Yr­jö ”Ykä” Rak­ko­lai­nen ra­kas­taa mu­si­soin­tia, ni­me­no­maan po­ru­kal­la. Yk­sin soit­ta­mi­nen on pit­kän lin­jan muu­si­kon mie­les­tä tyl­sää.

– Yk­sin soit­ta­mi­nen on en­nal­ta ar­vat­ta­vaa ja yl­lä­tyk­se­tön­tä, mut­ta kun soit­taa yh­des­sä, voi väi­tel­lä mu­sii­kil­li­ses­ti vas­tin­pa­rien­sa kans­sa. Voi seu­ra­ta toi­sen ne­nän asen­nos­ta, mitä seu­raa­vak­si oli­si mah­dol­li­ses­ti tu­los­sa, hän pe­rus­te­lee.

Väit­te­ly- ja bän­di­ka­ve­ri Vei­jo "Vexi" Pe­so­nen tie­tää, mitä Rak­ko­lai­nen tar­koit­taa, mut­ta jou­tuu kui­ten­kin li­sää­mään kom­ment­tiin pie­nen tar­ken­nuk­sen:

– Pi­po­mies­ten kans­sa soit­ta­es­sa ei to­del­la­kaan tie­dä, mitä seu­raa­vak­si ta­pah­tuu, ei edes sii­tä ne­nän asen­nos­ta. Se on ar­voi­tus­ta alus­ta lop­puun, Pe­so­nen heit­tää ja saa Rak­ko­lai­sel­ta ta­kai­sin rai­ku­vat nau­rut.

Rak­ko­lai­nen ja Pe­so­nen kuu­lu­vat ne­li­hen­ki­seen Pi­po­mie­het-bän­diin, joka koos­tuu en­ti­sis­tä seu­ra­kun­ta­nuo­ris­ta. Osa heis­tä on myös teh­nyt työ­u­ran­sa seu­ra­kun­nan lei­vis­sä. Yh­des­sä mie­het ovat soit­ta­neet nyt rei­lun vuo­den ja rak­kaus mu­siik­kiin, soit­ta­mi­seen ja yh­des­sä ”jam­mai­luun” on yh­dis­tä­nyt hei­dät tii­viik­si tii­mik­si. Bän­di esiin­tyy seu­ra­kun­nan ta­pah­tu­mis­sa, jol­loin soit­to­lis­tal­la on eri­tyi­ses­ti ”en­tis­ten seu­ra­kun­ta­nuor­ten” eli 70-lu­vun nuor­ten hen­gel­li­nen mu­siik­ki. Suo­mi­rok­kia ja omaa tuo­tan­toa ve­de­tään puo­les­taan an­tau­muk­sel­la baa­ri- ja pu­bi­kei­koil­la. Rak­ko­lai­sen ja Pe­so­sen li­säk­si bän­dis­sä ovat mu­ka­na Ris­to Ni­ku­la ja Jo­han­nes Pit­kä­nen.

Pe­so­nen ja Rak­ko­lai­nen ke­hu­vat vuo­laas­ti nuo­rem­pia bän­di­ka­ve­rei­taan: Pit­käs­tä he ku­vai­le­vat tai­tu­rik­si, joka soit­taa kaik­kea, jos­sa on kie­let, ja Ni­ku­la taas on bän­din bii­sien ja oman tuo­tan­non te­ki­jä. Pe­so­sen vah­vuu­dek­si lu­e­tel­laan lau­lu­tai­to sekä ki­ta­ran­soit­to, 40 vuo­den soit­to­ko­ke­muk­sel­la.

– Ja minä lau­lan ja soi­tan eri inst­ru­ment­te­ja man­do­lii­nis­ta läh­tien – mut­ta en viu­lua, sil­lä jo­hon­kin se raja on ve­det­tä­vä, Rak­ko­lai­nen veis­te­lee.

Nyt en­tis­ten seu­ra­kun­ta­nuor­ten hyp­py­sis­sä on muo­tou­tu­nut Lau­neen kirk­koon kon­sert­ti, jos­sa esi­te­tään af­ro­a­me­rik­ka­lai­sia gos­pel-lau­lu­ja ja 60-, 70- ja 80-lu­vun klas­sik­ko­vei­su­ja van­hois­ta pu­na­kan­ti­sis­ta nuor­ten lau­lu­kir­jois­ta. Toki mu­ka­na on muu­ta­ma tuo­reem­pi­kin lau­lu, mut­ta sil­ti mie­het ku­vai­le­vat kon­sert­tia to­del­li­sek­si nos­tal­gi­a­mat­kak­si ai­kui­sen väen omiin nuo­ruus- ja rip­pi­kou­lu­muis­toi­hin.

