Tak­ki on tum­ma mut­ta hymy kir­kas, kun Piia Vii­ta­nen tup­sah­taa syy­sau­rin­gos­ta si­sään kah­vi­lan var­joi­hin. Hel­sin­ki ik­ku­noi­den ta­ka­na hoh­taa si­nis­tä ja kul­taa. On luon­not­to­man läm­pöi­nen lo­ka­kuun päi­vä.

Kun olem­me löy­tä­neet rau­hai­san nur­kan, ryh­dym­me ko­lu­a­maan lau­lun­te­ki­jän tas­ku­ja. Mitä nii­hin on ker­ty­nyt tä­hä­nas­ti­sen elä­män ja yli kym­men­vuo­ti­sen uran ai­ka­na? On­ko tas­ku­jen poh­jal­la ”mul­taa ja lui­ta, sa­nan­par­sia, lil­jan­var­sia, kai­ken­lais­ta ou­too ja tum­maa”, ku­ten Ou­to tyt­tö -lau­lus­sa rii­mi­tel­lään?

Vii­ta­nen ei ole yh­tä kuin lau­lun­sa tyt­tö, mut­ta pi­meyt­tä ja va­loa hän lu­paa tas­kuis­taan löy­ty­vän. Niis­sä tee­mois­sa hän on ko­toi­sil­la ve­sil­lä, nii­den vä­li­sil­le rei­teil­le hän lau­luis­saan läh­tee yhä uu­del­leen. Sii­hen pa­kot­taa ih­mi­se­lä­mä, jos­ta ei kont­ras­te­ja puu­tu. Lau­luis­sa ää­nen saa­vat nä­ky­mät­tö­mät lap­set, ou­dot ty­töt ja Pi­ri­to­rin kul­ki­jat. Ne, joil­ta meni kaik­ki ja ne, jot­ka jäi­vät tai jä­tet­tiin syr­jään. Vii­ta­sen tii­ma­la­sin hiek­ka mit­taa ih­mi­sen ai­kaa meil­le kai­kil­le pel­kää­jil­le, sös­si­jöil­le ja rä­pi­köi­jil­le.

Vii­ta­sen Piia on Piia Vii­ta­sen yh­tye, ja Ih­mi­sen ai­ka on yh­ty­een tänä vuon­na il­mes­ty­neen vii­den­nen al­bu­min nimi. Ne­li­vuo­ti­nen syn­typ­ro­ses­si oli it­ses­sään kimp­pu va­loa ja pi­me­ää, pie­niä ih­mis­koh­ta­loi­ta suu­ris­sa yh­teis­kun­nal­li­sis­sa do­mi­no­e­fek­teis­sä. Pan­de­mi­an, Ve­nä­jän hyök­käys­so­dan, elin­kus­tan­nus­ten nou­sun, po­liit­ti­sen po­la­ri­saa­ti­on, hy­vin­voin­nin ja­kau­tu­mi­sen ja ekok­rii­sin run­te­le­mas­sa vii­te­ke­hyk­ses­sä Vii­ta­ses­ta tuli äi­ti. Hän myös koh­ta­si hen­ki­lö­koh­tai­sia su­ru­ja. Elä­män suu­rin mah­dol­li­nen on­ni se­koit­tui tum­muuk­siin.

Jano-kap­pa­lees­sa hän lau­laa: ”Syn­tyy lap­si sil­min tie­tä­vin/ nou­see pys­tyyn ja­loin hor­ju­vin/ sei­soo vas­ten tuul­ta/ ai­kaa ja sen an­ka­ruut­ta.”

 – Ilo ja suru me­ne­vät kai­ken ai­kaa rin­nak­kain. Olen ym­mär­tä­nyt, et­tä tätä vas­taan ei voi py­ris­tel­lä. Vuo­si vuo­del­ta näen yhä sel­vem­min, mi­ten hau­ras ja ly­hyt elä­mä on, usein täyn­nä kär­si­mys­tä ja haas­tei­ta. Sa­maan ai­kaan yh­tä tot­ta on, et­tä elä­mä on us­ko­mat­to­man kau­nis.

Vii­ta­nen to­te­aa, et­tä va­lon ja pi­me­än ku­vas­to hä­nen mu­sii­kis­saan nou­see myös kris­til­li­syy­den sy­väs­tä yti­mes­tä – kie­les­tä, jon­ka hän omak­sui jo lap­se­na.

