JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Teks­tii­li­tai­tei­lija Helena Vaari: "Jokainen päivä sisältää kaikki värit"

He­le­na Vaa­rin kirk­ko­teks­tii­leis­sä us­kon sym­bo­lit pu­keu­tu­vat luon­non ku­va­kie­leen, va­lon ja var­jon vuo­rot­te­luun. Ne ovat läs­nä myös teks­tii­li­tai­tei­li­jan oman elä­män sä­vyis­sä.

1.7.2021
Kaisa Hako

Val­ke­an alt­ta­ri­vaat­teen kes­kel­lä so­li­see om­mel­tu si­ni­nen vesi.

Kat­so­jan sil­mis­sä se on elä­män vet­tä tai kas­te­vet­tä. Tai eh­kä Vääk­syn ka­na­va, joka on oi­ke­as­ti­kin ai­van lä­hel­lä. Tuol­la se väl­käh­te­lee lin­nun­lau­lun­täy­tei­sen leh­to­met­sän ta­ka­na.

Kan­kaal­le om­mel­lut kal­li­on­hal­ke­a­mat puh­kei­le­vat ke­väi­siä si­ni­vuok­ko­ja, val­ko­vuok­ko­ja ja har­vi­nai­sia alp­pi­vuok­ko­ja­kin. Sal­paus­sel­kä ja Pulk­ki­lan­har­ju kas­vei­neen ovat kir­jou­tu­neet mu­kaan li­tur­gi­seen val­ke­aan, joka ver­ho­aa Asik­ka­lan seu­ra­kun­ta­ko­din kir­kon alt­ta­ria. Kirk­ko­vuo­des­sa val­koi­nen on ilon ja juh­lan väri. Seu­ra­kun­ta­ko­ti teks­tii­lei­neen vi­hit­tiin käyt­töön ai­van äs­ket­täin, hel­lun­tai­na. Teks­tii­li­sar­jan nimi on Us­ko, toi­vo, rak­kaus. Vesi mer­kit­see toi­voa, kal­lio us­koa.

– Rak­kaus ovat ne ih­mi­set, jot­ka tän­ne tu­le­vat, teks­tii­li­tai­tei­li­ja He­le­na Vaa­ri sa­noo.

Kun Vaa­ri nos­taa om­pe­le­man­sa alt­ta­ri­vaat­teen pi­dik­keis­tään ja kään­tää sen toi­sin päin, tun­nel­ma muut­tuu dra­maat­ti­ses­ti. Kään­tö­puo­lel­taan vaa­te on mus­ta. Ku­kat piir­ty­vät hal­ke­a­mia vas­ten var­jo­mai­si­na elä­män ne­ga­tii­vei­na. Kal­lio tuo mie­leen Gol­ga­tan, ja vesi sen kes­kel­lä on kuin Tuo­ne­lan vir­ta. Tämä tum­ma puo­li kään­ne­tään esiin vain ker­ran kirk­ko­vuo­des­sa, pit­kä­nä­per­jan­tai­na, kun kynt­ti­lät pu­hal­le­taan sam­muk­siin ja kuo­le­ma on het­kel­li­ses­ti voit­ta­nut.

Vaa­ri on om­mel­lut va­lon ja pi­me­än kan­kaal­le yh­tä ai­kaa:

– Ylä­puol­ta om­mel­les­sa on tie­det­tä­vä, mitä al­la ta­pah­tuu, vaik­ka sin­ne ei näe.

Kak­si­puo­li­sen alt­ta­ri­vaat­teen idea on sa­to­ja kirk­ko­teks­tii­le­jä val­mis­ta­neen tai­tei­li­jan uu­sin oi­val­lus, jota hän on hyö­dyn­tä­nyt myös hil­jat­tain val­mis­tu­neis­sa Tik­ku­ri­lan kir­kon teks­tii­leis­sä. Kai­kes­sa yti­mek­kyy­des­sään teks­tii­li­tek­ni­nen to­teu­tus si­säl­tää koko kris­ti­nus­kon ker­to­muk­sen. Pi­me­än kään­tö­puo­lel­la on valo. Kuo­le­man kään­tö­puo­lel­la on ylös­nou­se­mus. Ei ole tois­ta il­man tois­ta.

