Säröjen paljastavassa valossa mahdollistuu yhteys toiseen
Virtaava vesi puhutteli minua Imatrankosken äärellä Mikkelin hiippakunnan perheneuvojien kokoontumisessa viime keväänä. Kosken mahtava voima, veden pauhu ja ylös sillalle asti kantautuvat pärskeet tuntuivat iholla asti. Vesimassan vyöry vapautui kohti jokea, jossa vesi sai etsiä uomiaan ja kulkea miten tahtoi. Vuodenaikojen kierto näkyy vesistöissämme. Järvi jäätyy, se sulaa, liplattaa ja aaltoilee, kunnes jäätyy jälleen.
Perheneuvonta alkoi tamperelaisen pastori Matti Joensuun ilmoituksesta Aamulehteen vuonna 1944, kun hän kehotti eroaikeissa olevia pareja tulemaan keskustelemaan ennen mahdollista avioeroa. Voimme kuvitella, minkälaista oli pariskuntien arki sodan jälkeen, ja, että keskusteluavulle oli tilauksensa. Kirjailija Kaisa Peltola kuvaa sodan jälkeistä kollektiivista traumaa jäätyneeksi järveksi. Sukupolvi toisensa perään syntyy tähän jäätyneeseen järveen. Olemme siihen niin kiinni kasvaneita, ettemme kykene tunnistamaan sitä. Haluaisimme päästä jähmettyneisyyden tilasta kohti elämän virtaa, vapautta hengittää ja olla olemassa omina itsenämme. Etsimme yhteyttä toisiin, etsimme rakkautta, joka sulattaisi meidät.
Parisuhteessa tarpeemme heräävät henkiin. Tarvitsemme rakastavaa katsetta ollaksemme itsellemme olemassa, aivan kuin pienet lapset. Lapsi meissä pelkää yksinäisyyttä ja hylkäämistä. Syvä, tiedostamaton ja alitajunnasta kumpuava haava aktivoituu, kun katsomme itseämme kumppanimme kautta. Olenko rakastettu ja riittävä? Toisessa asuva painolasti leijailee raskaana ja hapettomana ilmana huoneeseen. Mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa? Rajat välillämme ovat heikot ja hatarat, toisen tunteet tuntuvat omiltamme.
Olemme kaikki samassa veneessä, soudamme jäätyneissä järvissä etsien säröjä, joista pääsemme virtaavaan yhteyteen. Tässä virtauksessa tunteet voivat tulla ja mennä aaltojen lailla. Voimme ylittää aallot kaarnalaivojen tavoin, kevyesti ja pakottamatta, suostuen veden tahtiin. Virtaus johtaa tyynelle pinnalle, jossa voimme nähdä vastarannan ja toistemme kevyet ääriviivat. Yhteys toiseen syntyy, kun uskallamme paljastaa kuvan keskeneräisistä rajoistamme. Jossain heikon rajan pinnassa syntyy särö, josta ohikiitävän hetken ajan valo voi siirtyä ihmisestä toiseen. Säröjen kautta tapahtuva rakastaminen on inhimillistä. Se on vastavuoroista ja turvallista. Turvallisuuden olotilassa saa kellua omana itsenään vailla pelkoa, eletyn elämän pärskeet iholla.
Kirjoittaja on Lahden seurakuntien perheneuvoja