JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Sana­tai­tei­lija Lealiisa Kivikari on eronnut jo kaksi kertaa kirkosta – "Kristinusko on upea uskonto"

Ru­noi­li­ja Le­a­lii­sa Ki­vi­ka­ri nä­kee unia Jee­suk­ses­ta ja kul­kee Ma­ri­an ja­lan­jäl­jil­lä, mut­ta kirk­koon hä­nel­lä on on–off-suh­de.

24.2.2021
Kaisa Hako

Erää­nä tal­vi­se­na il­ta­na lah­te­lai­nen ru­noi­li­ja kä­ve­lee pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven vä­lis­tä pen­ger­tä kuin nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män, jär­jen ja mys­tii­kan, elä­män ja kuo­le­man ra­jaa. Hän kuu­los­te­lee, tu­li­si­ko runo käy­mään.

Tätä pen­ger­tä ru­noi­li­ja on kul­ke­nut kau­an ja ko­ke­nut sen kään­tö­puo­let: sa­no­jen avul­la voi hah­mot­taa asi­oi­ta, mut­ta on asi­oi­ta, joi­ta sa­nat ei­vät voi ta­voit­taa.

Täl­lä ra­ja­maal­la liik­ku­vat ru­nous, ru­kous, unien kie­li sekä ru­noi­li­ja Le­a­lii­sa Ki­vi­ka­ri.

Ki­vi­ka­rin kä­det al­koi­vat tä­ris­tä in­nos­tuk­ses­ta ja kau­hus­ta, kun tämä haas­tat­te­lu tuli koh­ti.

Hän on nai­nen, joka nä­kee unia Jee­suk­ses­ta, mut­ta jol­la on kirk­koon on–off-suh­de.

Hän ero­si vii­me ke­sä­nä kir­kos­ta. Näin on ta­pah­tu­nut ker­ran ai­em­min­kin.

– Näil­lä ris­ti­rii­doil­la ei ole te­ke­mis­tä Ju­ma­lan, vaan maal­li­sen ins­ti­tuu­ti­on kans­sa. Sen, mi­ten tul­kit­sem­me Raa­mat­tua ja mi­ten koh­te­lem­me toi­si­am­me, hän sa­noo.

– Minä olen eh­kä vä­hän lap­sen­mie­li­nen. Otan kai­ken niin to­sis­sa­ni. En osaa ol­la mis­sään puo­lik­si, vaan se on ai­na joko–tai, hän miet­tii.

Ki­vi­ka­ri pu­huu vi­de­oyh­tey­den pääs­sä ko­to­naan Lah­des­sa. Mie­lel­läm­me kes­kus­te­li­sim­me ru­noi­li­jan ta­los­sa lu­mis­ten ome­na­pui­den kes­kel­lä, mut­ta ko­ro­nan vuok­si luo­vum­me ide­as­ta.

Ki­vi­ka­ri on val­mis­tau­tu­nut ta­paa­mi­seen huo­lel­la. Hän on lu­ke­nut Raa­mat­tua. Hän vi­laut­taa var­haisk­ris­til­lis­ten teks­tien kir­jaa, jos­ta on et­si­nyt Mag­da­lan Ma­ri­an ja So­fi­an ja­lan­jäl­kiä. Hän näyt­tää iko­nia, jos­sa on Pyhä An­na. Hän kai­vaa esiin suu­ren leh­ti­ön, jo­hon on in­nos­tu­nee­na teh­nyt muis­tiin­pa­no­ja vas­ta­vi­hi­tyn Tu­run piis­pan pu­hees­ta.

Suh­teen kirk­koon piti ol­la off-ti­las­sa, mut­ta vai­kut­taa sil­tä, kuin jo­kin säe kui­ten­kin ve­täi­si hän­tä puo­leen­sa. Piis­pa Mari Lep­pä­sen puhe on lyö­nyt ru­noi­li­jan äl­li­käl­lä, kos­ket­ta­nut.

– En osaa muo­dos­taa jär­ki­liit­toa kirk­koon, Ki­vi­ka­ri sa­noo nau­ra­en.

