Riku Suo­kas aloit­ti Lah­den seu­ra­kun­tien di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don joh­ta­jan vi­ras­sa ke­sä­kuun alus­sa. Hän ei ole en­sim­mäis­tä ker­taa pap­pia kyy­dis­sä si­jais­tet­tu­aan teh­tä­väs­sä syk­sys­tä 2019. En­nen si­jai­suut­taan Suo­kas eh­ti työs­ken­nel­lä nel­jän­nes­vuo­si­sa­dan pap­pi­na.

– Työ di­a­ko­ni­an pa­ris­sa on ol­lut mi­nul­le ta­val­laan pa­luu­ta juu­ril­le. Läh­din nuo­re­na opis­ke­le­maan di­a­ko­ni­aa, mut­ta en val­mis­tu­nut, kun kes­ken opis­ke­lu­jen py­rin ja pää­sin te­o­lo­gi­seen. Ajat­te­lin, et­tä pap­pis­kou­lu­tus on laa­ja-alai­sem­pi työ­e­lä­mää aja­tel­len. Ei se huo­no va­lin­ta ol­lut, mut­ta olen ai­na kui­ten­kin kat­so­nut kir­kon työ­tä la­ve­am­min kuin opet­ta­mi­sen nä­kö­kul­mas­ta, hän sa­noo.

Di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don joh­ta­jan vi­ran­si­jai­suus osui suu­rel­ta osin ko­ro­na­vi­rus­pan­de­mi­an ai­kaan.

– Var­sin­kin ke­vät 2020 oli häm­men­tä­vä. Jo­tain pe­lät­tiin, mut­ta ei oi­kein tie­det­ty, mitä. Toi­min­to­ja sul­jet­tiin, avat­tiin, sul­jet­tiin ja taas avat­tiin sen va­ja­vai­sen tie­don pe­rus­teel­la, mitä käy­tet­tä­vis­sä oli. En ol­lut ai­kai­sem­min esi­mies­työ­tä teh­nyt, ja sitä tuli ope­tel­tua sii­nä sa­mal­la.

Di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don teh­tä­vä­kent­tä on laa­ja. Suok­kaan joh­ta­ma yk­sik­kö tar­jo­aa muun mu­as­sa kes­kus­te­lu­a­pua, ruo­ka-apua, ta­lous­neu­von­taa, sie­lun­hoi­toa ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­toa. Se vas­taa seu­ra­kun­nan pal­ve­lu­to­ris­ta sekä Ma­ri­an Kam­ma­rin kah­vi­lan ja Mis­si­o­kau­pan sekä Mo­ni­toi­mi­kes­kus Ta­ka­tas­kun toi­min­nois­ta. Yk­si­kön työ­muo­toi­hin kuu­lu­vat myös esi­mer­kik­si mie­len­ter­veys-, päih­de- ja kri­mi­naa­li-, maa­han­muut­ta­ja-, vam­mais-, tu­ki­a­sun­to-, ym­pä­ris­tö-, krii­si- ja val­mius­työ sekä eri­lai­set ryh­mät, ku­ten su­ru­ryh­mät.

– Tar­jo­am­me ai­neel­lis­ta, hen­kis­tä ja hen­gel­lis­tä apua fyy­si­syyt­tä unoh­ta­mat­ta. Meil­lä on myös Lii­kun­ta­ys­tä­vä-toi­min­taa, jos­sa va­paa­eh­toi­set lii­kut­ta­vat van­huk­sia ja pi­tä­vät seu­raa. Py­rim­me huo­mi­oi­maan ih­mi­sen ko­ko­nais­val­tai­ses­ti. Sop­paa, saip­pu­aa ja sie­lun­hoi­toa, ku­ten Pe­las­tu­sar­mei­jas­sa sa­no­taan. 

Di­a­ko­ni­a­työ­hön ote­taan yh­teyt­tä, kun tar­vi­taan luot­ta­muk­sel­lis­ta kes­kus­te­lu­a­pua tai tu­kea vai­ke­as­sa elä­män­ti­lan­tees­sa. Asi­a­kas­ta on kuun­nel­ta­va her­käl­lä kor­val­la, Suo­kas sa­noo.