– Olen kyl­läs­tet­ty kris­til­li­sel­lä te­ma­tii­kal­la, hän sa­noo.

No, kun nyt ker­ran tuli lap­suus pu­heek­si: mil­lai­sis­ta ai­nek­sis­ta syn­tyi lau­lun­te­ki­jä Piia Vii­ta­nen?

– Met­sän kes­kel­lä kas­va­mi­ses­ta. Suo­ma­lai­ses­ta kou­lu­jär­jes­tel­mäs­tä. Kir­jas­to­lai­tok­ses­ta. Pi­a­non­soi­tos­ta. Lu­te­ri­lai­ses­ta kir­kos­ta. Vuo­sien ur­hei­lu­har­ras­tuk­ses­ta, lu­et­te­lee Vii­ta­nen il­ki­ku­ri­ses­ti.

Hän vart­tui si­sa­ruk­si­neen Kes­ki-Suo­men met­sien ja jär­vien kes­kel­lä, Lau­kaan Veh­ni­än ky­läs­sä. So­ti­las­soit­ta­ja-isä ra­kas­ti hil­jais­ten met­sien kes­kel­lä elä­mis­tä. Äi­din kris­til­li­nen maa­il­man­ku­va muok­ka­si ar­vo­poh­jan, joka kai­kes­sa yti­mek­kyy­des­sään kuu­luu näin:

– Ar­vok­kain­ta, mitä voim­me teh­dä, on huo­leh­tia niis­tä, jot­ka ovat hei­kom­mas­sa ase­mas­sa.

Vii­ta­nen ker­too niin ikään saa­neen­sa syn­ty­mä­lah­jak­si myös hie­man tum­muut­ta tas­ku­jen poh­jal­le – ri­pauk­sen ras­kas­mie­li­syyt­tä. Sii­hen näh­den hän to­sin nau­raa usein ja he­le­äs­ti. Ku­ten esi­mer­kik­si sil­loin, kun hän pal­jas­taa, et­tä nuo­ruu­den haa­veis­sa hä­nes­tä piti tul­la ju­ris­ti. Sel­lai­nen ame­rik­ka­lais­ten te­le­vi­si­o­sar­jo­jen ju­ris­ti, joka puo­lus­taa is­tun­to­sa­lis­sa oi­keut­ta tin­ki­mät­tö­män kau­no­pu­hei­ses­ti.

Ei tul­lut ju­ris­tia, mut­ta halu puo­lus­taa ih­mi­syyt­tä löy­si sil­ti uo­man­sa so­si­o­no­mi­o­pin­nois­ta ja myö­hem­min lau­lun­te­os­ta. Vii­ta­sen lau­lun­kir­joit­ta­ja­sie­lua pu­hut­te­le­vat yhä ih­mi­set, joi­ta hän koh­ta­si työs­sään las­ten­suo­je­lus­sa sekä työt­tö­mien ja muis­ti­sai­rai­den pa­ris­sa. Jo var­hain hän al­koi hah­mot­taa, et­tei ih­mi­nen ole oman on­nen­sa sep­pä.

– Ku­kaan meis­tä ei voi va­li­ta, mil­lai­siin oloi­hin syn­tyy, rau­han Suo­meen vai Ga­zan kais­tal­le. Me em­me läh­de sa­mal­ta vii­val­ta, Vii­ta­nen muis­tut­taa.

– Mei­hin ka­saan­tuu ge­neet­ti­siä ja yli­su­ku­pol­vi­sia ai­nek­sia. Mei­dän mah­dol­li­suuk­siim­me vai­kut­taa se, on­ko ko­to­na täys­päi­siä ai­kui­sia tai on­ko jää­kaa­pis­sa muu­ta­kin kuin valo. Mi­ten ly­hyt mat­ka voi ol­la sii­hen, et­tä pu­to­aa kyy­dis­tä! Toi­voi­sin, et­tä Suo­mi py­syi­si maa­na, jos­sa toi­sis­ta pi­de­tään huol­ta, hän sa­noo.

Mu­siik­ki on hyvä har­ras­tus, mut­ta huo­no am­mat­ti, sa­noi isä. Neu­vo ei te­hon­nut tyt­tä­reen. 

