Jos joku oli­si tei­ni-ikäi­sel­le Päi­vi Ida Eli­na Ku­ja­sel­le, sil­loi­sel­le Ol­li­kai­sel­le, sa­no­nut, et­tä tu­le­vai­suu­des­sa hän kier­tää maa­il­maa kan­te­le kai­na­los­saan, oli­si Ida Eli­na to­den­nä­köi­ses­ti nau­ra­nut kom­men­til­le pit­kään ja ma­koi­sas­ti.

– Kan­te­le? Se­hän on maa­il­man tyl­sin soi­tin! pa­laut­taa hän mie­leen­sä sil­loi­set aja­tuk­sen­sa.

Mut­ta niin vain kävi, et­tä tuos­ta ”maa­il­man tyl­sim­mäs­tä soit­ti­mes­ta” tuli lo­pul­ta hä­nen elä­män­sä suu­ri seik­kai­lu. Se sai al­kun­sa ri­pauk­ses­ta kiu­san­te­koa.

Ida Eli­na myön­tää suo­raan ja avoi­mes­ti, et­tä aloit­ti kan­te­leen soi­ton puh­taas­ti pik­ku­sis­kon­sa kiu­sak­si. Si­sa­rus­ten setä oli os­ta­nut iso­ko­koi­sen ko­ti­kan­te­leen ja tar­jon­nut sitä Ida Eli­nan pik­ku­sis­kol­le soit­ti­mek­si. Mut­ta se, et­tä pik­ku­sis­ko läh­ti­si yk­sin soit­to­tun­neil­le, ei so­pi­nut Ida Eli­nal­le. Hän ha­lu­si mu­kaan, ihan vain pik­ku­sis­koa är­syt­tääk­seen.

– Kiu­sa se on pie­ni­kin kiu­sa, muis­te­lee hän nau­ra­en.

Ei kan­te­le soit­ti­me­na Ida Eli­naa sen kum­mem­min kiin­nos­ta­nut. Hän­hän oli pi­a­non soit­ta­ja, oli ol­lut jo 8-vuo­ti­aas­ta saak­ka. Sil­ti kan­te­le vei vä­hi­tel­len men­nes­sään niin, et­tä ny­ky­ään Ida Eli­na on Suo­men tun­ne­tuin kan­te­le­tai­tei­li­ja. Hän on pal­kit­tu muu­sik­ko, lau­la­ja, lau­lun­te­ki­jä, pal­kin­to­ja ko­ti­maas­sa ja ul­ko­mail­la kah­mi­nut kan­te­le­tai­tei­li­ja ja kan­te­le­mu­sii­kin uu­dis­ta­jak­si­kin ti­tu­lee­rat­tu tai­tei­li­ja.   

– En minä kan­te­let­ta va­lin­nut. Se va­lit­si mi­nut, se tuli mi­nun luok­se­ni, hän poh­tii nyt.

Täl­lä het­kel­lä Ida Eli­nan elä­mää ryt­mit­tää hä­nen tuo­rein pro­jek­tin­sa. Kai­ku­ja Ka­le­va­las­ta -ni­mi­nen au­di­o­vi­su­aa­li­nen teos si­säl­tää al­bu­min, kon­sert­ti­ko­ko­nai­suu­den ja ly­hy­te­lo­ku­van. Kon­sert­ti kuul­tiin lo­ka­kuun alus­sa Tam­pe­re-ta­los­sa yh­des­sä Tam­pe­re Fil­har­mo­ni­an kans­sa ja jat­kos­sa kon­sert­te­ja on tar­koi­tus teh­dä yh­teis­työs­sä myös mui­den or­kes­te­rei­den kans­sa. Ko­ko­nai­suu­teen kuu­luu myös ly­hy­te­lo­ku­va, joka on saa­nut maa­il­mal­la eri­no­mai­sen vas­taa­no­ton. Lo­ka­kuun lo­pul­la Ida Eli­na oli pok­kaa­mas­sa elo­ku­val­leen ojen­net­tua pal­kin­toa Soho Film Fes­ti­va­lil­la New Yor­kis­sa.

