JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Tie, joka piti kulkea – Johanna Hurtig: "Jumalan varjelus ei ole sidoksissa aukottomaan oppiin sitou­tu­mi­seen"

Jo­han­na Hur­tig va­lit­si so­peu­tu­mi­sen ja sie­tä­mi­sen si­jaan ky­sy­mi­sen ja ih­met­te­lyn tien. Se vei suur­per­heen äi­din en­sin tut­ki­jak­si ja sit­ten pa­pik­si.

5.11.2020
Kaisa Hako

Näi­nä päi­vi­nä Jo­han­na Hur­tig, 60, tu­lee vas­ta-al­ka­jak­si jäl­leen.

Lai­te­taan­ko vyö stoo­lan al­le vai pääl­le? Mi­hin lai­tan kan­si­on kas­ta­es­sa­ni, hän ken­ties päh­käi­lee sa­kas­tis­sa.

Hur­tig on yh­teis­kun­ta­tie­tei­den toh­to­ri, pal­kit­tu tut­ki­ja ja so­si­aa­li­työn do­sent­ti. Nyt tie­dos­sa on uu­si työ seu­ra­kun­ta­pap­pi­na, ja se jän­nit­tää.

– On vä­hän koo­mis­ta ol­la taas läh­tö­ruu­dus­sa. Ei pää­se sam­ma­loi­tu­maan, hän sa­noo ko­ti­soh­val­laan Kär­kö­läs­sä, pa­pin so­ke­ri­pa­la kau­las­saan.

Jo­han­na Hur­tig to­te­aa ole­van­sa pap­pi vail­la ”huo­li­mat­ta”-lii­tet­tä.

Hän ei har­joi­ta pap­peut­ta ”huo­li­mat­ta sii­tä et­tä on nai­nen” tai ”huo­li­mat­ta van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­ta taus­tas­ta”, vaan am­ma­til­li­ses­ta kut­su­muk­ses­ta.

Se al­koi itää ken­ties jo sii­nä vai­hees­sa, kun Hur­tig pai­nis­ke­li elä­män­sä mer­kit­tä­vim­män tut­ki­mus­työn kim­pus­sa. Tut­ki­mus nos­ti esiin las­ten sek­su­aa­li­sen hy­väk­si­käy­tön on­gel­mal­li­set kä­sit­te­ly­ta­vat van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa he­rä­tys­liik­kees­sä. Ai­he nou­si tär­ke­äk­si pu­hee­nai­heek­si. Se he­rät­ti me­di­an, piis­pat ja kes­kus­ri­kos­po­lii­sin, ja vii­mein myös he­rä­tys­liik­keen joh­don. Hur­tig pal­kit­tiin työs­tään tie­don­jul­kis­ta­mi­sen val­ti­on­pal­kin­nol­la vuon­na 2014.

Hä­nel­le it­sel­leen tut­ki­muk­sen te­ke­mi­nen oli hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ta­sol­la myös sen tut­ki­mis­ta, oli­ko van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­nen lii­ke yhä oma paik­ka.

Voi­si to­de­ta: jot­ta Hur­tig pys­tyi te­ke­mään tär­ke­än tut­ki­mus­työn­sä, hä­nen täy­tyi it­se ol­la osa tut­ki­maan­sa yh­tei­söä ja tun­tea sen me­ka­nis­mit. Hie­man ar­kail­len hän sa­noo:

– Tun­tuu, et­tä mi­nut val­mis­tet­tiin sii­hen en­nal­ta. Näin jäl­ki­kä­teen olen sen ym­mär­tä­nyt. Jo lap­se­na mi­nus­sa oli jo­kin hil­jai­suus ja hau­raus, joka her­kis­ti kuu­le­maan vai­en­net­tu­ja ää­niä.

He­rä­tys­lii­ke oli Hur­ti­gil­le ra­kas, on edel­leen. Pit­kään ai­kaan hän ei ko­ke­nut tar­vet­ta ky­see­na­lais­taa suh­det­taan sii­hen. Lap­suus- ja nuo­ruu­sa­jan Vaa­sas­sa se an­toi hen­gel­li­sen äi­din­kie­len ja per­he­ra­jat ylit­tä­vän yh­tei­söl­li­syy­den ko­ke­muk­sen. Ko­ke­mus oli Hur­ti­gil­le tur­val­li­nen.

