Luin kuu­si­vuo­ti­aa­na kir­jan Ek­sy­nyt lam­mas mon­ta ker­taa. Vie­lä­kin tun­nen hel­po­tuk­sen, kun lam­mas löy­tyi ja sy­lis­sä kan­net­tiin ta­kai­sin ko­tiin.

Kir­ja on edel­leen hyl­lys­sä­ni. Se on enem­män kuin lap­suu­den muis­to. Se on osa ko­ko­nai­suut­ta, mi­ten tun­nen Jee­suk­sen.

Lam­paat tun­si­vat oman pai­me­nen­sa ää­nen. Yök­si oli saat­ta­nut mon­ta pai­men­ta lau­moi­neen tul­la tur­val­li­seen paik­kaan. Aa­mul­la pai­men kut­sui mu­kaan­sa omat lam­paan­sa.

Mitä kaik­kea si­säl­tyy­kään sii­hen, et­tä lam­mas on op­pi­nut tun­te­maan pai­me­nen­sa ja luot­ta­en tot­te­lee? Op­pi­misp­ro­ses­si ja pai­me­nen huo­len­pi­to, kär­si­väl­li­syys. Saan ol­la edel­leen kuin lam­mas. Jee­sus tun­tee it­se­päi­syy­te­ni, temp­pu­ni ja ka­ta­lim­mat­kin juo­ne­ni. On­nek­si.

Äi­dil­tä­ni sai­raus huk­ka­si het­kek­si lä­hes kaik­ki sa­nat ja vei muis­tia. Hän mu­reh­ti, kun ei muis­ta­nut enää Isä mei­dän -ru­kous­ta. Ka­te­kis­mus oli vuo­teen vie­res­sä pöy­däl­lä. “Riit­tää et­tä tie­dät, et­tä se on sii­nä kir­joi­tet­tu­na”. Se on jo ru­kous. Pai­men tie­tää. Tun­net pai­me­nen. Jee­sus tun­tee si­nut.

“Si­nun vit­sa­si ja sau­va­si mi­nua loh­dut­ta­vat.” Isom­pa­na sit­ten opin, et­tä se pit­kän sau­van kouk­ku oli sitä var­ten, et­tä pai­men voi ve­tää omil­le teil­leen pyr­ki­vän lam­paan ta­kai­sin lau­man mu­kaan. Vit­sa loh­dut­taa jäl­keen­päin, kun ym­mär­tää, mil­lai­nen oman tien vaih­to­eh­to oli­si ol­lut. Tuh­laa­ja­po­jan tie ei ai­na ko­tiin vie. Mut­ta kun se vie, on Isä vas­tas­sa. Pai­menp­sal­mis­sa (23) pai­men on yh­tä ai­kaa Isä ja Jee­sus. Joh­don­mu­kais­ta, kun Isä lä­het­ti Jee­suk­sen tän­ne maa­il­maan. Mi­nun kirk­ko­ni!

“Hyvä pai­men an­taa hen­ken­sä lam­pai­den­sa edes­tä” (Joh. 10). Mi­nua loh­dut­taa se, et­tä nii­hin lu­e­taan myös ris­tin ryö­vä­ri, jol­la en­nen yh­teis­tä het­keä ris­til­lä Jee­suk­sen kans­sa ei ol­lut aa­vis­tus­ta­kaan lau­maan kuu­lu­mi­ses­ta. Mut­ta hän tun­nus­ti ja sii­tä het­kes­tä tun­si Jee­suk­sen ja us­kal­si us­koa Hä­neen. Hän näki Jee­suk­sen kuo­le­man ja kuu­li kuin­ka maa huo­ka­si jä­ris­tyk­ses­sä. Se­lit­tä­mät­tö­mäs­ti.

On ole­mas­sa siis rat­kai­se­via het­kiä. Ei ole suu­rem­paa kuin se, et­tä voin luot­taa sii­hen, et­tä Jee­sus an­ta­mal­la hen­ken­sä ku­kis­ti vii­mei­sen vi­hol­li­se­ni kuo­le­man.

Kir­joit­ta­ja on Asik­ka­lan ro­vas­ti.