Muu­sik­kou­den puh­ke­a­mi­seen tar­vit­tiin kui­ten­kin riit­tä­vän kum­mal­li­set olo­suh­teet: opin­toi­hin liit­ty­vä har­joit­te­lu Ne­pa­lis­sa, kult­tuu­ri­sok­ki ja säh­kö­kat­ko. Oli löy­det­tä­vä il­mai­su­väy­lä koti-ikä­väl­le ja rii­pai­se­val­le ne­pa­li­lai­sel­le to­del­li­suu­del­le, jos­sa las­ten oli ker­jät­tä­vä ruo­kaa ka­dul­la.

Il­tai­sin Kat­man­dus­sa sään­nös­tel­tiin säh­köä. Piti ol­la mon­ta tun­tia pi­me­äs­sä, jo­ten Vii­ta­nen os­ti ai­kan­sa ku­luk­si hal­van ki­ta­ran. Soin­tu­jen ta­pai­lu on­nis­tui il­man säh­kö­va­lo­a­kin. En­sim­mäi­set lau­lut pää­si­vät il­moil­le.

– Kai­kil­la ih­mi­sil­lä on jo­kin haa­va. Muu­sik­ko hoi­taa omaan­sa mu­sii­kin te­ke­mi­sel­lä, hän sa­noo.

Hä­nen luo­naan ovat vie­rail­leet mur­heen mus­tat lau­la­jat, joil­le yk­si lau­lu­kin on omis­tet­tu. Su­run ja ma­sen­nuk­sen sä­vyt ei­vät ole tun­te­mat­to­mia. Nii­hin ai­koi­hin, kun Vii­ta­nen työs­ken­te­li las­ten­suo­je­lus­sa, hän pu­to­si pi­me­ään.

– Sii­hen vai­kut­ti­vat re­surs­si­pu­la töis­sä ja lä­heis­ten ih­mis­ten sai­ras­te­lu. Uu­vuin ja ma­sen­nuin, jou­duin pit­käl­le sai­raus­lo­mal­le, hän ker­too.

– Sil­loin pää­tin an­taa lau­lun­te­ol­le mah­dol­li­suu­den.

Vii­ta­nen sa­noo, et­tä ma­sen­nus on usein nor­maa­li re­ak­tio epä­nor­maa­lei­hin olo­suh­tei­siin. Mur­heen mus­til­la lau­la­jil­la on tär­keä teh­tä­vän­sä. Ne saa­vat is­tua ol­ka­pääl­lä niin kau­an kun­nes nii­den teh­tä­vä on täy­tet­ty.

– Mut­ta on myös su­ru­ja, jot­ka ei­vät ka­toa. Täs­sä yh­teis­kun­nas­sa usein ole­te­taan, et­tä suru on asia, joka ta­pu­tel­laan pois. Mut­ta jos lä­hei­nen kuo­lee, ei suru ka­toa, vaik­ka se voi­kin muut­taa muo­to­aan, Vii­ta­nen sa­noo.

Suru ja loh­tu ovat yh­tä ai­kaa yk­si­tyi­siä ja uni­ver­saa­le­ja. Kun lau­la­ja hil­jaa lau­laa pel­ko­aan pois ja kut­suu ar­kaa toi­voa esiin, se kos­ket­taa myös kuu­li­jaa.

Jos­kus lau­lut saa­vat myös ru­kouk­sen muo­don: ”Jos yh­tä pyy­tää sai­sin niin pyy­täi­sin sen ver­ran/ et­tä va­loa op­pi­sin nä­ke­mään siel mis on pi­me­ää.”

– Mi­nul­la on kai­puu jo­hon­kin it­se­ä­ni suu­rem­paan, Vii­ta­nen sa­noo.

Lap­suu­den­ko­din kris­til­li­syy­des­sä kyl­läs­tet­ty­nä hän sai kui­ten­kin myös eväät ky­see­na­lais­taa op­pi­man­sa ja säi­lyt­tää sen, mikä on säi­lyt­tä­mi­sen ar­vois­ta.

– Ajat­te­len, et­tä ku­ten ih­mi­nen fyy­si­ses­ti kas­vaa ja ke­hit­tyy, myös hen­gel­li­syys kas­vaa ja muut­tuu. Mi­nul­la se on work in prog­ress -vai­hees­sa. Se on hil­jais­ta ja ha­pui­le­vaa, mut­ta siel­lä se on. Se ei ole la­kan­nut. Kut­sun it­se­ä­ni kris­ti­tyk­si, vaik­ka koen sa­mas­tut­ta­vik­si myös ag­nos­tik­ko­jen aja­tuk­set. En voi to­dis­taa sitä, et­tä Ju­ma­la on tai ei ole, hän ku­vai­lee.