– Di­a­ko­ni­an oleel­li­sin teh­tä­vä on hä­dän tun­nis­ta­mi­nen ja sii­hen re­a­goin­ti. Työs­sä pi­tää ol­la ai­kaa py­säh­tyä ih­mi­sen ää­rel­le. Kuun­te­le­mi­nen ja ih­mi­sen kuu­le­mi­nen, niin et­tä hän saa tar­vit­se­man­sa avun, on se jut­tu.

Pai­kal­lis­seu­ra­kun­tien di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jät työs­ken­te­le­vät pää­a­si­as­sa omis­sa seu­ra­kun­nis­saan, sai­raa­la­pa­pit sai­raa­lois­sa ja pal­ve­lu­ta­lois­sa. Eri­tyis­teh­tä­viin kes­kit­ty­neet di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jät, ke­hi­tys­vam­mais­työn ja yh­teis­kun­nal­li­sen työn pap­pi sekä osa va­paa­eh­toi­sis­ta työs­ken­te­lee Va­pau­den­ka­dun di­a­ko­ni­a­kes­kuk­ses­sa.

Di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don joh­ta­jan pie­ni työ­huo­ne on di­a­ko­ni­a­kes­kuk­sen yh­tey­des­sä Kirk­ko­ka­dun puo­lel­la.

– En ole tääl­lä ihan ken­täs­sä kiin­ni, mut­ta työn­te­ki­jöi­den kaut­ta kui­ten­kin lä­hel­lä seu­ra­kun­ta­lais­ten ar­kea, Suo­kas sa­noo.

Hän ha­lu­aa ol­la hel­pos­ti lä­hes­tyt­tä­vä, ja kul­kee usein työ­huo­nee­seen­sa Ma­ri­an Kam­ma­rin kah­vi­lan kaut­ta, jos­sa on mah­dol­lis­ta koh­da­ta seu­ra­kun­ta­lai­sia näi­den ilois­sa ja mur­heis­sa.

Joh­ta­ja­na Suo­kas on kes­kus­te­le­va. Hä­nel­lä on ta­pa­na aja­tel­la ää­neen, pun­ni­ta asi­oi­ta use­am­mal­ta kan­til­ta. Vai­kut­taa sil­tä, et­tei hän mie­lel­lään lu­kit­se kan­taan­sa en­nen kuin asi­ois­ta on kes­kus­tel­tu ja yri­tet­ty löy­tää kaik­kia osa­puo­lia tyy­dyt­tä­vä rat­kai­su.

– Tuo on ihan tot­ta. Vas­tuu pää­tök­sis­tä on mi­nul­la, mut­ta us­kon sii­vi­löin­tiin. Ha­lu­an löy­tää par­haan rat­kai­sun. Ih­mis­ten aja­tuk­sia kuun­nel­len, nii­tä sii­vi­löi­den ja haa­ru­koi­den, pa­ras rat­kai­su on mah­dol­lis­ta löy­tää.

Kir­kon di­a­ko­ni­a­työn ja niin sa­no­tun kol­man­nen sek­to­rin työ­mää­rä li­sään­tyy tu­le­vai­suu­des­sa, el­lei so­si­aa­li- ja ter­vey­den­huol­toon löy­dy li­sä­re­surs­se­ja. Kir­kol­la on Suok­kaan mu­kaan edel­ly­tyk­set vas­ta­ta haas­tee­seen. Kir­kon vah­vuu­det ovat di­a­ko­ni­a­joh­ta­jan mu­kaan en­nen kaik­kea en­nal­ta eh­käi­se­väs­sä työs­sä.

– Olem­me niin lä­hel­lä ih­mi­siä niin mo­nin ta­voin. Tut­kas­sam­me on val­ta­vas­ti ih­mi­siä eri­lais­ten toi­min­to­jen kaut­ta. On vir­kis­tys­toi­min­taa, ret­kiä, lei­re­jä ja kes­kus­te­lu­mah­dol­li­suuk­sia, sie­lun­hoi­toa. Mo­nes­sa ta­pauk­ses­sa on mah­dol­lis­ta aut­taa en­nen kuin on­gel­mat pää­se­vät kär­jis­ty­mään. Yh­teis­kun­nan tur­va­ver­kois­ta pu­don­nei­ta pys­tym­me löy­tä­mään ver­kos­to­jem­me kaut­ta. Kaik­kea em­me osaa, mut­ta osaam­me tar­vit­ta­es­sa oh­ja­ta ih­mi­sen eteen­päin.