Sen li­säk­si, et­tä hän on pari ker­taa läh­te­nyt kir­kos­ta, hän on myös tul­lut ta­kai­sin ai­na­kin ker­ran. Sil­lä kirk­ko, niin ra­sit­ta­va ja mo­neen suun­taan tem­poi­le­va kuin on­kin, on osan­nut tar­jo­ta myös tur­vaa ja suo­jaa elä­män myl­lä­köis­sä.

Kun elä­mä on lak­kaa­mat­ta huu­ta­nut: ”Äi­ti, äi­ti! Le­a­lii­sa, Le­a­lii­sa!”

Sil­loin Ki­vi­ka­ri on kä­vel­lyt kirk­koon, jos­sa hän on ret­rii­tin tai ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ver­ran saa­nut ol­la rau­has­sa tar­vit­si­joil­ta ja vaa­ti­muk­sil­ta. Saar­noil­ta hän on to­sin vä­lil­lä sul­ke­nut kor­van­sa:

– Olen niin usein pap­pien kans­sa eri miel­tä, ja sit­ten tu­lee pään­vai­vaa, hän sa­noo il­ki­ku­ri­ses­ti.

Ki­vi­ka­ri on nii­tä ih­mi­siä, jot­ka mie­lui­ten ei­vät ja­ke­le tai­vas­paik­ko­ja vie­lä maan pääl­lä, ja jot­ka saa­vat ah­taan pai­kan kam­mon, jos jär­jel­le kä­sit­tä­mä­tön ko­e­te­taan sur­voa jär­jen pie­niin kai­tei­siin.

Vä­hem­män val­lan­käyt­töä ja tie­tä­mis­tä. Enem­män si­sään­hen­gi­tys­tä, Ki­vi­ka­ri toi­voo.

– Me voi­sim­me op­pia si­sään­hen­git­tä­mään kris­ti­nus­kon ker­to­muk­set in­tui­tii­vi­ses­ti, hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Ru­nous ja ru­kous. Vain yk­si kir­jain nii­tä erot­taa, ja se­kin vä­häi­nen ero­a­vai­suus ha­per­tuu pian pois Ki­vi­ka­rin pu­hu­es­sa.

Ru­noi­li­jan elä­män­kar­tal­le voi­si tö­kä­tä nup­pi­neu­lan koh­taan, jos­sa on ru­nou­den ja ru­kouk­sen yh­tei­nen juu­ri. Ki­vi­ka­ri maa­laa meil­le nä­ky­män:

– Minä olen vii­si tai kuu­si vuot­ta. Ruot­sis­sa asu­va kum­mi­tä­ti on lä­het­tä­nyt pit­kän kir­jeen, jon­ka mum­mo lu­kee mi­nul­le ää­neen. Kir­jees­sä on runo, jon­ka kum­mi­tä­ti toi­voo ope­tet­ta­van mi­nul­le il­ta­ru­kouk­se­na.

Kum­mi­tä­ti on muo­kan­nut Oi­va Pa­lo­hei­mon Pie­ni ga­li­le­a­lai­nen -ru­nos­ta ty­tön suu­hun so­pi­van ver­si­on, ja Le­a­lii­sa op­pii sen heti ul­koa:

”Olen tyt­tö­nen pie­ni vuo­ris­to­tiel­lä./ Olet­han mes­ta­ri rin­teil­lä siel­lä? Vain kak­si on ka­laa ja vii­si lei­pää mul­la./ Näin köy­hä­nä saa­han luok­se­si tul­la?”

Se on si­sään­hen­git­tä­mi­sen het­ki. Vä­lit­tö­mäs­ti runo al­kaa elää ku­vi­na lap­sen mie­les­sä. Vuo­ri, tie, lei­vät, ka­lat. Mys­ti­nen mes­ta­ri.

Kuin­ka voi­si­kaan muo­dos­taa jär­ki­liit­toa kir­kon kans­sa, kun on saa­nut ”ka­le­va­lais-kris­til­li­sen” kas­va­tuk­sen. Kris­til­li­nen us­ko oli lap­suu­des­sa tu­put­ta­mat­ta läs­nä, mut­ta sen ohel­la myös su­vun ve­ren­sei­saut­ta­jat ja unen­nä­ki­jät, koko kan­san­pe­rin­teen re­he­vä ulot­tu­vuus. Lap­sel­le ne kaik­ki kie­tou­tui­vat yh­dek­si ja sa­mak­si myyt­ti­sek­si to­del­li­suu­dek­si.