– Saan sil­ti loh­tua vah­vas­ta toi­vos­ta, et­tä on muu­ta­kin kuin tämä maa­il­ma, jon­ka nä­em­me.

 Kat­se, jon­ka Vii­ta­nen lau­luis­saan luo ih­mi­seen, on hel­lä ja ym­mär­tä­vä.

Lau­lun­te­ki­jän kat­sees­sa on kui­ten­kin myös an­ka­ruut­ta, kun hän maa­laa ku­vaa tu­hoi­sas­ta elä­män­muo­dos­tam­me. Ih­mi­sen ai­ka -al­bu­mi ei ker­ro vain ly­hy­es­tä ja haa­voit­tu­vai­ses­ta ih­mi­se­lä­mäs­tä. Se sai ni­men­sä ant­ro­po­see­nin kä­sit­tees­tä, joka tar­koit­taa ih­mi­sen muo­vaa­maa ai­ka­kaut­ta, ih­mi­sen ai­heut­ta­mia pe­ruut­ta­mat­to­mia jäl­kiä maa­il­mas­sa.

Vii­ta­sen kau­nis­te­le­ma­ton kuva viil­tää. Päät­ty­mät­tö­män ku­lu­tuk­sen pi­ka­ju­nas­sa, vie­lä kui­lun par­taal­la­kin, ih­mis­kun­ta huu­taa ”vit­tu car­pe diem” ja jat­kaa py­säh­ty­mät­tä. Sa­haam­me omaa ja las­tem­me ok­saa. Tu­le­vat pol­vet saa­vat pe­rin­nök­si ”tuh­kaa, su­ku­puut­toa ja maa­il­man­lo­pun uh­kaa”.

Vii­ta­nen miet­tii, on­ko ku­vas­tos­sa sit­ten­kään kyse an­ka­ruu­des­ta.

– Lau­luis­sa tuon esiin pi­kem­min­kin su­ru­a­ni ja pet­ty­mys­tä­ni sii­hen, mil­lai­nen ih­mi­nen on. Sa­mal­la sor­mi osoit­taa it­se­ä­ni­kin. Olen osa kes­tä­mä­tön­tä elä­män­ta­paa. Meil­lä on käy­tet­tä­vis­säm­me pa­ras tut­kit­tu tie­to, mut­ta olem­me tus­kas­tut­ta­van hi­tai­ta toi­mi­maan, hän sa­noo.

Sit­ten va­ka­vuus kat­ke­aa nau­ruun, sil­lä Vii­ta­nen muis­taa haus­kim­man ja kau­heim­man saa­man­sa pa­laut­teen.

Mei­dän jäl­keem­me hil­jai­suus -kap­pa­leen jär­kyt­tä­mä kuu­li­ja oli soit­ta­nut Kan­san­ra­di­oon ja ky­sy­nyt, on­ko Vii­ta­sen Pii­an tar­koi­tus yl­lyt­tää ih­mi­siä jouk­koit­se­mur­haan.

– En ole Pent­ti Lin­ko­lan jäl­jil­lä sii­nä mie­les­sä, et­tä toi­voi­sin ih­mis­kun­nan tu­hoa. Mut­ta pak­ko sa­noa, et­tä ajoit­tain tais­te­len, jot­ten muut­tui­si ih­mis­vi­haa­jak­si, Vii­ta­nen tun­nus­taa.

– Ha­lu­ai­sin kah­den­kym­me­nen vuo­den ku­lut­tua pys­tyä kat­so­maan omaa las­ta­ni sil­miin ja sa­noa, et­tä yri­tin par­haa­ni. Me olem­me sen vel­kaa lap­sil­lem­me, tu­le­vai­suu­del­le.

Mis­tä on pe­räi­sin roh­keus lau­laa yh­teis­kun­nal­li­sis­ta epä­koh­dis­ta tin­ki­mät­tö­mäl­lä ot­teel­la, joka ei vält­tä­mät­tä joh­da lau­lu­jen voi­ma­soit­toon kau­pal­lis­ten ka­na­vien soit­to­lis­toil­la?

