Al­ku­syk­syn il­lan­suu on har­maa ja tuu­li­nen, vih­moo vet­tä.

Jo kau­kaa nä­kyy, et­tä hei­no­la­lai­sen ri­vi­ta­lo­ko­din ovi on ap­po­sen am­mol­laan. Si­säl­tä lois­taa valo.

Epä­röi­vä kul­ki­ja kä­ve­lee koh­ti ovea. On­ko­han tämä se paik­ka, ja voin­ko minä näin vain kä­vel­lä si­sään?

Oven­suu­hun py­räh­tää iloi­nen nai­nen, joka il­moit­taa, et­tä ovi oli au­ki juu­ri mi­nul­le.

– Ter­ve­tu­loa, sa­noo Lena Nik­ki­lä, 55.

Si­sään­tu­lo tä­hän ko­tiin on ai­ka lail­la rin­nas­tet­ta­vis­sa sii­hen, mil­lai­nen voi­si ol­la si­sään­tu­lo kirk­koon ja seu­ra­kun­taan, mi­kä­li Nik­ki­lä voi asi­aan vai­kut­taa. Ja kyl­lä hän voi. Hei­no­lan seu­ra­kun­nan vas­taa­val­la las­te­noh­jaa­jal­la ja te­o­lo­gi­an opis­ke­li­jal­la on vi­si­oi­ta vaik­ka muil­le ja­kaa, ja yk­si niis­tä kuu­luu näin:

– Ha­lu­an ra­ken­taa sil­taa seu­ra­kun­taan niin, et­tä ke­nen ta­han­sa oli­si help­po tul­la sin­ne. Ha­lu­an tar­jo­ta sitä, mitä ih­mi­set ar­jes­saan tar­vit­se­vat.

Evan­ke­liu­mi Nik­ki­län mu­kaan on siis tätä: kir­kon avoin ovi ja va­loi­sa vas­taa­not­to kuu­lu­vat kai­kil­le kat­so­muk­ses­ta riip­pu­mat­ta. Sekä us­kon­non he­vi­juu­se­reil­le et­tä niil­le, jot­ka ei­vät tie­dä, us­ko­vat­ko yh­tään mi­hin­kään.

Nik­ki­lä an­taa ta­pau­se­si­mer­kin.

Tois­sa ke­sä­nä, ko­ro­na-ajan jäl­ki­tun­nel­mis­sa, Hei­no­lan seu­ra­kun­nan var­hais­kas­va­tuk­sen tii­mi jär­jes­ti kir­kon vie­reen pel­le­puis­to­ta­pah­tu­man. Ei ole vai­ke­aa ar­va­ta, kuka ide­an ta­ka­na oli. Nik­ki­lä oli aja­tel­lut, et­tä syn­kei­den, eris­ty­nei­den ai­ko­jen jäl­keen tar­vit­tiin en­nen kaik­kea iloa. Kaik­kien yh­tei­nen ta­pah­tu­ma, jos­sa vain has­su­tel­tiin.

– Jou­duin sitä kyl­lä pe­rus­te­le­maan ja pel­kä­sin, et­tei­vät kaik­ki ym­mär­rä, hän sa­noo.

Nik­ki­läl­lä oli kui­ten­kin ta­pah­tu­mal­leen vank­ka suo­je­li­ja – it­se lu­te­ri­lai­sen kir­kon isä­hah­mo Mart­ti Lut­her. Sys­te­maat­ti­sen te­o­lo­gi­an kurs­sil­la Nik­ki­lä oli teh­nyt löy­dön, joka an­toi poh­jan hä­nen omal­le­kin te­o­lo­gi­al­leen ja tuu­let­ti lu­te­ri­lai­suu­den ot­sa­ryp­pyis­tä mai­net­ta. Hän ta­ju­si, et­tä kir­kon opin ydin­tä ovat ar­ki­nen elä­vä us­ko, ren­tous, ilo ja ta­vis-ih­mis­ten tar­pei­den huo­mi­oi­mi­nen.

– Täl­lai­ses­sa il­ma­pii­ris­sä Jee­sus­kin viih­tyi, Nik­ki­lä huo­maut­taa.

Ren­tous, ilo ja hy­väk­syn­tä voi­vat toi­si­naan ol­la us­kon­non yh­tey­des­sä ka­teis­sa. Esi­merk­ki sii­tä löy­tyy Nik­ki­län oman per­heen his­to­ri­as­ta.