– Meil­lä pu­hut­tiin pal­jon unis­ta. Mum­mol­la oli unil­le ihan oma sym­bo­liik­kan­sa. Eri­tyi­ses­ti tark­kail­tiin unia kuol­leis­ta. Mitä he sa­noi­vat tai toi­vat unes­sa, Ki­vi­ka­ri muis­te­lee.

Ty­tös­tä kas­voi ky­se­li­jä, nä­ky­mät­tö­män ih­met­te­li­jä. Hä­nen ky­sy­myk­sil­leen ei vain tah­to­nut löy­tyä lä­hi­pii­ril­tä vas­tauk­sia. Lap­suu­den­ko­din il­ma­pii­ri Lah­den Lii­po­las­sa oli tur­vat­to­muu­den sä­vyt­tä­mä. Kuo­le­maa, kär­si­mys­tä ja traa­gi­sia kään­tei­tä riit­ti.

– Olen kas­va­nut äi­dit­tö­mä­nä se­ka­me­te­li­per­hees­sä, jos­sa oli isä ja vel­jiä ja mum­mo. Mi­nul­le ei ker­rot­tu, mik­si en asu­nut äi­din kans­sa, Ki­vi­ka­ri sa­noo.

Lo­pul­ta isä kyl­läs­tyi lap­sen ky­se­lyi­hin ja sa­noi, et­tä äi­ti on hul­lu, ja et­tä sen vuok­si van­hem­mat ero­si­vat.

– Ei ole ole­mas­sa edes va­lo­ku­vaa, jos­sa minä oli­sin vau­va­na äi­ti­ni kans­sa. 1990-lu­vul­la os­tin kirp­pu­to­ril­ta kah­del­la mar­kal­la kip­si­sen ma­don­na ja lap­si -pat­saan ja pää­tin, et­tä sii­nä olem­me äi­ti ja minä, Ki­vi­ka­ri muis­te­lee.

Tämä oli ken­ties al­ku erääl­le suh­teel­le, jo­hon pa­laam­me myö­hem­min.

Ki­vi­ka­ri on vas­ta ai­van vii­me ai­koi­na al­ka­nut kir­joit­taa lap­suu­ten­sa il­ma­pii­riä au­ki ru­noik­si, jot­ka jul­kais­taan en­si syk­sy­nä. Ru­nois­sa hän on ih­met­te­le­vä pik­ku­sis­ko.

”Pik­ku­sis­kon pi­tää läh­teä kou­luun, mut­ta isä vain kan­taa hän­tä sy­lis­sä pit­kää käy­tä­vää edes­ta­kai­sin ja it­kee./ Kum­mi­tä­ti on men­nyt tai­vaa­seen, isän ää­ni on ka­don­nut jon­ne­kin, mum­mo sa­noo, et­tä täs­sä ei nyt it­ku au­ta. Isän serk­ku sa­noo, et­tä näki kum­mi­tä­din len­tä­vän val­koi­ses­sa me­kos­sa tai­vaal­la vil­kut­ta­en”, Ki­vi­ka­ri kir­joit­taa erääs­sä ru­nois­ta.

Kun kum­mi­tä­ti kuo­li traa­gi­ses­ti, seit­sen­vuo­ti­aan Le­a­lii­san elä­mäs­tä ka­to­si jo toi­nen tär­keä nais­hah­mo.

– Elä­mä­ni suu­ret nai­set: toi­nen oli hul­lu ja toi­nen tap­poi it­sen­sä, Ki­vi­ka­ri huo­kaa.

Kuo­le­ma as­kar­rut­ti ja kieh­toi. Lap­si ryh­tyi et­si­mään vas­tauk­sia tä­din ru­no­kir­jois­ta, jot­ka oli saa­nut pe­rin­nök­si.