– Olem­me tree­nan­neet pal­jon Lau­neen keik­kaa var­ten ja tree­ni­a­jat ve­ny­vät, kun kai­kil­le tu­lee niin pal­jon muis­to­ja mie­leen näis­tä bii­seis­tä. Sit­ten is­tu­taan ja ju­tel­laan – van­ho­ja äi­jiä kun ol­laan, niin on hyvä muis­tel­la, Pe­so­nen ker­too hy­myil­len.

Bän­din soit­to­lis­tal­la ovat muun mu­as­sa lau­lut Il­man sua, Kau­kaa si­nua hain, Sa­vi­ruuk­ku, Sii­pe­ni mur­tu­neet, Lau­lu pe­las­tuk­ses­ta, Lap­sen lail­la  – kaik­ki sel­lai­sia vei­su­ja, joi­ta bän­din her­rat ovat ai­koi­naan omas­sa nuo­ruu­des­saan lei­ri­nuo­ti­oil­la lau­la­neet ko­vaa ja har­taas­ti. Vaik­ka nyt ky­sees­sä on klas­sik­ko­vei­su­jen kon­sert­ti, ei kap­pa­lei­ta esi­te­tä har­taas­ti vei­sa­ten.

– Olem­me so­vit­ta­neet lau­lut ny­ky­ai­kai­seen tyy­liin ja koko pa­ket­ti on kai­ken kaik­ki­aan me­ne­vä ko­ko­nai­suus, Pe­so­nen täs­men­tää.

Pipomiehet sai alkunsa reilu vuosi sitten Ykä Rakkolaisen aloitteesta. Kuva: Otto Rakkolainen.

Kon­ser­tin he us­ko­vat ve­to­a­van eri­tyi­ses­ti hei­hin, jot­ka ovat käy­neet rip­pi­kou­lun­sa 70- ja 80-lu­vuil­la, mut­ta toki he toi­vo­vat, et­tä sin­ne löy­täi­si myös ny­ky­päi­vän seu­ra­kun­ta­nuo­ria. Nuo­ren seu­ra­kun­nan vei­su­kir­jan uu­dem­mat ver­si­ot ovat saa­neet pa­lau­tet­ta sii­tä, et­tä niis­sä on mu­ka­na lau­lu­ja, joi­ta on vai­kea lau­laa yh­des­sä.

 – Van­hem­mis­sa ko­ko­el­mis­sa taas on pal­jon sel­lai­sia lau­lu­ja, jot­ka ovat me­lo­di­oil­taan ja sa­noi­tuk­sil­taan hel­miä vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. Nii­tä oli­si mu­ka­va esi­tel­lä nuo­rem­mal­le vä­el­le, Rak­ko­lai­nen tuu­mii.

Vaik­ka vei­su­kir­jo­jen si­säl­tö ta­sai­sin vä­li­a­join muut­tuu, on ole­mas­sa myös sel­lai­sia lau­lu­ja, jot­ka py­sy­vät sit­ke­äs­ti mu­ka­na ko­ko­el­mas­ta toi­seen.

Yk­si täl­lai­nen lau­lu on Kant­ri­kus­taa-bän­din alun pe­rin te­ke­mä Tuu mun vai­mok­sen. Sen Pi­po­mie­het­kin esit­tä­vät kon­ser­tis­saan.

Rak­ko­lai­nen sa­noo, et­tä Tuu mun vai­mok­sen on lau­lu, joka osuu jol­lain ta­val­la ihan kai­ken ikäi­siin seu­ra­kun­ta­nuo­riin.  Lau­lu on myös ää­nes­tet­ty yh­dek­si kaik­kien ai­ko­jen kau­neim­mis­ta ko­sin­ta­lau­luis­ta.

– Kaik­ki me tie­däm­me ne pu­nai­set pos­ket ja jän­nit­ty­neet kat­seet tä­män lau­lun koh­dal­la. Se oli sil­loin mei­dän nuo­ruu­des­sa – ja var­mas­ti edel­leen – rip­pi­lei­reil­lä se lau­lu, jota ai­na odo­tet­tiin. Sen lau­lun ai­ka­na tie­det­tiin, et­tä oli vaa­ral­lis­ta vil­kuil­la ym­pä­ril­leen, et­tei vain kat­se osui­si ke­hen­kään tai ai­na­kaan sii­hen tiet­tyyn yh­teen hen­ki­löön. Kun kuun­te­lee sa­no­ja ja me­lo­di­aa, niin ei se ih­me ole, et­tä se on edel­leen niin suo­sit­tu kap­pa­le, mie­het poh­ti­vat, hie­man hai­ke­as­ti hy­myil­len.   

Pi­po­mie­het – klas­sik­ko­vei­sut. Kon­sert­ti Lau­neen kir­kos­sa 9.3. klo 16. Oh­jel­mas­sa en­tis­ten seu­ra­kun­ta­nuor­ten lau­lu­ja. Va­paa pää­sy.