Pie­ne­nä tyt­tö­nä Hä­meen­kos­kel­la He­le­na Vaa­ri is­tui usein kir­kos­sa Ali­na-mum­mon kans­sa ja imi jo sil­loin it­seen­sä kris­ti­nus­kon kiel­tä eli Isä mei­dän -ru­kouk­set, us­kon­tun­nus­tuk­set ja vir­ret. Ali­na oli kar­ja­lais­mum­mo Kan­nak­sen Äy­rä­pääs­tä, ja us­ko oli hä­nel­le tär­ke­ää. Sii­nä si­vus­sa se tart­tui lap­sen­lap­seen­kin, joka rip­pi­kou­lui­kään eh­dit­ty­ään ih­met­te­li, mi­ten muut ei­vät osan­neet­kaan en­nes­tään ul­koa us­kon­tun­nus­tus­ta ja kym­men­tä käs­kyä.

Kou­lu­to­dis­tuk­ses­sa ko­mei­li kymp­pien pyhä kol­mi­nai­suus: ku­vaa­ma­tai­to, kä­si­työ ja us­kon­to. Kirk­ko­teks­tii­lit vei­vät teks­tii­li­muo­toi­li­jak­si val­mis­tu­neen nai­sen sit­tem­min vää­jää­mät­tä men­nes­sään, vaik­ka hän eh­ti­kin uran­sa al­ku­vai­heis­sa suun­ni­tel­la myös kra­vat­te­ja ja hui­ve­ja Mar­ja Kur­jel­le.

He­le­na Vaa­ril­la on tä­nään yl­lään pit­kä vi­o­let­ti mek­ko ja sen pääl­lä vih­reä keep­pi. Vä­ri­va­lin­ta tus­kin on sat­tu­maa tai­tei­li­jal­le, jon­ka kä­sien kaut­ta on 30 vuo­den ai­ka­na kul­ke­nut sa­to­ja met­re­jä li­tur­gi­sia vä­re­jä: vi­o­let­tia, vih­re­ää, val­ke­aa, pu­nais­ta ja mus­taa. Nii­den sym­bo­li­set mer­ki­tyk­set ovat hä­nel­le kuin äi­din­kiel­tä.

Kirk­ko­teks­tii­leis­sä vi­o­let­ti on kär­si­myk­sen, ka­tu­muk­sen, pa­ran­nuk­sen ja paas­to­na­jan väri, mut­ta mitä se voi­si tar­koit­taa tai­tei­li­jan yl­lä?

Vaa­ri va­lai­see:

– Koen, et­tä vi­o­let­ti on myös ru­kouk­sen, it­se­tut­kis­ke­lun ja tois­ten huo­mi­oi­mi­sen väri. Ru­kous on kul­ke­nut mu­ka­na­ni yhä enem­män. Us­kon ru­kouk­seen, us­kon joh­da­tuk­seen. Us­kon, et­tä kun ru­koi­len las­te­ni puo­les­ta, se kan­taa hei­tä, hän sa­noo.

Tai­tei­li­jan ru­kouk­set ovat huo­kauk­sen kal­tai­sia: Kii­tos, Isä. Au­ta, Isä. An­na voi­mia, Isä.

Ru­kous­ten vas­taa­not­ta­ja on ai­na ni­met­ty isäk­si, ja sil­le on syyn­sä. Kun He­le­na Vaa­ri oli yh­dek­sän­vuo­ti­as, kuo­le­man mus­ta väri tuli lä­hel­le. Isä kuo­li ko­to­na ta­pa­tur­mai­ses­ti.

Suu­ri suru muut­tui vä­hi­tel­len suu­rek­si ikä­väk­si, joka isää kai­paa­vis­sa ru­kous­huo­kauk­sis­sa pul­pah­taa pin­taan.