– Les­ta­di­o­lai­suu­des­sa yh­tei­sö­to­del­li­suus nou­see yk­si­löä tär­ke­äm­mäk­si, hän ku­vai­lee.

Hur­ti­gin elä­män al­ku­vai­heet su­jui­vat odo­tus­ten mu­kai­ses­ti. Kol­me­kymp­pi­se­nä hä­nel­lä oli jo seit­se­män las­ta, mut­tei vie­lä kou­lu­tus­ta tai am­mat­tia. Oli kui­ten­kin al­ka­nut jo he­rä­tä ky­sy­myk­siä äi­tiy­des­tä, äi­tien jak­sa­mi­ses­ta ja ras­kau­den eh­käi­sys­tä, mut­ta en­nen kaik­kea tyt­tö­jen elä­mäs­tä:

– Tyt­tö syn­tyy. Ju­ma­la on luo­nut hä­nel­le lah­jo­ja. Mitä niis­tä hän voi käyt­tää, jos tu­le­vai­suus suur­per­heen äi­ti­nä on jo en­nal­ta mää­ri­tel­ty?

Hur­tig ajat­te­lee, et­tä mo­net lah­jat ja kiin­nos­tuk­sen koh­teet voi­vat to­teu­tua myös näin, mut­ta on pal­jon sel­lais­ta, jon­ka to­teut­ta­mi­sel­le ei jää ti­laa.

Ky­sy­myk­set oli­vat enem­män­kin älyl­li­siä ja eet­ti­siä kuin omas­ta jak­sa­mi­ses­ta kum­pu­a­via.

– Kah­dek­san ras­kaut­ta ei ole ke­hol­le pik­ku­jut­tu. On­nek­si mi­nul­la oli toi­mi­va pa­ri­suh­de ja ter­veyt­tä. Jak­soin kan­taa oman äi­tiy­te­ni, mut­ta ym­pä­ril­lä­ni näin koh­tuut­to­mi­a­kin ti­lan­tei­ta.

He­rä­tys­liik­keen tar­jo­a­ma re­sep­ti nai­sen elä­män ky­sy­myk­siin oli: sel­viy­dy, so­peu­du, sie­dä, an­na an­teek­si. Mo­nel­le se riit­ti­kin, mut­tei Hur­ti­gil­le. Hä­nes­tä tun­tui, et­tei hä­nen poh­din­noil­leen ol­lut liik­kees­sä ti­laa. Vuon­na 1993 per­hee­näi­ti al­koi mat­ka­ta päi­vit­täin ju­nal­la Tor­ni­os­ta Ro­va­nie­mel­le, yli­o­pis­toon. Siel­lä toi­mit­tiin toi­sen­lai­sel­la re­sep­til­lä: kysy, ih­met­te­le.

So­si­aa­li­työ­tä, so­si­o­lo­gi­aa, psy­ko­lo­gi­aa ja nais­tut­ki­mus­ta si­säl­tä­neet opin­not ava­si­vat luuk­ku­ja ajat­te­lul­le. Hur­tig oli in­nois­saan. Uu­sien työ­ka­lu­jen­sa avul­la hän al­koi hah­mot­taa myös omaa to­del­li­suut­taan. Hän tun­nis­ti sii­tä ryh­mäil­mi­öi­tä, ryh­mä­me­ka­nis­me­ja, val­lan­käyt­töä ja sym­bo­li­jär­jes­tel­miä. He­rä­tys­liik­keen to­tuu­det ei­vät ol­leet­kaan ki­veen ha­kat­tu­ja fak­to­ja.

– Ih­mi­sen omal­la ko­ke­muk­sel­la on mer­ki­tys­tä. Ih­mi­sen mi­nuus muo­dos­tuu hä­nen ke­hos­taan, mie­les­tään ja ym­mär­ryk­ses­tään – sii­tä, mitä hä­nel­le ta­pah­tuu ja mik­si. Aloin ym­mär­tää, et­tä niin mah­ta­va kuin yh­tei­sö­kult­tuu­ri on­kin, yk­si­lö tar­vit­see tie­tyn ti­lan ke­hit­ty­äk­seen omak­si it­sek­seen, Hur­tig ku­vai­lee.