Lau­lun­te­ki­jä häm­mäs­tyy ky­sy­myk­ses­tä.

– En ajat­te­le, et­tä se on roh­ke­aa. Se, mi­ten vä­lin­pi­tä­mät­tö­miä olem­me, ei vain mah­du mi­nun oi­keu­den­ta­juu­ni. Poh­jim­mil­taan taus­tal­la on se, min­kä koen ole­van oi­kein tai vää­rin, hän sa­noo.

– Eh­kä en vain sii­nä koh­taa ajat­te­le niin pal­jon sitä, mitä mi­nus­ta aja­tel­laan.

Uu­sim­man al­bu­min vas­taa­not­to an­taa sil­ti ym­mär­tää, et­tä Vii­ta­sen sa­no­ma on osu­nut ja upon­nut. ”Merk­ki­te­os.” ”Sy­väl­tä kum­pu­a­vaa suu­ruut­ta”, sa­no­vat ar­vi­ot. Le­vy­raa­ti-oh­jel­mas­sa puh­jet­tiin it­kuun.

Kir­kon tu­li­si hö­ris­tää kor­vi­aan, sil­lä juu­ri nyt Piia Vii­ta­sel­la on sin­ne suun­taan niin tär­ke­ää asi­aa, et­tä hän no­jau­tuu kah­vi­la­pöy­dän yli ja pu­huu pai­nok­kaas­ti.

– Olen kum­mas­tel­lut kir­kon hil­jai­suut­ta il­mas­tok­rii­siin ja sen ai­heut­ta­miin tu­le­vai­suu­den­nä­ky­miin liit­ty­en. Kir­kol­la oli­si po­ten­ti­aa­lia ol­la va­lon ja toi­von tuo­ja, edel­lä­kä­vi­jä. Oli­sin mie­lel­lä­ni jä­sen sel­lai­ses­sa kir­kos­sa, hän sa­noo.

Vii­ta­nen tah­toi­si kuul­la kir­kol­ta ope­tus­ta sii­tä, mi­ten osai­sim­me tyy­tyä vä­hem­pään. Hän tah­toi­si näh­dä kir­kon haas­ta­van po­lii­tik­ko­ja ja yri­ty­se­lä­mää. Kaa­toi­han Jee­sus­kin ra­han­vaih­ta­jien pöy­dät, hän muis­tut­taa.

– Mi­ten ih­mi­sil­le voi kau­pa­ta luo­pu­mi­sen au­tuut­ta? Lo­pul­ta on kyse ar­vo­maa­il­man muu­tok­ses­ta. Eh­kä vä­hem­pään tyy­ty­mi­nen ei lo­pul­ta oli­si­kaan luo­pu­mis­ta, hän miet­tii.

Eh­kä se toi­si­kin mu­ka­naan ai­kaa, väl­jyyt­tä, yh­teyt­tä mui­hin. Kaik­kea sitä, mikä hoi­taa myös ih­mi­sen miel­tä.

On pu­hut­tu pal­jon, pen­got­tu tas­kun­poh­jia. Lau­sei­den vä­lit al­ka­vat har­ven­tua. Lau­lun­te­ki­jä pu­keu­tuu tum­maan tak­kiin­sa ja pu­jah­taa kah­vi­lan var­jois­ta syy­sau­rin­koon, lo­ka­kuun luon­not­to­maan läm­pöön.

”Et­tä muu­rien si­jaan ra­ken­tai­sin/ ku­via uu­des­ta maa­il­mas­ta maa­lai­sin/ et­tä pel­ko­jen si­jaan is­tut­tai­sin/ hy­vään maa­han jo­tain joka koh­ti va­loo ai­na kur­kot­taa.”

Ju­tun lau­lu­si­taa­tit on poi­mit­tu Vii­ta­sen Pii­an al­bu­meil­ta Mei­dän jäl­keem­me hil­jai­suus sekä Ih­mi­sen ai­ka.

Vii­ta­sen Piia esiin­tyy Pi­me­äs­tä va­loon -kon­ser­tis­sa Lah­den Jout­jär­ven kir­kos­sa yh­des­sä Sa­mae Kos­ki­sen, Lau­ri Schrec­kin ja Miik­ka Kal­li­on kans­sa sun­nun­tai­na 17.11. klo 18.