– Ta­pah­tu­nees­ta on niin kau­an, et­ten enää kun­nol­la muis­ta, mil­lais­ta lap­sen suru oli. Sen on täy­ty­nyt ol­la vää­ryy­den ko­ke­mus­ta ja mik­si-ky­sy­myk­siä. Kuin iso möyk­ky, Vaa­ri sa­noo ja kat­se­lee het­ken ajan leh­to­met­sän hui­maan vih­rey­teen.

Jos elä­män li­tur­gi­sis­sa vä­reis­sä se oli mus­tin het­ki, mikä voi­si ol­la sen va­loi­sa kään­tö­puo­li?

– Mun per­he. Iha­na mie­he­ni ja lap­sem­me, Vaa­ri sa­noo, ja ve­det vir­taa­vat pos­kil­le kuin alt­ta­ri­vaat­tees­sa.

He­le­na Vaa­ri oli 15-vuo­ti­as ja Han­nu Sil­ven­toi­nen 16-vuo­ti­as, kun he vuon­na 1979 koh­ta­si­vat me­hu­dis­kos­sa lah­te­lai­ses­sa Ca­sab­lan­cas­sa. Han­nu haki He­le­naa tans­si­maan hi­tai­ta, ja kym­me­nen vuot­ta myö­hem­min he vaih­toi­vat sor­muk­sia Hol­lo­lan kir­kon alt­ta­ril­la. Sitä seu­ra­si kas­te­me­kon­val­kea elä­män­vai­he. 1990-lu­vul­la per­hee­seen syn­tyi kol­me las­ta täs­mäl­li­ses­ti kah­den vuo­den vä­lein.

Vaa­ri to­te­aa, et­tä ih­mi­se­lä­män vä­re­jä ei oi­ke­as­taan voi aja­tel­la yh­tä­jak­soi­si­na syk­lei­nä, vaan pi­kem­min­kin niin, et­tä jo­kai­ses­sa päi­väs­sä on nii­tä kaik­kia. Niin­pä kaik­kiin päi­viin si­säl­tyy myös vih­re­ää.

Kirk­ko­vuo­des­sa vih­reä mer­kit­see juh­lien ul­ko­puo­lis­ta ai­kaa, vä­hän kuin seu­ra­kun­nan ar­kea. Elä­män, kas­vun, kyl­vön ja kor­juun väri voi­si teks­tii­li­tai­tei­li­jan ar­jes­sa ku­va­ta työn ja luo­vuu­den ry­ti­nää, joka on vä­lil­lä kii­vas­ta­kin. Ku­lu­neen vuo­den ai­ka­na Vaa­rin neu­la on ti­kan­nut teks­tii­le­jä muun mu­as­sa Tik­ku­ri­lan sekä Kan­gas­nie­men kirk­koi­hin. Seu­raa­va­na jo­nos­sa on Lie­don kes­ki­ai­kai­nen kirk­ko.

On ai­van toi­sen­lais­ta suun­ni­tel­la teks­tii­le­jä uu­dis­ra­ken­nuk­siin kuin van­hoi­hin kirk­koi­hin, jot­ka huo­ku­vat vuo­si­sa­tai­sia his­to­ri­an kään­tei­tä ja kirk­ko­kan­san hen­gi­tys­tä. Kun Vaa­ri vuo­si sit­ten aloit­ti Asik­ka­lan teks­tii­lien suun­nit­te­lu­työn, seu­ra­kun­ta­ko­ti oli vas­ta työ­maa. Sil­ti oli ko­e­tet­ta­va hah­mot­taa mie­les­sään, mil­tä vä­rit näyt­täi­si­vät val­miis­sa ra­ken­nuk­ses­sa ja mi­ten valo lan­ke­ai­si ik­ku­nois­ta. Vaa­ri et­si mo­der­nin, in­tii­min kir­kon hen­keen so­pi­vaa ke­vey­den ja liik­keen tun­tua, jota hän poi­mi ve­den vä­rei­lys­tä ja puun­leh­tien ha­vi­nas­ta. Sii­hen yh­dis­tyi­vät paik­ka­kun­nal­le omi­nai­set kult­tuu­ri­ker­ros­tu­mat ja kris­til­li­nen ku­vas­to.