Ida Eli­na nau­raa, et­tä pal­kin­to­ti­lan­ne tun­tui suo­ras­taan kä­sit­tä­mät­tö­mil­tä – hän­kö muka oi­ke­as­ti New Yor­kis­sa ja vie­lä voit­ta­ja­na?

– Olin jo ai­keis­sa läh­teä pois koko gaa­las­ta. En us­ko­nut, et­tä oli­sim­me edes eh­dol­la, mut­ta kun oman elo­ku­van nimi mai­nit­tiin eh­dok­kai­den jou­kos­sa, ha­lu­sin mer­ka­ta kil­pai­lu­ka­te­go­ri­an it­sel­le­ni ylös. Kai­ve­lin pu­he­lin­ta lau­kus­ta ja sa­mas­sa jo kuu­lin­kin, et­tä olim­me voit­ta­neet koko ka­te­go­ri­an! Sii­nä jäi­vät muis­tiin­pa­no­jen kir­joit­ta­mi­set kes­ken, Ida Eli­na ku­vai­lee elä­väi­ses­ti New Yor­kin gaa­la­ko­ke­mus­taan.

Kai­ku­ja Ka­le­va­las­ta on Ida Eli­nal­le pal­jon enem­män kuin vain pro­jek­ti. Se on vah­vis­ta­nut us­koa sii­hen, et­tä mu­siik­ki on hä­nen kut­su­muk­sen­sa. Se on tuo­nut pop­pia ja gos­pe­lia soit­ta­van muu­si­kon ta­kai­sin kan­te­le­mu­sii­kin juu­ril­le ja tänä vuon­na 190 vuot­ta täyt­tä­vän kan­sal­li­see­pok­sen ää­rel­le. Mer­kit­tä­vyy­den hän pe­rus­taa myös ylei­söl­tä saa­maan­sa pa­laut­tee­seen, joka on ol­lut suo­ras­taan suit­sut­ta­vaa.

– Mi­kään muu pro­jek­ti ei ole kos­kaan eden­nyt näin hel­pos­ti. Kaik­ki vain lok­sah­te­li pai­koil­leen; löy­tyi ku­vaus­paik­ka Kai­nuus­ta, löy­tyi työ­tii­mi ja ra­hoi­tus il­man sen suu­rem­pia vas­toin­käy­mi­siä. Vaik­ka vä­lil­lä mie­tin, mik­si ih­mees­sä olen yh­täk­kiä näin sy­väl­lä Ka­le­va­la-ai­hees­sa, olen luot­ta­nut sii­hen, et­tä tätä mi­nun kuu­luu teh­dä, olen oi­ke­al­la tiel­lä.

Mu­siik­ki tuli Ida Eli­nan elä­mään jo var­hain. Vaik­ka van­hem­mat ei­vät sen kum­mem­min mu­si­soi­neet, kus­ka­si­vat he per­heen nel­jää las­ta ah­ke­ras­ti mu­siik­ki­har­ras­tus­ten pa­riin. Ah­ke­ruus pal­kit­tiin, sil­lä per­heen kaik­ki lap­set ovat opis­kel­leet mu­sii­kis­ta it­sel­leen am­ma­tin. Ida Eli­nal­le va­li­koi­tui en­sim­mäi­sek­si soit­ti­mek­si pi­a­no, joka an­toi hy­vän poh­jan myös kan­te­leen soit­ta­mi­sel­le. Tei­ni-iäs­sä kan­te­le­har­ras­tus­ta vei eteen­päin inst­ru­men­tin eri­lai­suus. Suu­ri­ko­koi­nen ja har­vi­nai­nen soi­tin he­rät­ti ihai­lua, ja Ida Eli­nas­ta oli mu­ka­vaa ol­la eri­lai­nen.

–  Li­säk­si oli help­poa ol­la pa­ras, kun oli ai­noa kan­te­leen soit­ta­ja, muis­te­lee hän nau­ra­en.

