Kriisi avasi kirkolle uusia väyliä, mutta vanhastakin pitäisi uskaltaa luopua
Tein kesälomallani pitkähköjä pyörälenkkejä koulukaupungissani Mikkelissä. Tarkemmin ottaen tämä tapahtui entisen maalaiskunnan puolella, parikymmentä kilometriä keskustasta pohjoiseen. Ohi hujahti kymmeniä tuttuja pihoja sekä sukunimiä postilaatikoissa. Osassa taloista asuu yhä koulukavereitani.
Kolme vuosikymmentä muuttaa maisemia kummasti. Säppiin pistetty koulu oli myyty 100 eurolla kyläyhdistykselle, ja entisen kyläkaupan piha oli jo pahoin metsittynyt. Kuitenkin joukossa oli myös kukoistavan näköisiä ja hyvässä maalissa olevia maatiloja sekä uutta yritystoimintaa.
Suurimpana muutoksena Mikkelin ja Juvan väliä halkoi uusi, liki valmis ohitustie. Urakan suuruutta voi verrata Lahden eteläiseen kehätiehen. Vaikka uuden väylän vaikutukset lapsuusmaisemiini ovat musertavat, tien tarpeellisuus on päivänselvä. Kauppa-, harraste- ja terveysasiointi on tulevaisuudessa paljon nopeampaa ja turvallisempaa.
On sanottu, että kriisin jälkeen asiat eivät palaa ennalleen. Kriisi huuhtelee ihmisiä ja yhteisöjä. Pintaan nousee tarve selviytyä, ja kriisi valjastaa käyntiin uutta ja välttämätöntä yhteistoimintaa.
Keväällä koronapandemia koetteli meitä kaikkia. Kuulin monen suusta, kuinka töihin paluu tuntui kesäloman jälkeen tavallista jännittävämmältä. Millainen syksystä tulee, entä koko vuodesta? Tuleeko toinen aalto, entä rokote, jatkuvatko etätyöt ja -opiskelu? Sairastunko minä, entä läheiseni?
Koska kriisi on vielä kesken, on mahdotonta ottaa samanlaista horisonttia vanhaan ja uuteen aikaan kuin fillarin selässä lapsuusseutuja kolutessa. Kirkon kannalta tärkeintä oli varmasti, että liekki pidettiin palamassa myös kevään vaikeimpina kuukausina. Jumalanpalveluksien muodostama seurakuntayhteys ulottui striimauksien myötä kotisohville. Kohtaamiset siirtyivät puhelinlinjoille ja verkkoon, ja niiden määrä kasvoi huomattavasti verrattuna normaalioloihin. Kasvatuksellisesti oli tietysti arvokasta, että rippikouluja ja muuta leiritoimintaa pystyttiin järjestämään kesänä aikana erityisjärjestelyin.
Kaikkea vanhaa ei kannattaisi nyt käynnistää uudelleen, vaan pitäisi miettiä, mikä on kirkon tehtävä tässä ajassa sekä tulevaisuudessa. Siihen tarvitaan ohitusteitä – kykyä päästää irti hyödyttömiksi tai tehottomiksi käyneistä vanhoista käytänteistä ja investoida rohkeasti tulevaisuuteen.
Sellaistakin kuulin keväällä, kuinka ikäihmiset ja lapsiperheet kokivat hyväksi sen, että seurakunnasta otettiin yhteyttä. Kyseltiin kuulumisia sekä sitä, miten voitaisiin olla avuksi. Olisiko tässä aineksia pysyväksi toimintamalliksi?