1990-lu­vul­la, kun Vaa­ri suun­nit­te­li en­sim­mäi­set kirk­ko­teks­tii­lin­sä, muo­to­kie­les­sä oli vie­lä ge­o­met­ri­aa ja pe­rin­tei­siä kir­kol­li­sia sym­bo­le­ja. Va­paan ko­ne­kir­jon­nan omak­su­mi­nen 2000-lu­vul­la toi hen­git­tä­vyyt­tä sekä ku­vi­oai­hei­siin et­tä suun­nit­te­lup­ro­ses­siin. Ny­kyi­sin Vaa­ri luot­taa sii­hen, et­tä oi­val­luk­set ri­kas­tu­vat om­pe­lu­työn ede­tes­sä. Kris­til­li­sen sym­bo­lii­kan hän et­sii ene­ne­väs­sä mää­rin suo­ma­lai­ses­ta luon­nos­ta.

– Se pu­hut­te­lee nii­tä­kin, joil­le pe­rin­tei­set sym­bo­lit ei­vät ole tut­tu­ja.

Yk­si Vaa­rin tä­män vuo­den ko­ho­koh­tia on ol­lut Tu­run ark­ki­hiip­pa­kun­nan uu­den piis­pan Mari Lep­pä­sen piis­pan­kaa­vun suun­nit­te­lu. Hel­mi­kui­sen vih­ki­mys­mes­sun muis­to saa Vaa­rin yhä sä­tei­le­mään.

– Suo­men en­sim­mäi­sen piis­pa­nis­tui­men en­sim­mäi­nen nais­piis­pa. Se oli ää­ret­tö­män suu­ri kun­nia, hän sa­noo.

Lep­pä­sel­le suun­ni­tel­lun kaa­vun sym­bo­lii­kas­sa on pal­jon viit­tei­tä Py­hään Bir­git­taan ja Naan­ta­lin bir­git­ta­lais­luos­ta­riin, ja tee­ma kos­ket­taa teks­tii­li­tai­tei­li­jaa eri­tyi­sel­lä ta­val­la:

– Bir­git­ta­lais­luos­ta­ris­sa on suo­ma­lai­sen teks­tii­li­tai­teen juu­ret, sil­lä nun­nat opet­ti­vat ai­ka­naan suo­ma­lai­sil­le nai­sil­le mo­net tek­nii­kat.

Vaik­ka Vaa­ri om­pe­lee mo­der­nis­ti ko­ne­kir­jo­en, hä­nen käyt­tä­mil­lään tek­nii­koil­la on syvä yh­teys kes­ki­a­jan bir­git­ta­lais­ten kirk­ko­teks­tii­li­pe­rin­tee­seen. Sil­loin­kin teks­tii­le­jä val­mis­tet­tiin kir­jo­en ja ap­p­li­koi­den.

Ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­mäs­sä esiin­ty­vä li­tur­gia-ter­mi tun­tuu eh­kä jos­kus vai­ke­a­sel­koi­sel­ta, mut­ta kreik­ka­lais­pe­räi­nen sana tar­koit­taa kir­jai­mel­li­ses­ti kan­san työ­tä tai työ­tä kan­san hy­väk­si. Kir­kos­sa se mer­kit­see py­hää pal­ve­lus­ta: Ju­ma­lan työ­tä ih­mis­ten hy­väk­si, ih­mis­ten työ­tä Ju­ma­lal­le.

Se, et­tä voi teh­dä tai­det­ta py­hään paik­kaan, tun­tuu He­le­na Vaa­ris­ta lah­jal­ta.

Tun­tuu­ko se myös kut­su­muk­sel­ta?