Myö­hem­min kou­lu­vuo­si­na äi­din­kie­le­no­pet­ta­jat Tui­ja Kak­ko ja Ris­to Ah­ti nä­ki­vät nu­pul­laan ole­van kir­joit­ta­jan ja opas­ti­vat eteen­päin.

Tuu­li­ses­sa maa­il­mas­sa tur­vaa tar­jo­si myös seu­ra­kun­ta, jon­ka suo­jiin Ki­vi­ka­ri löy­si rip­pi­kou­lun myö­tä. Lau­neen seu­ra­kun­nas­sa ei saa­nut tur­piin, vaan sai ka­ve­rei­ta. Sai lau­laa yh­des­sä. Sai ky­syä vai­kei­ta ky­sy­myk­siä pa­peil­ta, jot­ka yrit­ti­vät par­haan­sa mu­kaan vas­tail­la.

”Jee­sus Kris­tus, tän­ne ja heti”, huu­si ai­kui­sek­si vart­tu­nut ru­noi­li­ja ker­ran pai­na­jai­su­nes­sa, vää­rään käy­tä­vään ek­sy­nee­nä, sie­lun­hä­däs­sä, ah­dis­ta­vas­sa elä­män­ti­lan­tees­sa.

Sil­loin Jee­sus lei­mah­ti pai­kal­le ark­ki­tyyp­pi­se­nä, suo­je­le­va­na hah­mo­na, kum­mi­tä­din ru­non hen­ges­sä. Tämä oli en­sim­mäi­nen Ki­vi­ka­rin nä­ke­mis­tä Jee­sus-unis­ta. Luo­va­na uni­oh­jaa­ja­na hän tie­tää, et­tä on ole­mas­sa niin sa­not­tu­ja suu­ria unia, jot­ka ih­mi­nen muis­taa läpi elä­män­sä.

Jee­sus-unia on ol­lut kaik­ki­aan nel­jä. Jyl­hä unien sar­ja, kuin nel­jä evan­ke­liu­mia kon­sa­naan. Jo­kai­ses­sa unes­sa Jee­sus on edus­ta­nut eri­lais­ta klas­sis­ta ark­ki­tyyp­piä:

– Suo­je­le­va, opet­ta­va, kär­si­vä, ylös­nous­sut, Ki­vi­ka­ri lu­et­te­lee.

Use­as­ti Jee­sus on il­maan­tu­nut uniin elä­män­vai­heis­sa, jois­sa hän­tä on syys­tä tai toi­ses­ta tar­vit­tu. Opet­ta­jan roo­lis­sa hän il­maan­tui, kun Ki­vi­ka­ri oli poh­ti­nut pal­jon kar­man la­kia, syyn ja seu­rauk­sen ora­van­pyö­rää.

Jee­sus näyt­täy­tyi unes­sa kar­man pyö­rä -sym­bo­li kä­des­sään.

– Ajat­te­lin, et­tä on ol­ta­va eri­tyi­nen syy sil­le, et­tä Ju­ma­la on lait­ta­nut poi­kan­sa kär­si­mään ih­mi­sen lail­la. Koin, et­tä Jee­sus py­säyt­tää kar­man pyö­rän ja va­paut­taa meil­tä sen taa­kan. Yh­tä lail­la poh­din sitä, et­tä Ju­ma­la eh­kä on­kin kaik­ki­al­la yk­si ja sama, mut­ta us­kon­not il­men­tä­vät tätä eri ta­voin eri ai­koi­na ja kult­tuu­reis­sa, Ki­vi­ka­ri poh­tii.

Hän muis­taa myös ras­kaan elä­män­vai­heen, jol­loin toi­nen­kin hä­nen iso­vel­jis­tään oli kuol­lut, sa­moin vel­jen­poi­ka. Isäl­lä oli di­ag­no­soi­tu Alz­hei­me­rin tau­ti.

– Sii­nä ti­lan­tees­sa ei ol­lut juu­ri sa­no­ja. Sii­tä avau­tui isän ja mi­nun kär­si­mys­pol­ku, hän muis­te­lee.

– Unes­sa olin isän kans­sa las­ten­huo­nees­sa, kun sei­nään al­koi­vat muo­dos­tua val­ta­vat kas­vot. Kris­tuk­sen kär­si­vät, ver­ta­vuo­ta­vat kas­vot.

