Missä rauhantekijät – Ahtisaaren metodeille olisi käyttöä suomalaisissakin keskusteluissa
Janne Raevuori
7. lokakuuta tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun palestiinalainen äärijärjestö Hamas teki yllätysiskun Israeliin. Tästä käynnistyi verinen sota, joka on sittemmin laajentunut lähialueille ja lietsonut myös rinnakkaisia konflikteja.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassakin on kestänyt jo kaksi ja puoli vuotta. Suuria muutoksia ei ole tapahtunut rintamilla enää aikoihin, mutta rauhan edellytyksiä ei silti tunnu olevan näköpiirissä.
Vaikka olemme uutisvirran seuraajina suojassa aseellisilta konflikteilta, ajatukset viipyvät usein sodan runtelemilla alueilla ja laajenevassa humanitäärisessä kriisissä.
Suomalaisilla on maine rauhantekijöinä. Tätä edesauttoi liittoutumattomuus, rinnakkaiselo idän ja lännen välillä. Suomesta on noussut monia rauhanlähettiläitä presidentti Martti Ahtisaaresta alkaen.
Kuitenkin, kansainvälisistä sodista riippumatta, rauhantahtoa tarvitaan myös Suomessa. Keskustelukulttuuriimme on pesiytynyt ilmiö, jossa osapuolet eivät useinkaan tähtää ymmärryksen lisäämiseen, vaan oman paremmuuden todisteluun muiden kustannuksella.
Ilmiö toimii esimerkiksi näin: kaupungilla tai kunnalla on kovia säästöpaineita. Yhden näkökulman mukaan veroja pitää korottaa, koska yhdessä veroja maksamalla voimme kustantaa julkiset palvelut myös tulevaisuudessa. Toisen näkökulman mukaan palveluita tulee karsia tai omaisuutta myydä, koska verojen korottaminen ei ratkaisisi ongelmaa, vaan siirtäisi sitä eteenpäin.
Puoluekannan perusteella meillä on houkutus nähdä kysymys pohjimmiltaan ideologisena, jolloin faktoille ei anneta riittävästi painoarvoa. Kahtia jakavat aihepiirit ja repivä kiistely on levinnyt monille yhteiskunnan alueille, kuten maahanmuuttoon, työmarkkinoille ja jopa kirkon sisäiseen keskusteluun.
Sosiaalisen median algorimit rakastavat konflikteja. Vihahymiö on merkki voimakkaasta tunteesta, ja sitä käyttämällä viesti leviää peukkuja nopeammin. Vihanpitäjät löytävät amerikkalaisten teknologiajättien myötävaikutuksella sujuvasti toisensa. Tunnetta on helppoa kiehuttaa yhteisessä virtuaalisessa kaikukammiossa.
Väitänkin, että somepalvelut ovat heikentäneet keskustelukulttuuria ja tehneet meistä kärsimättömiä. Sen sijaan, että kertoisimme omasta kokemuksestamme, leiriydymme samanmielisten kanssa ja ajaudumme syyttelemään "niitä muita". Maltti unohtuu, kun ihmisiä ajetaan karsinoihin tivaamalla, kumpaa mieltä hän on.
Tässä mielessä huomaan kaipaavani analogista aikaa ja Martti Ahtisaaren perintöä. Muistissa on viisas ja sivistynyt ihminen, joka kohtasi kanssakulkijan silmästä silmään, puhui kunnioittavasti, keskusteli rakentavasti ja tähtäsi toiminnassaan yhteiseen ymmärrykseen ja sovintoon.
Arvelen, että rauhannobelistin metodi toimisi yhä. Olipa kyse arkisesta kanssakäymisestä, politiikasta tai kansainvälisten suhteiden hoidosta.