– Tun­tuu, hän vas­taa.

Vaa­ri ra­kas­taa työ­tään, mut­ta tun­tee na­hois­saan myös vaa­ti­van la­jin pai­neet.

Kirk­ko­teks­tii­lien val­mis­ta­mi­nen on suk­ku­loin­tia py­hyy­den ja käy­tän­nöl­li­syy­den vä­lil­lä, sil­lä py­hät vaat­teet ovat käyt­tö­e­si­nei­tä, joi­den on kes­tet­tä­vä ku­lu­tus­ta ja hoi­toa. Tä­hän liit­ty­en teks­tii­li­tai­tei­li­jal­ta­kin voi pääs­tä jos­kus saar­na:

– Vä­lil­lä har­mit­taa näh­dä, et­tä ar­vok­kai­ta teks­tii­le­jä lai­te­taan lii­an pie­neen kaap­piin tai vää­rän­lai­seen hen­ka­riin. Se vai­kut­taa nii­den kes­tä­vyy­teen, hän sa­noo.

Työ on erään­lais­ta on­gel­man­rat­kai­sua. On mie­tit­tä­vä kiin­ni­tys­me­ka­nis­mit ja er­go­no­mi­set sei­kat. Pro­ses­siin kuu­luu, et­tä Vaa­ri tuo työn­sä kirk­koon ”ko­tiu­tu­maan” ja tut­kii, kai­paa­vat­ko ne jo­ta­kin li­sää.

Kes­tä­vyy­den li­säk­si töis­sä on ol­ta­va es­teet­tis­tä ja hen­gel­lis­tä sy­vyyt­tä, joka pu­hut­te­lee kat­se­li­jaa ei­kä tyh­je­ne yh­del­lä kat­se­lul­la.

– Ha­lu­ai­sin, et­tä ne voi­si­vat vä­lit­tää kat­so­jal­le py­hän ko­ke­mus­ta, iloa, loh­tua ja voi­maa. Toi­voi­sin, et­tä nii­den an­ti ei oli­si vain sym­bo­lis­ta, vaan myös jo­ta­kin lä­heis­tä ja hen­ki­lö­koh­tais­ta, Vaa­ri sa­noo.

Myös ah­ke­ral­le ja ar­vos­te­tul­le tai­tei­li­jal­le voi is­keä riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne. Kii­re ja pai­ne saa­vat jos­kus pieh­ta­roi­maan unet­to­ma­na aa­mu­yös­sä. Sil­loin tar­vi­taan an­nos li­tur­gis­ta pu­nais­ta, joka on rak­kau­den, tu­len ja ve­ren sekä myös Py­hän Hen­gen väri.

Pu­nai­sia het­kiä tai­tei­li­jan elä­mäs­sä ovat het­ket, joi­na um­pi­sol­mut avau­tu­vat.

– Ai­na jos­kus poh­din Py­hää Hen­keä, et­tä mikä hän oi­ke­as­taan on, Vaa­ri sa­noo.

– Ko­ke­muk­se­ni on, et­tä hän on joh­dat­ta­ja ja aut­ta­ja, joka on­gel­man tul­len vies­tit­tää: ”Lo­pe­ta, tä­hän voi ol­la muu­kin rat­kai­su.” Sil­loin kes­key­tän työn ja jä­tän asi­an hau­tu­maan. Usein aa­mu­yöl­lä, kun he­rään, rat­kai­su saat­taa­kin tul­la mie­lee­ni sa­man tien. Koen, et­tä se on Py­hän Hen­gen joh­da­tus­ta.

Kun pu­nai­nen väri on hul­mah­ta­nut, voi pa­la­ta jäl­leen vih­re­ään: työn iloon ja luo­vuu­teen.