Lap­suu­ten­sa ja nuo­ruu­ten­sa Suo­kas viet­ti Ha­mi­nan seu­dul­la.

– Koti oli kes­ki­luok­kai­nen. Äi­ti oli ra­jan taak­se jää­nees­tä Kar­ja­las­ta, isä Lap­peen­ran­nas­ta. Isä työs­ken­te­li ra­ken­nus­mes­ta­ri­na, äi­ti sai­raan­hoi­ta­ja­na.

Koti ei ol­lut ko­vin us­kon­nol­li­nen.

– Jou­lu­kir­kos­sa sen­tään käy­tiin.

Su­vus­sa oli us­kon­non­vas­tai­suut­ta, joka an­ka­ruu­des­saan häm­men­si tu­le­vaa pas­to­ria.

– Isän su­vus­sa riit­ti ko­via kom­mu­nis­te­ja. Oli her­ra­vi­haa, ja vi­hat­tiin myös Her­raa. Ko­et­tiin, et­tä kirk­ko oli her­ro­jen val­ta­kun­taa. Eh­kä ne oli­vat si­säl­lis­so­dan trau­mo­ja. Haa­vat py­syi­vät au­ki pit­kään. 

Suo­kas muis­taa Suo­men kom­mu­nis­ti­sen puo­lu­een va­ra­pu­heen­joh­ta­jan Tais­to Si­ni­sa­lon vie­rail­leen se­tän­sä 50-vuo­tis­päi­vil­lä.

– Se oli tosi kova stara sii­nä pii­ris­sä 1970-lu­vul­la.

Neu­vos­to­liit­toon us­kot­tiin, Ju­ma­laan ei ai­na­kaan jul­ki­ses­ti.

– Oli su­ku­lai­sia, jot­ka sa­noi­vat: ”Sii­hen maa­tuu, mi­hin kaa­tuu”. He­kin var­mas­ti ajat­te­li­vat ole­van­sa hy­väl­lä asi­al­la, tais­te­le­van­sa pie­nen ih­mi­sen puo­les­ta, mut­ta se her­ra­vi­han mää­rä tun­tuu kä­sit­tä­mät­tö­mäl­tä. Ei­hän sitä sil­lä ta­val­la enää mis­sään ole­kaan.

Nuo­ruu­des­taan Suo­kas muis­taa myös he­rä­tys­liik­keet.

– Ai­na­kin evan­ke­li­suus ja vii­des­läi­syys oli­vat alu­eel­la vah­vo­ja. Hen­ki­lö­koh­tais­ta us­koa ko­ros­tet­tiin. Oli iso­ja telt­ta­ko­kouk­sia, jois­sa seu­ra­kun­ta­nuo­ri­na kä­vim­me. 

Kom­mu­nis­mi ja he­rä­tys­liik­keet oli­vat kuin yö ja päi­vä, mut­ta oli niil­lä myös yh­teis­tä.

– Mo­lem­mat an­toi­vat pie­nel­le ih­mi­sel­le ar­von ja oma­nar­von­tun­toa. Kir­kon di­a­ko­ni­a­työs­sä ol­laan sii­nä mie­les­sä sa­mal­la asi­al­la, ei unoh­de­ta yh­teis­kun­nan mar­gi­naa­lis­sa elä­viä. 

Rip­pi­kou­lu oli Suok­kaal­le mie­lui­sa ko­ke­mus.

– Rip­pi­kou­lun jäl­keen jäin seu­ra­kun­nan toi­min­taan mu­kaan. Sain seu­ra­kun­nas­ta hy­viä ko­ke­muk­sia. Niil­lä oli var­mas­ti vai­ku­tus­ta myös am­ma­tin­va­lin­taan.

Yli­op­pi­laak­si hän kir­joit­ti Lin­noi­tuk­sen lu­ki­os­ta, joka ny­ky­ään Ha­mi­nan lu­ki­o­na tun­ne­taan.