Unel­ma kan­te­le­tai­tei­li­juu­des­ta he­rä­si ylä­as­tei­käi­se­nä. Mie­li­ku­vis­saan Ida Eli­na ku­vit­te­li it­sen­sä soit­ta­maan kan­te­leel­la klas­sis­ta mu­siik­kia, sil­lä si­tä­hän kan­sal­lis­soit­ti­mel­la kuu­lui soit­taa. Ei sii­nä vai­hees­sa käy­nyt mie­les­sä­kään, et­tä kan­te­le tai­pui­si myös pop-mu­sii­kin inst­ru­men­tik­si. Ida Eli­na kul­ki unel­maan­sa koh­ti ha­keu­tu­mal­la Si­be­lius-Aka­te­mi­aan. Siel­lä hän opis­ke­li mu­siik­ki­kas­va­tus­ta, mut­ta suu­rin haa­ve oli pääs­tä so­lis­ti­lin­jal­le. Pää­sy­ko­keis­sa tie nou­si kui­ten­kin pys­tyyn.

– Sain kuul­la hil­li­tyn koh­te­li­aas­ti: ”Eh­kä ei täl­lä ker­taa”.  

Vas­taus oli mu­ser­ta­va, vaik­ka kyl­lä­hän Ida Eli­na on jäl­ki­kä­teen ym­mär­tä­nyt, mik­si ovet ei­vät au­en­neet. Hän ku­vai­lee soit­ta­mi­sen tek­ni­siä tai­to­jaan vie­lä tuol­loin ”sy­si­sur­keik­si”. Pet­ty­mys oli sil­ti val­ta­va.

Vaih­to-op­pi­las­vuo­si Ja­pa­nis­sa mul­lis­ti kui­ten­kin kai­ken. Siel­lä, vie­raan kie­len ja kult­tuu­rin kes­kel­lä, Ida Eli­na ru­koi­li Ju­ma­lal­ta sel­ke­ää merk­kiä sii­tä, kan­nat­taa­ko muu­si­kon am­ma­tis­ta yli­pää­tään edes haa­veil­la.

– Ru­koi­lin, et­tä sai­sin sel­kei­tä suun­ta­vii­vo­ja, jo­tain sel­lais­ta, mis­tä tie­dän, et­tä olen oi­ke­al­la tiel­lä, hän sa­noo ja li­sää:

– Ajat­te­lin, et­tä jos mi­tään ei tule, voin sit­ten kat­ke­roi­tua ja ryh­tyä len­to­e­män­näk­si, heit­tää hän jäl­leen pil­ke sil­mä­kul­mas­sa.

No, ei tul­lut Ida Eli­nas­ta kat­ke­raa len­to­e­män­tää. Sen si­jaan hän sai kuin sai­kin toi­vo­man­sa mer­kin. Ja­pa­nis­sa hän löy­si sat­tu­mal­ta kuun­nel­ta­vak­seen brit­ti­läi­sen ki­ta­ris­tin Adam Raf­fer­tyn. Mies soit­ti ki­ta­raa oma­lei­mai­sel­la ta­val­laan, joka pyö­räyt­ti Ida Eli­nan aja­tus­maa­il­man ihan uu­teen kuo­siin.  Jos ki­ta­ral­la pys­tyi soit­ta­maan noin, niin kyl­lä kan­te­leel­la­kin pys­tyi­si! Hän päät­ti, et­tä suun­taa kai­ken ener­gi­an­sa kan­te­le­mu­sii­kis­saan pop­piin ja sen soit­ta­mi­seen.

– Se oli suu­ri ahaa-elä­mys! Ta­ju­sin myös sen, et­tä kos­ka pop-nä­kö­kul­ma oli it­se kek­si­mä­ni, ei ku­kaan voi tul­la sa­no­maan mi­nul­le, et­tä olen huo­no tai soi­tan vää­rin. Tä­män ta­ju­a­mi­nen oli to­del­la va­paut­ta­vaa, löy­sin kan­te­leen soit­ta­mi­sen ki­pi­nän uu­dem­man ker­ran.

Sil­ti­kin, ai­na ta­sai­sin vä­li­a­join, on muu­sik­ko kär­si­nyt mu­sii­kil­li­sis­ta et­sik­ko­a­jois­ta.