Ih­mi­sen lail­la kär­si­vä Kris­tus on löy­tä­nyt tien­sä Ki­vi­ka­rin ru­no­jen Get­se­ma­ne-het­kiin, su­den­het­kiin, jon­ka kal­tai­sia jo­kai­nen ih­mi­nen ko­kee.

– Se on se het­ki, kun kaik­ki ka­ve­rit ovat nu­kah­ta­neet. Yk­sin jää­nyt ih­mi­nen jut­te­lee Ju­ma­lan kans­sa pyy­tä­en, et­tei hä­nen tar­vit­si­si teh­dä sitä, mikä hä­nen kai­kes­ta huo­li­mat­ta on teh­tä­vä, hän ku­vai­lee.

Ru­noi­li­jan Kris­tus on in­hi­mil­li­nen: et­si­vä, ereh­ty­vä, ma­sen­tu­nut, yk­si­näi­nen, tu­li­sie­lui­nen, roh­kea, anar­kis­ti, pel­kää­mä­tön.

– Kris­ti­nus­ko on upea us­kon­to. Meil­lä on kes­ki­ös­sä äi­ti ja lap­si, toi­saal­ta kär­si­vä Jee­sus ja ylös­nous­sut Kris­tus, Ki­vi­ka­ri sa­noo.

Täs­tä pää­sem­me suh­tee­seen, joka si­ki­si kip­si­sen kitsch­ma­don­nan os­ta­mi­ses­ta, sai jat­koa ys­tä­vä­po­ru­kan il­lan­vie­tos­ta Tee­ren­pe­lis­sä ja puh­ke­si lo­pul­ta ru­nou­dek­si.

Tee­ren­pe­lis­sä Ki­vi­ka­ri löy­si Jee­suk­sen äi­din Ma­ri­an. Ai­van ar­ki­ses­ti, ys­tä­vän si­vu­huo­mau­tuk­ses­ta.

Ys­tä­vä sa­noi: ”Jos mi­nul­la on huo­lia, ru­koi­len äi­ti Ma­ri­aa. Ole­tan, et­tä Jee­sus ei nais­ten asi­oi­ta ym­mär­rä.”

Ki­vi­ka­ri läh­ti Ma­ri­an jäl­jil­le ja on sil­lä tiel­lä vie­lä­kin.

– Koen, et­tä äi­ti Ma­ri­an, Mag­da­lan Ma­ri­an ja mui­den­kin Raa­ma­tun nais­hah­mo­jen kaut­ta kris­til­li­syy­tee­ni on tul­lut li­sää ym­mär­rys­tä, hän sa­noo.

Ki­vi­ka­rin ru­nois­sa Ma­ria kul­kee huo­neis­sa häi­väh­tä­vä­nä lem­pey­te­nä ja sy­tyt­te­lee tu­lia ran­nal­le, jot­ta su­run aa­vaa ui­vat löy­täi­si­vät pe­ril­le. Jäl­leen Ki­vi­ka­ri maa­laa meil­le ku­van vuo­sien ta­kaa:

– Olen tu­los­sa pak­ka­sil­ta­na ko­tiin ta­paa­mas­ta ys­tä­vää­ni, jol­la on to­det­tu rin­ta­syö­pä. Sil­lä vä­lin Las­se on teh­nyt jää­lyh­dyn, lii­man­nut sii­hen Ma­ri­an ku­van ja sy­tyt­tä­nyt lyh­dyn. Minä tu­len pi­me­äs­sä ko­tiin, näen sen ja ajat­te­len: ”Kaik­ki me­nee hy­vin. Ma­ria on sy­tyt­tä­nyt tu­len.”

Kirk­ko on Ki­vi­ka­rin elä­mäs­sä näyt­tä­nyt mo­nen­lai­sia kas­vo­ja. Toi­si­naan se on ol­lut suo­je­le­va, hel­li­vä ja hoi­ta­va, toi­si­naan pois työn­tä­vä ja tö­ke­rö. Mut­ta hen­ki, se kul­kee omia va­pai­ta tei­tään, vaik­ka ih­mis­ten ins­ti­tuu­ti­ot osoit­tau­tu­vat epä­täy­del­li­sik­si.