– Äi­ti­ni ha­lu­si ot­taa etäi­syyt­tä kirk­koon, sil­lä hä­nel­lä oli lap­suu­des­saan hir­vei­tä ko­ke­muk­sia oman he­rät­tä­jä­taus­tai­sen van­hem­pan­sa toi­min­nas­ta. Se oli us­kon­non ja he­rät­tä­jä­liik­keen ar­vo­jen vää­rin­käyt­töä, Nik­ki­lä sa­noo.

Iso­van­hem­pi Nik­ki­län isän puo­lel­ta vä­lit­ti jäl­ke­läi­sil­leen lem­pe­äm­pää vies­tiä.

Nik­ki­lä käy ha­ke­mas­sa vie­rei­ses­tä huo­nees­ta hau­raan, ri­sa­reu­nai­sek­si ku­lu­neen Raa­ma­tun, jon­ka kan­si­leh­del­le on mus­te­ky­näl­lä kir­joi­tet­tu omis­tus­kir­joi­tus isoi­säl­tä Le­nal­le pit­kä­per­jan­tai­na 1977. Kir­jan leh­dil­le isoi­sä on mer­kin­nyt ko­ke­muk­si­aan Kan­nak­sel­la, Sy­vä­ril­lä ja Ru­ka­jär­vel­lä sekä psal­me­ja, joi­ta hän oli rin­ta­mal­la loh­du­tuk­sek­seen lu­ke­nut.

Kym­men­vuo­ti­as tyt­tö vais­to­si, et­tä lah­joi­tus­het­kes­sä hä­nel­le siir­tyi jo­ta­kin ar­vo­kas­ta.

– Äi­ti­kin sa­noi, et­tä pidä sitä kuin aar­ret­ta, Nik­ki­lä muis­te­lee.

Jos­kus kir­kos­sa vie­rail­les­saan lap­si tun­nis­ti jon­kin­lai­sen py­hän läs­nä­o­lon.

– Mi­nua kiin­nos­ti, mitä se oli. Jo pie­ne­nä muis­tan aja­tel­lee­ni, et­tä ha­lu­ai­sin ol­la pap­pi. Äi­din ko­vien ko­ke­mus­ten vuok­si en kui­ten­kaan voi­nut sa­noa toi­vet­ta ää­neen. Kyl­lä äi­ti sil­ti huo­ma­si jo var­hain, et­tä olin lap­si, joka imi hen­gel­lis­tä sym­bo­liik­kaa ja mu­siik­kia, hän sa­noo.

Ai­kuis­tut­tu­aan Nik­ki­lä ei aja­tel­lut it­se­ään hen­gel­li­se­nä ih­mi­se­nä, mut­ta sil­ti hän ha­keu­tui mie­lel­lään nol­laa­maan aja­tuk­si­aan kirk­ko­jen tai hau­taus­mai­den rau­haan.

– Siel­lä tuli aja­ton olo. Muu maa­il­ma sul­keu­tui ul­ko­puo­lel­le.

Pikkutyttönä Lena sai isoisältä Raamatun, joka oli kulkenut mukana rintamalla. Lapsi koki, että tuossa hetkessä hänelle siirtyi jotakin arvokasta ja pyhää.

Jani Mahkonen

Seu­ra­kun­ta­työ saa­ti pap­peus­ky­sy­myk­set ei­vät ol­leet vuo­si­kym­me­niin ajan­koh­tai­sia, sil­lä elä­mäs­sä riit­ti luo­val­le ja her­käs­ti in­nos­tu­val­le pal­jon muu­ta­kin kiin­nos­ta­vaa. Nik­ki­lä to­te­aa ol­leen­sa kou­lus­sa ”jal­ko­jen hei­lut­te­li­ja ja pil­vi­lin­no­jen pyö­rit­tä­jä”.

– Ja mi­nun an­net­tiin ol­la sel­lai­nen, hän sa­noo tyy­ty­väi­se­nä.

Eri­no­mai­sia ar­vo­sa­no­ja hi­moit­se­va opis­ke­li­ja hä­nes­tä on tul­lut vas­ta eh­kä nyt Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa. Vai­ko tätä en­nen Di­a­ko­ni­ao­pis­tos­sa? Vai sit­ten­kin Mark­ki­noin­ti-ins­ti­tuu­tis­sa? Vai käsi- ja tai­de­te­ol­li­sis­sa opin­nois­sa, joi­ta hä­nel­lä on kah­den tut­kin­non ver­ran?