Syn­tyi kah­dek­sas­kin lap­si. Syn­tyi väi­tös­kir­ja, jos­sa Hur­tig tut­ki lap­sen ase­maa las­ten­suo­je­lus­sa. Yh­des­sä Mer­ja Lai­ti­sen kans­sa syn­tyi myös Pa­han kos­ke­tus -teos, jos­sa poh­dit­tiin lap­sen ko­ke­man pa­han tun­nis­ta­mis­ta aut­ta­mis­työs­sä.

Kaik­ki tämä laa­ja ym­mär­ryk­sen kart­tu­mi­nen tun­tui val­mis­ta­van Hur­ti­gia vai­ke­an ja su­rul­li­sen yti­men ää­reen. Hä­nen omas­sa us­kon­nol­li­ses­sa vii­te­ryh­mäs­sään esiin­tyi piir­re, jon­ka vuok­si moni sek­su­aa­lis­ta vä­ki­val­taa koh­dan­nut lap­si ei tul­lut au­te­tuk­si.

Lap­seen so­vel­let­tiin sa­maa tut­tua, mut­ta tu­hoi­saa kon­sep­tia: sel­viy­dy, so­peu­du, sie­dä, an­na an­teek­si. Käy­tän­nös­sä an­teek­si­an­non myö­tä paha pai­net­tiin vil­lai­sel­la. Yh­tei­sö väis­ti vas­tuu­taan ja jät­ti epä­koh­dat yk­si­löi­den kan­net­ta­vik­si.

– Se, mikä on pa­haa, on pa­haa. Ei rii­tä, et­tä vas­tuu­te­taan vää­rin­te­ki­jöi­tä. Jos yh­tei­sö on toi­min­nas­saan es­tä­nyt pa­han tun­nis­ta­mis­ta ja kä­sit­te­lyä, on sel­vi­tet­tä­vä, mik­si vää­ris­ty­neet käy­tän­nöt ovat syn­ty­neet ja mi­ten nii­tä ter­veh­dy­te­tään.

Hur­tig tie­si, et­tä tä­hän tut­ki­muk­seen hä­nen oli tar­tut­ta­va, vaik­ka se oli ”li­kai­nen ai­he”. Se tah­rai­si tut­ki­jan­sa­kin.

– Kuka muu sen te­ki­si, el­len minä, hän ajat­te­li.

He­rä­tys­liik­keen re­ak­ti­ois­sa oli aluk­si klas­si­sia ”am­pu­kaa vies­tin­tuo­ja”-ele­ment­te­jä. Asia ko­et­tiin tär­ke­äk­si, mut­ta sen jul­ki­tuon­ti pa­hak­si. Hur­tig ym­mär­tää tä­män.

– Mikä voi sa­tut­taa ih­mis­tä enem­män kuin se, et­tä hä­nen to­del­li­suu­ten­sa ri­ko­taan. Et­tä hä­nen tur­va­pai­kas­taan kään­tyy uu­si puo­li esiin, hän ky­syy.

Ki­pe­än to­tuu­den kans­sa pai­ni­mi­nen kes­ti kol­me vuot­ta. Se oli in­ten­sii­vis­tä ai­kaa, ja sen tuo­mat pai­neet jät­ti­vät ruu­miil­li­si­a­kin jäl­kiä. Hur­tig muis­taa ol­leen­sa vä­lil­lä vai­ke­an ihot­tu­man pei­tos­sa.

Tut­ki­mus ko­et­te­li myös suh­det­ta omaan, rak­kaa­seen isään.

– Isä tuki mi­nua ja oli mu­ka­na myös joh­don kans­sa käy­dyis­sä kes­kus­te­luis­sa, mut­ta hän eh­kä säi­käh­ti val­miut­ta­ni lait­taa kaik­ki pe­liin. “Oot kiel­tä­ny us­kon”, isä suri. Sii­hen vas­ta­sin, et­ten ole us­ko­a­ni kiel­tä­nyt, vaan liik­keen us­ko­ni kes­ki­pis­tee­nä, Hur­tig muis­te­lee.

