JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Ennemminkin koti – "Usein ei voi välttyä railak­kaalta naurulta ja iloisilta ilmeiltä"

7.11.2020
Aino Taskinen

Pa­la­taan­pa ajas­sa vä­hän taak­se­päin. Olen ol­lut nuor­ten toi­min­nas­sa mu­ka­na pit­kään. Mi­nut kon­fir­moi­tiin Hol­lo­lan van­has­sa ki­vi­kir­kos­sa tun­nel­mal­li­sen mu­sii­kin tah­tiin vuon­na 2014.

Tuo­na syk­sy­nä aloi­tin­kin isos­kou­lu­tuk­sen So­vi­tuk­sen­kir­kon nuor­ten ti­las­sa. Olin ai­ka jän­nit­ty­nyt, kos­ka oli­han se jän­nä ti­lan­ne suh­teel­li­sen ujol­le 15-vuo­ti­aal­le nuo­rel­le. Sil­loin ajat­te­lin, et­ten iki­nä tule jää­mään sen pi­dem­mäk­si ai­kaa seu­ra­kun­nan toi­min­taan mu­kaan.

Sa­maan ai­kaan isos­toi­min­nan kans­sa al­koi myös nuor­te­nil­lois­sa käy­mi­nen. Oi­ke­as­taan me­nin nuor­te­nil­toi­hin aluk­si vain yk­sin, kos­ka ku­kaan ka­ve­ri­ni ei ol­lut kiin­nos­tu­nut nuor­ten toi­min­nas­ta. Ai­ka no­pe­as­ti huo­ma­sin, et­tä olin mu­ka­na kes­kus­te­luis­sa täy­sin en­nes­tään tun­te­mat­to­mien ih­mis­ten kans­sa. Näis­tä en­nes­tään tun­te­mat­to­mis­ta ih­mi­sis­tä on­kin tul­lut mi­nul­le rak­kai­ta ys­tä­viä, joi­den kans­sa edel­leen pi­dän yh­teyt­tä.

En ole var­mas­ti­kaan ai­noa, joka sa­noo nuor­te­nil­to­jen ole­van pie­ni hen­gäh­dys­tau­ko hek­ti­sen ar­jen kes­kel­lä ja sa­mal­la tur­va­paik­ka, jos­sa voi va­paas­ti ol­la oma it­sen­sä.

Nuor­te­nil­lois­sa ku­kaan ei jää yk­sin, vaan kai­kil­le on ole­mas­sa oma paik­kan­sa kes­kus­te­luis­sa, pe­leis­sä ja yh­tei­ses­sä toi­min­nas­sa. Usein ei voi vält­tyä rai­lak­kaal­ta nau­rul­ta ja iloi­sil­ta il­meil­tä.

Kos­ka on nau­rua, täy­tyy mu­kaan mah­tua myös it­kua ja su­rua. Juu­ri täl­lai­si­na het­ki­nä tun­tee ole­van­sa ar­vos­tet­tu, kun ih­mi­set ha­laa­vat läm­pi­mäs­ti ja ovat ver­tais­tu­ke­na toi­nen toi­sil­leen. Meil­lä on nuo­ri­so­työs­sä ih­mi­siä, jot­ka te­ke­vät töi­tä nuor­ten kans­sa suu­rel­la sy­dä­mel­lä.

Mikä oli­si­kaan pa­rem­pi nuo­ri­so­työn hui­pen­nus syk­syl­lä kuin jou­lu­lei­ri. Ko­koon­nu­taan yh­teen: syö­dään jou­lu­ruo­kaa, kuun­nel­laan jou­lu­lau­lu­ja ja fii­lis­tel­lään tu­le­vaa jou­lua sekä an­ne­taan ja saa­daan lah­jo­ja. It­sel­le jou­lu­lei­ri on ai­na­kin ol­lut jo­ka­vuo­ti­nen ko­ho­koh­ta ja niin var­mas­ti mo­nel­le muul­le­kin. Olem­me kaik­ki kool­la yh­des­sä kuin yk­si iso erot­ta­ma­ton per­he.

Muu­tin Jy­väs­ky­lään vuo­si sit­ten opis­to­jen pe­räs­sä, mut­ta So­vi­tuk­sen­kirk­ko ei iki­nä ka­toa mi­nus­ta, vaan kai­paan sin­ne ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan koko sy­dä­me­ni poh­jas­ta. Sin­ne men­nes­sä tun­tuu ai­na sil­tä, kuin me­ni­si ko­tiin, jos­sa läm­pö, rak­kaus ja kai­puu toi­ses­ta ym­pä­röi­vät. Voin vih­doin­kin sa­noa, et­tä olen tul­lut ko­tiin.

Kir­joit­ta­ja on opis­ke­li­ja ja seu­ra­kun­ta­nuo­ri.

Lue lisää aiheesta