Po­lul­la on kään­tei­tä niin, et­tä si­vul­lis­ta hen­gäs­tyt­tää. Kar­tal­le piir­ret­ty­nä se näyt­täi­si suo­ras­taan sin­gah­duk­sil­ta. Pe­rus­kou­lun ja am­mat­ti­kou­lun jäl­keen Vääk­sys­tä au pai­rik­si Lon­too­seen. Siel­tä Ro­va­nie­mel­le opis­toon. Jäl­leen Vääk­syyn ja Es­son naa­ma­baa­riin töi­hin. Siel­tä Sveit­sin Ba­se­liin las­ten- ja ta­lou­den­hoi­ta­jak­si. Siel­tä om­pe­li­jak­si Stock­man­nin atel­jee­hen. Siel­tä Mat­kai­lun edis­tä­mis­kes­kuk­seen, siel­tä maan­vil­je­li­jän vai­mok­si ja per­hee­näi­dik­si Vuo­len­kos­kel­le sekä vaa­te­pu­tii­kin ja om­pe­li­mon pe­rus­ta­jak­si.

Sveit­sin Ba­se­lis­sa nuo­ri nai­nen teki ha­vain­non, jol­la oli kau­as­kan­toi­nen, syvä vai­ku­tus hä­nen omaan äi­tiy­teen­sä ja myö­hem­pään am­mat­tiin­kin. Sveit­si­läis-suo­ma­lai­ses­sa per­hees­sä, jos­sa hän työs­ken­te­li, oli las­ten kas­va­tuk­seen eri­tyi­nen ote, jon­ka Nik­ki­lä ni­me­ää ”las­ten pe­da­go­gi­sek­si ko­ti­kas­va­tuk­sek­si”. Se pu­hut­te­li hä­nen sy­dän­tään ja tun­tui oi­ke­al­ta. Kai­kes­ta heh­kui lap­sen ja lap­suu­den kun­ni­oi­tus.

Sa­man­kal­tais­ta asen­net­ta hän ha­lu­si so­vel­taa, kun omat lap­set syn­tyi­vät.

– Ai­to läs­nä­o­lo. Heit­täy­ty­mi­nen yh­des­sä kaik­keen hul­luun. Asi­oi­den kun­nol­li­nen pe­rus­te­le­mi­nen lap­sel­le. Sään­nöl­li­nen elä­män­ryt­mi. Hy­vät har­ras­tuk­set. Mo­ni­puo­li­nen kult­tuu­ri­kas­va­tus: lap­sen vie­mi­nen mu­se­oi­hin, oop­pe­raan, kon­sert­tiin, hän lu­et­te­lee.

Kuu­los­taa mel­koi­sen ihan­teel­li­sel­ta!

– Se ei kui­ten­kaan ol­lut pääl­le­lii­mat­tua, vaan läh­ti si­säi­ses­tä ko­ke­muk­ses­ta­ni, Nik­ki­lä poh­tii.

Elä­mäs­sä kaik­ki ei kui­ten­kaan ai­na suju kuin ihan­tei­den kä­si­kir­jas­sa. Vuon­na 2015 tuli avi­oe­ro ja sen myö­tä yri­tys­toi­min­nan lo­pet­ta­mi­nen, uu­del­le paik­ka­kun­nal­le muut­ta­mi­nen, uu­si läh­tö­ruu­tu. Nik­ki­lä muis­taa, mi­ten hän­tä pe­lot­ti yk­si­näi­syys, kun edes­sä oli muut­to Hei­no­laan. Hän lä­het­te­li säh­kö­pos­te­ja eri­lai­sil­le ta­hoil­le: kau­pun­gil­le, seu­ra­kun­nal­le ja yh­dis­tyk­sil­le.

– Ker­roin, et­tä olen uu­si tu­lo­kas ja et­sin it­sel­le­ni te­ke­mis­tä ja po­ruk­kaa, jo­hon liit­tyä.

Aluk­si näyt­ti sil­tä, et­tä ku­kaan ei vas­taa. Ei avoin­ta ovea, jos­ta lois­tai­si valo. Mi­ten ty­lyä!

– Sa­nos muu­ta, Nik­ki­lä sa­noo.

Sit­ten tuli yk­si ai­noa vas­taus. Sen lä­het­ti Hei­no­lan sil­loi­nen kirk­ko­her­ra Simo-Pek­ka Ran­ta­la, joka toi­vot­ti Nik­ki­län ter­ve­tul­leek­si kau­pun­kiin ja mu­kaan seu­ra­kun­nan toi­min­taan.