Kun esi­kois­ty­tär seit­se­män vuot­ta sit­ten syn­tyi, oli Ida Eli­na val­mis lait­ta­maan pil­lit pus­siin kan­te­leen soit­ta­mi­sen kans­sa. Myö­hem­min ko­ro­na­vuo­sien to­taa­li­nen keik­ka­tau­ko sai hä­net jopa ha­keu­tu­maan opis­ke­li­jak­si kaup­pa­kor­ke­aan. Ta­voit­tee­na oli hank­kia nii­tä kuu­lui­sia ”oi­kei­ta töi­tä”. Vii­me vuon­na per­he koh­ta­si mu­ser­ta­van su­run, kun Ida Eli­nan puo­li­son sis­ko me­neh­tyi sy­dän­sai­rau­teen. Me­ne­tys oli niin val­tai­sa, et­tä se sai jäl­leen ker­ran poh­ti­maan koko mu­sii­kil­li­sen uran mer­ki­tys­tä. Oli­ko mi­tään jär­keä jat­kaa muu­sik­ko­na, kun elä­mä kaik­ki­nen­sa on niin ly­hyt?

– Rei­ja oli vah­vas­ti per­heem­me jä­sen. Hän oli ar­jes­sam­me tii­viis­ti mu­ka­na, näim­me lä­hes päi­vit­täin ja hän aut­toi pal­jon las­tem­me hoi­dos­sa. Rei­jan me­ne­tys vai­kut­ti kaik­keen te­ke­mi­see­ni, myös mu­siik­kiin. Tun­tui, et­tä hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen mi­nul­la ei ol­lut enää mi­tään an­net­ta­vaa.  

Elä­män ki­pu­koh­dis­sa ja suu­ris­sa elä­män­mul­lis­tuk­sis­sa Ida Eli­na on ai­na no­jan­nut va­kaas­ti us­koon­sa.

Se on mu­sii­kin lail­la kul­ke­nut mat­kas­sa läpi elä­män, ai­na lap­suu­den ko­dis­ta saak­ka.

– Us­ko on mi­nul­le kai­ken kan­ta­va voi­ma, se on elä­mä­ni pe­rus­ta, hel­lun­tai­lais­per­hees­sä kas­va­nut muu­sik­ko sa­noo.

Ida Eli­na lu­kee mie­lel­lään Raa­mat­tua, vii­me ai­koi­na eri­tyi­ses­ti Psal­me­ja. Hän myös ru­koi­lee ah­ke­ras­ti, eri­tyi­ses­ti ”täs­mä­ru­kouk­sia”.

– Ha­lu­an ru­koil­la täs­mäl­li­ses­ti. Sil­lä lail­la eh­kä myös näen sel­vem­min sen, mitä Ju­ma­la ha­lu­aa mi­nul­le vas­ta­ta.  

Omas­ta us­kos­ta pu­hu­mi­nen on ol­lut Ida Eli­nal­le ai­na luon­te­vaa, oli sit­ten kyse yk­sit­täi­sen ih­mi­sen kans­sa käy­dys­tä kes­kus­te­lus­ta tai vaik­ka te­le­vi­si­on suo­ras­ta lä­he­tyk­ses­tä. Al­ku­syk­sys­tä, kun Ida Eli­na kut­sut­tiin Ylen Puo­li seit­se­män -oh­jel­maan pu­hu­maan Ka­le­va­la-pro­jek­tis­taan, tuli hän sii­nä sa­mal­la ker­to­neek­si myös ru­kouk­sen voi­mas­ta ja luot­ta­muk­ses­taan Ju­ma­laan.

– Olen lu­van­nut Ju­ma­lal­le, et­tä pu­hun Hä­nes­tä ai­na kuin vain mah­dol­lis­ta, jo­ten pak­ko­han mi­nun oli se teh­dä! hän nau­rah­taa.

Ida Eli­na ei pel­kää lei­mau­tu­mis­ta, vaan ha­lu­aa pu­hua roh­ke­as­ti us­kos­taan.

– Olen tai­tei­li­ja, saan sil­lä pal­jon an­teek­si. Tai­tei­li­jat saa­vat ol­la­kin vä­hän hör­hö­jä!