Ki­vi­ka­ri on huo­man­nut, et­tei vas­taus­ten et­sin­tä ole täs­sä ajas­sa hä­vin­nyt min­ne­kään. Nä­ky­mä­tön­tä aa­vis­tel­laan ja kai­va­taan.

– Koen, et­tä kris­ti­nus­kon pin­nan al­ta löy­tyy kaik­ki se, mitä ih­mi­set eri puo­lil­ta et­si­vät: hil­jai­suus, mys­tiik­ka, me­di­taa­tio, hän miet­tii.

Ru­noi­li­ja ru­noi­lee sa­noin, mut­ta ru­koi­lee yhä use­am­min il­man sa­no­ja. Me­di­ta­tii­vi­nen kä­ve­ly voi ol­la myös ru­non­kut­su­mat­ka.

Niin­pä erää­nä tal­vi­se­na il­ta­na ru­noi­li­ja kä­ve­lee pit­kin pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven vä­lis­tä pen­ger­tä ja kut­suu ru­noa, ja se tu­lee:

”Myö­hään il­lal­la lumi te­kee kiep­pe­jä/ kuun­te­len it­ku­pa­jun na­ri­se­via sa­no­ja/ avaan kä­det myrs­kyl­le – täs­sä minä olen/ pie­nen Ve­si­jär­ven ja ison Ve­si­jär­ven/ vä­li­sel­lä pen­ke­reel­lä niin kuin olen/ ol­lut jo vuo­si­kym­me­niä/ sumu peit­tää lu­mi­aa­van/ ei­kä nä­ky­mä­tön enää häi­rit­se mi­nua.”

Ve­sis­sä kel­lu­va sa­na­tai­tei­li­ja

Le­a­lii­sa Ki­vi­ka­ri on syn­ty­nyt Lah­des­sa vuon­na 1964. Hän on ru­noi­li­ja, ko­lum­nis­ti, ku­va­tai­tei­li­ja, sana- ja ku­va­tai­teen oh­jaa­ja sekä luo­va uni­oh­jaa­ja. Uran­sa ai­ka­na hän on teh­nyt myös eri­tyis­nuo­ri­so­työ­tä. Ura am­mat­ti­kir­joit­ta­ja­na al­koi vuon­na 1995.

Ki­vi­ka­ri on jul­kais­sut kah­dek­san ru­no­te­os­ta sekä run­saas­ti kä­si­kir­joi­tuk­sia muun mu­as­sa ra­di­ol­le ja te­at­te­ril­le. Hä­nel­le tun­nu­so­mais­ta on sa­na­tai­teen lin­kit­ty­mi­nen mui­hin tai­teen­la­jei­hin ku­ten te­at­te­riin, mu­siik­kiin, tans­siin, vi­de­o­tai­tee­seen ja maa­laus­tai­tee­seen.

Ki­vi­ka­ri asuu Lah­des­sa. Per­hee­seen kuu­lu­vat puo­li­so Las­se Kan­to­la sekä kak­si ai­kuis­ta ty­tär­tä, Au­ro­ra ja Sii­ri­lii­na.

Sa­na­tai­tei­li­ja viet­ti vii­me ke­sä­nä 25-vuo­tis­tai­tei­li­ja­juh­laa, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Le­a­lii­sa Ki­vi­ka­ri pa­le­lee usein ja pal­jon. Sik­si hän käyt­tää vil­la­suk­kia ym­pä­ri vuo­den ja jos­kus pi­poa nuk­ku­es­saan­kin.

2 Jos Le­a­lii­sa ei saa yöl­lä un­ta, hän keit­tää spa­get­tia ja syö sen voin kans­sa.

3 Sa­na­tai­tei­li­ja pi­tää met­säi­lys­tä ja pie­nis­tä he­vo­sis­ta. Sik­si hän käy mie­lel­lään is­sik­ka­va­el­luk­sil­la.

4 Hän tyk­kää kel­lua ke­säl­lä luon­non­ve­sis­sä na­ku­na, kos­ka vesi on hä­nel­le rak­kain ele­ment­ti.

Lue lisää aiheesta