Kun Nik­ki­lä vuon­na 2017 aloit­ti las­te­noh­jaa­ja­o­pin­not Suo­men Di­a­ko­ni­ao­pis­tos­sa Lah­des­sa, pa­la­set al­koi­vat osua koh­dal­leen. Hän li­pui osak­si seu­ra­kun­nan var­hais­kas­va­tuk­sen tii­miä jo opis­ke­lu­jen ai­ka­na ja sai val­mis­tut­tu­aan työ­pai­kan. Ide­a­ri­kas in­nos­tu­ja puh­ke­si las­te­noh­jaa­ja­na kuk­kaan.

– Täs­sä työs­sä saan to­teut­taa ihan kaik­kea, mitä olen elä­mä­ni ai­ka­na op­pi­nut. Meil­lä on iha­na, tai­ta­va tii­mi, Nik­ki­lä iloit­see.

Nik­ki­läs­tä tuli seu­ra­kun­nan joh­ta­va las­te­noh­jaa­ja ai­ka­na, joka on iso­jen muu­tos­ten ja glo­baa­lien krii­sien­kin lei­maa­ma. Kirk­ko na­vi­goi ti­lan­tees­sa, jos­sa las­ten mää­rä vä­he­nee, kat­so­mus­ten kir­jo mo­ni­nais­tuu ja me­dia- ja ku­lu­tus­sä­vyt­tei­nen ar­ki pi­tää huo­len sii­tä, et­tä ih­mi­sen huo­mi­ol­le oli­si mon­ta ot­ta­jaa.

Nik­ki­län vi­si­o­na on vies­tiä lap­sil­le ja per­heil­le, et­tä kir­kos­sa hei­tä aja­tel­laan ja hei­tä odo­te­taan kuin ko­tiin. Näl­kään saa ra­vin­toa mo­nel­la eri ta­sol­la. Jol­la­kin on voi­lei­pä­näl­kä, toi­sel­la koh­taa­mi­sen näl­kä.

Hä­nen ha­vain­ton­sa on, et­tä vies­tin­tä­so­vel­lus­ten run­sau­des­ta huo­li­mat­ta ai­kuis­ten yk­si­näi­syyt­tä on pal­jon. On fyy­sis­tä ja psyyk­kis­tä ys­tä­vän tar­vet­ta, joka ei ole kor­vat­ta­vis­sa tyk­käys­nap­pu­loil­la.

Muu­tos­ten myl­lä­tes­sä maa­il­maa Nik­ki­läl­lä ei ole tai­pu­mus­ta pi­tää las­ten ja per­hei­den toi­min­nan mal­le­ja ki­veen ha­kat­tui­na, vaan hän muo­vaa nii­tä tii­min­sä kans­sa tar­pei­den mu­kaan. Se voi näyt­tää vaik­ka­pa täl­lai­sel­ta:

Per­he on pal­jon laa­jem­pi kä­si­te kuin klas­si­nen ydin­per­he. On hyvä aja­tel­la, mitä kaik­kea se voi kul­le­kin mer­ki­tä ja kut­sua mu­kaan per­hei­tä kai­kes­sa mo­ni­nai­suu­des­saan esi­mer­kik­si per­jan­tai­aa­mu­jen Lam­pi­kah­vi­laan.

Lap­si­per­he­köy­hyys, uu­pu­mus ja ma­sen­nus ovat mo­nen per­heen to­del­li­suut­ta. Sii­hen vas­ta­taan tar­jo­a­mal­la kes­ki­vii­kon Il­ta-pop-up, jos­sa lap­si saa tu­ke­van il­ta­pa­lan, rau­hal­li­sia leik­ke­jä, il­ta­sa­dun ja il­ta­ru­kouk­sen. Van­hem­pi saa lap­sen ko­tiin ”nuk­ku­mis­val­mii­na pa­ket­ti­na”.

Pirs­ta­lei­ses­sa maa­il­mas­sa hil­jen­ty­mi­sen tar­ve ja kai­puu on to­del­lis­ta. Ar­jen kes­kel­lä voi rau­hoit­tua las­ten­vau­nu­py­hiin­va­el­luk­sel­la, joka to­teu­te­taan omaan tah­tiin vau­nu­kä­ve­lyl­lä. Mu­kaan saa kort­te­ja, jois­sa on oh­jeet pie­niin me­di­ta­tii­vi­siin py­säh­dyk­siin.