Es­poon ko­din keit­ti­ös­sä ve­den­kei­tin po­ri­see jat­ku­val­la syö­töl­lä ja Ida Eli­na kaa­taa kup­piin­sa kuu­maa juo­ta­vaa, ties kuin­ka mo­nen­nen ker­ran. Se­kaan hän pur­sot­taa ai­mo an­nok­sen hu­na­jaa. Se hel­lii kurk­kua, joka on ol­lut ki­pe­ä­nä jo muu­ta­man päi­vän. Sai­ras­te­luun ei ole lau­la­val­la tai­tei­li­jal­la kui­ten­kaan va­raa, sil­lä keik­kaa puk­kaa myös seu­raa­vil­le päi­vil­le. Vaik­ka ää­ni on hie­man kä­heä, kii­tol­li­suus kuu­luu ää­nes­tä sel­väs­ti.

– Olen ää­rim­mäi­sen kii­tol­li­nen täs­tä elä­män­ti­lan­tees­ta­ni. Kun saan soit­taa kan­te­let­ta, lau­laa ja ja­kaa toi­voa ih­mi­sil­le, koen te­ke­vä­ni juu­ri sitä, mi­hin mi­nut on kut­sut­tu.

Ida Eli­na esiin­tyy Pi­me­äs­tä va­loon -kon­ser­tis­sa Ris­tin­kir­kos­sa 16.11. kel­lo 18.

Tie­sit­kö tätä?

Päi­vi Ida Eli­na Ku­ja­nen, os. Ol­li­kai­nen on Ou­lai­sis­sa syn­ty­nyt lau­la­ja-lau­lun­te­ki­jä ja kan­te­leen­soit­ta­ja. Hän on val­mis­tu­nut Si­be­lius-Aka­te­mi­as­ta sekä Jy­väs­ky­län yli­o­pis­ton kaup­pa­kor­ke­a­kou­lus­ta. Ida Eli­na on eri­kois­tu­nut pop­mu­siik­kiin sekä gos­pe­liin, jota soit­taa 40-kie­li­sel­lä hä­nel­le var­ta vas­ten suun­ni­tel­lul­la kon­sert­ti­kan­te­leel­laan. Hän on jul­kais­sut kuu­si al­ku­pe­räi­sal­bu­mia, tuo­reim­pa­na syys­kuus­sa il­mes­ty­nyt Un­der The Nort­hern Skies. Ida Eli­na on voit­ta­nut lu­kui­sia pal­kin­to­ja, muun mu­as­sa Kan­te­le­lii­ton en­sim­mäi­sen kan­sain­vä­li­sen kan­te­le­kil­pai­lun vuon­na 2011. Hän asuu Es­poos­sa yh­des­sä mie­hen­sä ja kah­den tyt­tä­ren­sä kans­sa.

1. Ida Eli­nan vuok­si luo­tiin Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa uu­si, klas­si­sen kan­te­leen­soi­ton tut­kin­to­ku­vaus eli D-kurs­si­tut­kin­to­ku­vaus. Tämä sen vuok­si, et­tei Ida Eli­na saa­nut suo­ri­tet­tua C-ta­son tut­kin­toa, jon­ka mu­siik­ki­kas­va­tus­ta opis­ke­le­vat yleen­sä suo­rit­ta­vat. ”Ha­lu­an ai­na ker­toa tä­män, jot­ta oli­sin esi­merk­ki­nä ih­mi­ses­tä, joka voi saa­vut­taa ta­voit­tei­ta, ol­koon läh­tö­ta­so mikä ta­han­sa.”

2. Kan­te­leen soit­ta­jien on pi­det­tä­vä hyvä huo­li kä­sis­tään. ”Kyn­net on pi­det­tä­vä ly­hyi­nä ja on huo­leh­dit­ta­va, et­tei sor­men­päi­hin tule ko­vet­tu­mia. Jos ei har­joit­te­le, ko­vet­tu­mia tu­lee ja se on huo­no jut­tu, sil­lä ne saa­vat mu­sii­kin kuu­los­ta­maan me­tal­li­sel­ta.”

3. Ida Eli­nan mie­les­tä kan­te­leel­la vai­kein soi­tet­ta­va kap­pa­le on Star Wars. ”Olen soit­ta­nut sen vi­de­ok­si ja koi­tin kuu­kau­si sit­ten pa­lau­tel­la sitä mie­lee­ni. To­te­sin, et­tä ei enää läh­de. Se on eh­dot­to­mas­ti vai­kein­ta, mitä olen kos­kaan soit­ta­nut.”