Lo­puk­si kes­ki­näi­nen yh­teys pa­lau­tui.

Mo­nien ras­kai­den vai­hei­den jäl­keen Hur­tig sai kuul­la liik­keen joh­dol­ta tär­ke­ät ja hel­pot­ta­vat sa­nat: ”Kaik­ki, mitä olet sa­no­nut, on tot­ta.”

Hän tie­dos­taa, et­tä moni kal­toin­koh­del­tu tai vää­ri­nym­mär­ret­ty on jää­nyt vail­le täl­lais­ta va­paut­ta­vaa kuul­luk­si tu­le­mi­sen ja hy­vi­tyk­sen ko­ke­mus­ta.

Jäl­ki­kä­teen Hur­tig nä­kee, et­tä epä­koh­dan tut­ki­mi­nen ja jul­ki­nen toi­min­ta oli­vat jo it­ses­sään ir­tau­tu­mis­ta he­rä­tys­liik­kees­tä.

– Pit­kään koin epä­on­nis­tu­mis­ta sii­nä, et­ten löy­tä­nyt ta­paa vai­kut­taa epä­koh­tiin si­säl­tä­päin. Se oli osa su­rup­ro­ses­sia, hän sa­noo.

Tämä ei kui­ten­kaan ol­lut hä­nel­le hen­gel­li­nen krii­si, sil­lä epä­koh­dis­sa oli kyse en­nen kaik­kea ih­mis­ten toi­min­nas­ta, yh­tei­sön vir­heel­li­sis­tä ra­ken­teis­ta.

Hur­ti­gin oma ko­ke­mus hen­gel­li­syy­des­tä oli al­ka­nut muo­vau­tua eri­lai­sek­si kuin he­rä­tys­liik­keen op­pi. Les­ta­di­o­lai­suu­des­sa pai­no­pis­te on pe­rin­teen säi­lyt­tä­mi­ses­sä ja opin kan­nat­te­lus­sa.

– Mi­nul­la on ol­lut elä­mäs­sä koh­tia, jot­ka ovat vie­neet ajat­te­lu­a­ni uu­teen suun­taan, Hur­tig sa­noo.

1990-lu­vul­la hän osal­lis­tui en­si ker­taa vii­kon­lo­pun mit­tai­seen hil­jai­suu­den ret­riit­tiin, vaik­kei oi­kein edes tien­nyt, mikä ret­riit­ti on.

– Jo park­ki­pai­kal­la aloin it­keä, ja it­kin koko sen vii­kon­lo­pun. Sii­nä oli sa­maa hel­po­tuk­sen tun­net­ta kuin lap­sen it­kies­sä van­hem­man sy­lis­sä, kun hä­nel­lä on ol­lut ikä­vä, hän ku­vai­lee.

En­ti­nen ju­ma­la­ku­va sai väis­tyä vii­meis­tään vuon­na 2001, kun per­heen El­vi-ty­tär sai­ras­tui syö­pään. Kaik­ki kään­tyi lo­pul­ta par­hain päin, mut­ta kriit­ti­sis­sä vai­heis­sa lap­sen kär­si­myk­sen ää­rel­lä Hur­tig koki epä­toi­voa ja hä­tää. Hän pel­kä­si, et­tä Ju­ma­la ran­kai­si hän­tä an­ta­mal­la lap­sen sai­ras­tua.

– Yh­täk­kiä sen kai­ken kes­kel­le tuli jon­kin­lai­nen tur­val­li­nen var­muus sii­tä, et­tä mei­tä kan­ne­taan, et­tä me em­me ole yk­sin. Se ko­ke­mus ei tul­lut yh­tei­sön pii­ris­sä, vaan sai­raa­lan käy­tä­väl­lä. Se aut­toi ym­mär­tä­mään, et­tei yh­tei­sö omis­ta Ju­ma­laa, ei­kä Ju­ma­lan var­je­lus ole si­dok­sis­sa au­kot­to­maan op­piin si­tou­tu­mi­seen.