Pien­ten las­ten van­hem­mil­le mes­sun ren­to vaih­to­eh­to voi ol­la kir­kos­sa to­teu­tet­tu per­he­mus­ka­ri, jos­sa on lap­sen spi­ri­tu­a­li­teet­tia vah­vis­ta­via ele­ment­te­jä.

Nik­ki­län mu­kaan on ais­tit­ta­vis­sa sig­naa­le­ja sii­tä, et­tä vaik­ka van­hem­man oma suh­de kris­ti­nus­koon oli­si hau­ras, hä­nel­lä voi sil­ti ol­la toi­vo­mus, et­tä lap­si sai­si sii­hen liit­ty­vää ope­tus­ta ja kas­va­tus­ta.

– Kos­kaan em­me kysy tu­li­jal­ta kir­kon jä­se­nyy­des­tä tai sii­tä, on­ko lap­si kas­tet­tu vai ei, hän sa­noo.

Nik­ki­lä muis­te­lee läm­möl­lä piis­pa Tee­mu Laa­ja­sa­lon taan­nois­ta pu­het­ta var­hais­kas­va­tuk­sen val­ta­kun­nal­li­sil­la neu­vot­te­lu­päi­vil­lä. Laa­ja­sa­lo ylis­ti seu­ra­kun­tien var­hais­kas­va­tus­ta ki­vi­jal­ka­na, jol­le kaik­ki muu pe­rus­tuu. Se tun­tui hy­väl­tä, mut­ta sa­maan ai­kaan Nik­ki­lä ais­ti ris­ti­rii­dan: kir­kon hie­rar­ki­as­sa las­te­noh­jaa­jat ko­ke­vat usein ole­van­sa ”vain” las­te­noh­jaa­jia. Vä­hät­te­le­vä asen­ne ei luul­ta­vas­ti ole tar­koi­tuk­sel­lis­ta, mut­ta se voi tul­la nä­ky­viin esi­mer­kik­si seu­ra­kun­tien re­surs­sien vä­häi­syy­des­sä, palk­kauk­ses­sa tai työ­o­lois­sa.

– Tä­män työn ar­vok­kuut­ta ja työn­te­ki­jöi­den am­mat­ti­tai­toa ha­lu­ai­sin tuo­da esiin pii­los­ta, Nik­ki­lä sa­noo.

Tois­tai­sek­si Nik­ki­lä vi­si­oi ny­kyi­ses­sä teh­tä­väs­sään, mut­ta rin­nal­la kul­ke­vat tii­viis­ti te­o­lo­gi­an opin­not. Lap­suu­des­ta as­ti vaa­lit­tu sa­lai­nen haa­ve pap­peu­des­ta pul­lah­ti vuon­na 2019 pin­taan työ­ka­ve­rin nä­ke­mäs­tä unes­ta. Työ­pa­ri Pir­jo-Lii­sa tuli ker­to­maan Nik­ki­läl­le: ”Minä näin vii­me yö­nä un­ta, et­tä olit kas­va­tus­työn pap­pi!”

– Vas­ta­sin hä­nel­le, et­tä hän oli en­sim­mäi­nen ih­mi­nen, joka näki tä­män asi­an mi­nus­sa. En ol­lut pu­hu­nut haa­vees­ta ke­nel­le­kään, Nik­ki­lä sa­noo.

Jo sa­ma­na il­ta­na hän il­moit­tau­tui avoi­men yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­an kurs­seil­le.

Nik­ki­lä tah­toi­si val­mis­tut­tu­aan ol­la Isä Ca­mil­lon lu­te­ri­lai­nen vas­ti­ne.

Se, joka tun­tee tä­män ra­kas­tet­ta­van kir­jal­li­suu­den hah­mon, tie­tää, et­tä hän on maan­lä­hei­nen ja in­hi­mil­li­nen per­soo­na, joka su­haa pol­ku­pyö­räl­lä ym­pä­ri ky­lää pa­pin­kaa­vus­saan ja osal­lis­tuu kaik­keen, mitä yh­tei­sös­sä ta­pah­tuu.

– Mi­nul­le so­pi­si hy­vin ol­la töis­sä jos­sain syr­jäi­ses­sä­kin pai­kas­sa. Te­ki­sin ihan kaik­kea. Pi­täi­sin lap­sil­le ker­ho­ja ja äi­deil­le ba­bys­ho­we­rei­ta. Oli­sin ihan vain ih­mi­sil­le lä­hei­nen, Nik­ki­lä haa­vei­lee.

Mie­les­sä käy, et­tä hän tai­taa ol­la sel­lai­nen jo nyt.