliset tuomiot tuottavat harvoin voittajia, sillä ne ovat raskaita, voittipa tai hävisi jutun. Tuomiot eivät edes ole päätepisteitä. Niistä voi valittaa, ja syylliseksi todettu joutuu ennen pitkää kärsimään tuomionsa. Kaiken jälkeen osapuolia voi yhä kalvaa epäoikeudenmukaisuuden kokemus.
Kuten Nojatuolikirkossa todettiin, kristillisestä näkökulmasta ansaitsematon armo ylittää kaikki virheet, joita ihminen on eläessään tehnyt tai joista hänet on tuomittu. Tämän sovitustyön juju on niin radikaali, että se asettaa maalliset kähinät aivan uuteen perspektiiviin.
Vieraana ollut Antti Pentikäinen tiivistikin hienosti oleellisen: "Tämä yhteiskunta on todella monien ristiriitojen repimä. Siksi jokaisen ihmisen pitäisi katsoa ympärilleen ja ajatella, että missä minä voin olla sovittelija."
Voisimmeko siis kääntää peilin tai älypuhelimen etukameran itsestämme kohti tilanteita, joissa elämme ja joihin voimme vaikuttaa? Rohkenemmeko tulla vastaan ja edistää rauhaa ja sovintoa?