Ai­na kun kul­jen toi­sen ohi, olen kul­ke­nut har­haan. Sik­si pyy­dän Her­raa val­vo­maan tou­hu­ja­ni. Tar­vit­sen Hä­nen val­vo­vaa läs­nä­o­lo­aan. Jo­kai­nen, joka toi­voi­si tu­le­van­sa koh­da­tuk­si, mut­ta ko­kee it­sen­sä ohi­te­tuk­si, on ker­to­mus niis­tä ih­mi­sis­tä, joi­den koh­dal­la Jee­sus py­säh­tyi.

Ih­mi­nen on kai luon­nos­taan ohi va­el­ta­ja. Vaik­ka oli­si hy­vää tah­toa, voi­mat ja ym­mär­rys ei­vät ai­na rii­tä. Sik­si huu­dan Her­ran puo­leen: val­vo elä­mää­ni!

Her­ra au­ta ai­na!

Maa­il­ma on muut­tu­nut vii­meis­ten vuo­sien ai­ka­na. Olem­me elä­neet kaik­ki ras­kai­ta ai­ko­ja. Toi­sil­le ras­kaam­pia ja toi­set tun­tu­vat sel­viy­ty­vän olan ko­hau­tuk­sel­la. Usein tun­tuu sil­tä, et­tä ku­vit­te­lem­me tois­ten taak­kaa li­sää­mäl­lä ke­ven­tä­väm­me omaam­me.

Kui­ten­kin niin kau­an kuin oma­tun­to – Her­ran val­vo­va läs­nä­o­lo – toi­mii, oma taak­ka­ni kas­vaa. Vaik­ka en sitä tie­dos­tai­si­kaan. Pe­rin in­hi­mil­lis­tä, sik­si tar­vit­sen Hä­nen apu­aan toi­mi­ak­se­ni en­nem­min lä­him­mäi­sen taa­kan kan­ta­ja­na kuin sen kuor­maa­ja­na.

Her­ra kul­je vie­rel­lä­ni!

Tar­vit­sem­me vie­rel­lä kul­ki­jaa, oh­jaa­jaa. Tut­tu ker­to­mus sii­tä, kuin­ka mies ky­syy Her­ral­ta: "Mis­sä olit, kun mi­nul­la oli vai­ke­aa?" Her­ra vas­taa: "Tuos­sa koh­taa elä­mää­si, jos­sa hie­kal­la nä­kyy vain yh­det jäl­jet."

Mi­nua on kan­net­tu mo­nes­sa elä­män vai­ke­as­sa ti­lan­tees­sa. On­nek­se­ni on ole­mas­sa ih­mi­siä, joi­ta olet kut­su­nut, ih­mi­siä, jot­ka ovat ol­leet val­mii­ta aut­ta­maan. Nii­tä, joi­den jäl­jet nä­ky­vät hie­kas­sa ai­noi­na juu­ri niis­sä elä­mä­ni vai­heis­sa, jois­sa en ole it­se jak­sa­nut.

Her­ra oh­jaa sy­dän­tä­ni!

Kris­ti­tyn kut­su­mus on ol­la ih­mi­nen ih­mi­sel­le ja kas­vaa sii­nä. Täs­sä se­ka­sor­ron ja epä­var­muu­den ajas­sa se on yk­si suu­rim­mis­ta haas­teis­ta yk­si­löl­le ja sa­mal­la koko ih­mis­kun­nal­le. Jee­sus an­toi esi­mer­kin ja opet­ti ra­kas­ta­maan hei­tä, jot­ka ei­vät ole sa­man­lai­sia kuin minä. Ih­mi­siä, jot­ka ei­vät jaa mi­nun ar­vo­ja­ni ja aja­tuk­si­a­ni. Hei­tä­kin, jot­ka ei­vät mie­les­täm­me ole rak­kau­tem­me ar­voi­sia. Jee­sus ke­hot­taa ra­kas­ta­maan jopa vi­hol­lis­ta.

Ku­ten eh­kä huo­ma­sit, tämä har­taus­teks­ti on kir­joi­tet­tu vir­ren 509 aja­tuk­sis­ta. Kirk­ko­vuo­den päät­ty­es­sä on hyvä het­ki kiil­lot­taa pe­ruu­tus­pei­li. Kään­tää kat­se ku­lu­nee­seen kirk­ko­vuo­teen ja ky­syä it­sel­tä, mi­ten se omas­ta mie­les­tä meni?

Men­nees­sä ei voi elää, mut­ta sen kaut­ta voi kat­soa tu­le­vaan.

Kir­joit­ta­ja on Kär­kö­län kap­pe­li­seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­nen.