Hen­gel­li­nen pol­ku kan­san­kir­kon yh­tey­teen oli siis al­ka­nut jo pal­jon en­nen kuin Hur­tig ir­tau­tui he­rä­tys­liik­kees­tä. Eh­kä juu­ri sik­si hän jak­soi vie­dä tut­ki­muk­sen läpi:

– Sain ko­kea ole­va­ni tur­vas­sa, vaik­ka ym­pä­ril­lä­ni kuo­hui.

Si­sa­ruk­set sekä muut lä­hei­set ih­mi­set he­rä­tys­liik­keen pii­ris­sä oli­vat su­rul­li­sia Hur­ti­gin ir­tau­tu­mi­ses­ta, mut­ta ym­mär­si­vät. Mi­tään ei jää­nyt ham­paan­ko­loon. Hur­tig ku­vaa tie­tään us­kon­puh­dis­tus­mat­kak­si.

– Ih­mi­sen pi­tää elää re­hel­li­se­nä it­sel­leen myös hen­gel­li­ses­ti. Jos elää niin, et­tei ke­nel­le­kään tule paha mie­li, ku­tis­taa hel­pos­ti it­sen­sä sii­tä, mil­lai­sek­si on luo­tu.

On sil­ti to­det­ta­va, et­tä tut­ki­mus­työ ku­lut­ti. Sii­hen liit­tyi pal­jon su­rua, ki­pua ja pet­ty­myk­siä. Ki­pi­nää uu­teen tut­ki­mus­työ­hön ei tun­tu­nut löy­ty­vän mil­lään. Hur­tig koki, et­tei ky­en­nyt uu­dis­tu­maan.

– Kun vuon­na 2016 mo­lem­mat van­hem­pa­ni kuo­li­vat ly­hy­en ajan si­säl­lä, yrit­tä­mi­nen ja sel­viy­ty­mi­nen tu­li­vat tien­sä pää­hän. Jou­duin sai­raus­lo­mal­le.

Näyt­tää sil­tä, et­tä uu­si am­ma­til­li­nen pol­ku oli ol­lut vai­vih­kaa val­mis­teil­la jo en­nen van­han päät­ty­mis­tä.

Hur­tig muis­te­lee kat­sel­leen­sa pa­pin työ­tä kai­paa­vas­ti jo vuo­sien ajan kirk­ko­kuo­ros­sa lau­la­es­saan.

Hän tun­si kai­paa­van­sa kyt­key­ty­mis­tä jo­hon­kin hy­vään ja py­hään.

Muu­ta­man sai­raus­lo­ma­kuu­kau­den jäl­keen hän tuli aja­tel­leek­si te­o­lo­gi­an opin­to­ja. Hän ava­si ne­tin ja huo­ma­si, et­tä oli vii­mei­nen ha­ku­päi­vä te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Hän täyt­ti ha­ke­muk­sen.

Te­o­lo­gi­an opin­not kul­jet­ti­vat har­mau­des­ta koh­ti va­loa. Hur­tig naut­ti eri­tyi­ses­ti sys­te­maat­ti­sen te­o­lo­gi­an opin­nois­ta, jois­sa käy­tiin läpi us­kon pe­ru­se­le­men­tit.

– Tun­nus­tus­kir­jo­jen van­hurs­kaut­ta­mi­so­pis­ta lu­ke­mi­nen oli mi­nul­le kau­neu­se­lä­mys. Tun­tui, et­tä mi­tään niin kau­nis­ta en ol­lut kos­kaan lu­ke­nut. Olin ta­val­laan elä­nyt näi­den asi­oi­den kes­kel­lä, mut­ta nyt sain tu­tus­tua nii­hin it­se, omal­la ta­val­la­ni, hän sa­noo.

– Se, mitä olin aa­vis­tel­lut, var­mis­tui. Kris­tuk­sen so­vi­tus­työ ja an­teek­si­an­ta­mus ei­vät ole he­rä­tys­liik­keen tai ke­nen­kään muun­kaan omai­suut­ta. Ar­mo kuu­luu kai­kil­le.

Hur­tig val­mis­tui te­o­lo­gi­an mais­te­rik­si pi­ka­vauh­tia. Hän sai pap­pis­vih­ki­myk­sen en­sin Kirk­ko­hal­li­tuk­sen mää­rä­ai­kai­seen asi­an­tun­ti­ja­vir­kaan, ja nyt edes­sä on kau­an haa­veil­tu seu­ra­kun­ta­työ.