Jos Vaa­ri kir­joi­si mek­kon­sa hel­moi­hin elä­män­sä ku­vi­oai­hei­ta, sin­ne piir­tyi­si­vät rak­kai­den per­heen­jä­se­nien ja ys­tä­vien piir­teet sekä vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lut. Siel­lä rön­sy­äi­si­vät oman puu­tar­han ku­kat ja puut, joi­den kau­neu­des­ta hän ei voi saa­da tar­peek­seen. Eh­kä Vaa­ri kir­joi­si sin­ne myös po­lun, jota pit­kin hän usein kul­kee pit­kik­si ve­ny­vil­lä ret­kil­lään ko­to­na Hol­lo­lan Oke­roi­sis­sa. Pol­ku vie leh­toon, suol­le, kal­li­ol­le tai Sal­paus­se­län har­jul­le.

Erääs­sä koh­taa reit­tiä on ih­meel­li­nen sa­lai­suus. Läh­de hiek­ka­har­jun si­säl­lä kum­pu­aa kir­kas­ta poh­ja­vet­tä. Elä­män vet­tä, kas­te­vet­tä, toi­von vet­tä?

– Kaik­ki seu­dun pu­rot ja lam­met ovat siel­tä läh­töi­sin.

Teks­tii­li­tai­tei­li­jan työ­tä voi seu­ra­ta Ins­tag­ram-ti­lil­lä @he­le­na­vaa­ri.

4 asi­aa, joi­ta et tien­nyt He­le­na Vaa­ris­ta

Teks­tii­li­tai­tei­li­ja He­le­na Vaa­ri syn­tyi vuon­na 1963 Hä­meen­kos­kel­la. Hän asuu Hol­lo­las­sa puo­li­son­sa Han­nu Sil­ven­toi­sen kans­sa. Heil­lä on kol­me las­ta.

He­le­na Vaa­ri opis­ke­li teks­tii­li­suun­nit­te­lua alan op­pi­lai­tok­sis­sa Hol­lo­las­sa sekä Kuo­pi­os­sa. Tuot­te­li­as tai­tei­li­ja tun­ne­taan va­paal­la ko­ne­kir­jon­nal­la ja ap­p­li­kaa­ti­o­tek­nii­kal­la om­mel­luis­ta te­ok­sis­taan ja eri­tyi­ses­ti kirk­ko­teks­tii­leis­tään, joi­ta hän on val­mis­ta­nut kym­me­nil­le seu­ra­kun­nil­le.

Teks­tii­li­tai­tei­li­ja täy­den­si opin­to­jaan vuon­na 2019 suo­rit­ta­mal­la kä­si­työ­mes­ta­rin eri­koi­sam­mat­ti­tut­kin­non, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 He­le­na Vaa­ri puo­li­soi­neen naut­tii kok­kaa­mi­ses­ta ys­tä­vien kans­sa. Tee­ma­päi­väl­lis­ten menu suun­ni­tel­laan, val­mis­te­taan ja nau­ti­taan yh­des­sä. Ate­ri­an kruu­naa­vat vii­ni­har­ras­ta­ja­puo­li­soi­den va­lit­se­mat vii­nit.

2 Vaa­ri viih­tyy puu­tar­has­sa. Hän va­lit­see ren­non ja run­saan puu­tar­han­sa kas­vit vä­re­jä ja muo­to­ja som­mi­tel­len. Lem­pi­kas­ve­ja ovat muun mu­as­sa at­sa­lea, poi­mu­leh­ti ja iso­mak­sa­ruo­ho.

3 Om­mel­les­saan He­le­na Vaa­ri ei ha­lua kuun­nel­la ra­di­o­ta tai mu­siik­kia. Hän naut­tii hil­jai­suu­des­ta, jos­sa aja­tus saa kul­kea rau­has­sa.

4 Teks­tii­li­tai­tei­li­ja ra­kas­taa Sa­von­lin­nan oop­pe­ra­juh­lia ja vie­rai­lee siel­lä puo­li­soi­neen joka vuo­si, jos vain mah­dol­lis­ta. Eri­tyi­nen suo­sik­ki on Giu­sep­pe Ver­din Ai­da.

Lue lisää aiheesta