Hän to­te­aa hu­vit­tu­nee­na, et­tä on oi­ke­as­taan teh­nyt asi­at vää­rin päin. En­sin per­he, sit­ten ura. En­sin va­kiin­tu­nut ase­ma, sit­ten heit­täy­ty­mi­nen no­vii­sik­si jäl­leen.

Raa­ki­lee­na ei tar­vit­se läh­teä mat­kaan, sil­lä pap­peut­ta edel­tä­nyt pit­kä ura tut­ki­ja­na on ar­vo­kas kai­ku­poh­ja. On elä­män­ko­ke­mus­ta ja osaa­mis­ta, jo­hon voi luot­taa.

– Koen, et­tä olen sa­mo­jen ky­sy­mys­ten ää­rel­lä kuin ai­em­min­kin: mitä on ol­la ih­mi­nen, mikä on oi­keu­den­mu­kais­ta, mikä ih­mis­tä aut­taa, hän sa­noo.

– Pa­pin teh­tä­vä on mie­le­käs. Se pe­rus­tuu asi­oi­hin, jot­ka ovat tot­ta ja joil­la on vä­liä. Ih­mi­nen tar­vit­see kai­kis­sa elä­män­sä vai­heis­sa tur­vaa, loh­du­tus­ta ja mer­ki­tys­tä.

Yh­teis­kun­ta­tie­tei­li­jäs­tä te­o­lo­gik­si

Jo­han­na Hur­tig syn­tyi Vaa­sas­sa vuon­na 1960. Yh­teis­kun­ta­tie­tei­den toh­to­ri, tut­ki­ja ja so­si­aa­li­työn do­sent­ti on toi­mi­nut apu­laisp­ro­fes­so­ri­na La­pin yli­o­pis­tos­sa en­nen kuin vuon­na 2017 aloit­ti te­o­lo­gi­an opin­not. Pap­pis­vih­ki­myk­sen hän sai 2019. Hur­tig on asu­nut per­hei­neen Kär­kö­län Lap­pi­las­sa vuo­des­ta 2003. Per­hee­seen kuu­lu­vat puo­li­so Han­nu-Pek­ka sekä kah­dek­san las­ta, jois­ta nuo­rin on 25 ja van­hin 39. Hur­ti­gil­la on 11 las­ten­las­ta.

Tut­ki­mus­työs­tään Jo­han­na Hur­tig sai tie­don­jul­kis­ta­mi­sen val­ti­on­pal­kin­non vuon­na 2014, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Jo­han­na Hur­tig kat­se­lee ne­tis­tä ext­re­me-vi­de­oi­ta, joil­la nuo­ret hur­ja­päät las­ke­vat kos­kia, te­ke­vät skeit­ti­temp­pu­ja tai ta­sa­pai­noi­le­vat pol­ku­pyö­ri­neen kal­li­on­kie­lek­keil­lä.

2 Jo­han­na ei ole suk­kia ku­to­va mum­mo. Las­ten­las­ten kans­sa hän seik­kai­lee met­sis­sä ja nau­raa. Lap­sia ja mum­moa yh­dis­tää hul­lu huu­mo­ri.

3 Asi­an­tun­ti­ja­työn vas­ta­pai­nok­si Jo­han­na Hur­tig raa­taa mie­lel­lään ruu­miil­li­sis­sa as­ka­reis­sa. Puu­tar­ha­töis­sä on ol­lut pi­o­ni­vai­hei­ta­kin, mut­ta ny­kyi­sin Hur­tig hei­luu mie­lui­ten ve­su­rin ja sa­han kans­sa vaik­ka­pa ri­suk­koa rai­vaa­mas­sa.

4 Jo­han­na Hur­tig on pa­to­lo­gi­nen myö­häs­te­li­jä. Täs­tä ta­vas­ta hän on koh­tuul­li­sen hy­vin on­nis­tu­nut te­ke­mään pa­ran­nuk­sen – pu­hut­te­lu­jen seu­rauk­se­na.

Lue lisää aiheesta