– Kou­lu oli mi­nus­ta ihan hyvä, vaik­ka löy­tyi­kin usein il­ta­päi­vä­leh­tien lu­ki­o­lis­tauk­sen hän­tä­pääs­tä.

Pet­ri Tii­li, suo­ma­lai­sen punk-mu­sii­kin kum­mi­se­tä­nä tun­net­tu Pel­le Mil­joo­na, sai val­ko­la­kin sa­mas­ta opi­nah­jos­ta.

– Pel­le on mi­nua van­hem­pi. Kä­vim­me kou­lua eri ai­kaan. Tie­sin kyl­lä Pel­len ja mis­sä hän asui.

Suok­kaas­ta ei tul­lut punk­ka­ria.

– Viih­dyin pa­rem­min seu­ra­kun­nan ti­lai­suuk­sis­sa kuin punk-kei­koil­la. Pel­len tuo­tan­nos­ta mi­nul­le on jää­nyt mie­leen Gab­riel-kap­pa­le. Muis­tan, et­tä mie­tim­me, oli­ko Gab­rie­lin traa­gi­nen hah­mo to­del­li­nen. Ker­toi­ko lau­lu jos­tain ha­mi­na­lai­ses­ta nuo­res­ta?

Ym­pä­ris­tö jät­ti jäl­ken­sä nuo­ren Riku Suok­kaan sie­luun.

– Oli­han siel­lä vah­vo­ja ele­ment­te­jä. Sum­man pa­pe­ri­teh­taat, sa­ta­ma ja va­rus­kun­ta. Veh­ka­lah­ti, jos­sa asuim­me, oli ai­van maa­seu­tua.

Veh­ka­lah­del­la Suok­kai­den naa­pu­ris­sa asui Ta­pio Kor­jus, joka kei­häs­ti kul­taa Sou­lin vuo­den 1988 olym­pi­a­lai­sis­sa.

– Kor­jus on mi­nua pari vuot­ta van­hem­pi. Veh­ka­lah­ti, joka sit­tem­min lii­tet­tiin Ha­mi­naan, oli vah­va ur­hei­lu­pi­tä­jä.

Veh­ka­lah­den Vei­kot oli Kor­juk­sen ja Suok­kaan seu­ra.

– Lap­suu­des­sa ur­heil­tiin ak­tii­vi­ses­ti. Ko­keil­tiin eri la­je­ja suun­nis­tuk­ses­ta am­mun­taan.

En­nen va­rus­mie­sai­kaan­sa Suo­kas laa­jen­si maa­il­maan­sa työs­ken­te­le­mäl­lä mo­nien suo­ma­lais­nuor­ten ta­paan is­ra­e­li­lai­sel­la kol­lek­tii­vi­ti­lal­la, kib­but­sil­la, ap­pel­sii­ne­ja poi­mien.

– Oli hie­noa pääs­tä ul­ko­mail­le. Olin Is­ra­e­lis­sa noin kol­me kuu­kaut­ta. Ny­ky­ään kib­but­seis­ta ker­ro­taan enää his­to­ri­a­do­ku­men­teis­sa.

Lah­teen Riku ja vai­mon­sa Rit­va Suo­kas aset­tui­vat vuon­na 1994.

– Vai­mo­kin sai tääl­tä työ­pai­kan. Hän on läh­töi­sin Ete­lä-Poh­jan­maal­ta. Hän sa­noi, et­tei ha­lua idem­mäk­si. Minä ajat­te­lin, et­ten ha­lua län­nem­mäs. Lah­des­ta en tien­nyt oi­kein mi­tään, mut­ta hy­vin on viih­dyt­ty. Tääl­lä ol­laan var­mas­ti lop­puun as­ti.

Kau­pun­gis­ta löy­tyi yl­lät­tä­en myös juu­ria.

– Lah­des­sa asui pik­ku­serk­ku­ja, jois­ta en tien­nyt. So­dan jäl­keen suku oli ha­jon­nut, ja osa su­ku­lai­sis­ta aset­tu­nut Lah­teen.

Us­ko­na­si­at ovat Suok­kaal­le us­ko­na­si­oi­ta. Hän ei tie­dä, mitä ih­mi­sel­le kuo­le­man jäl­keen ta­pah­tuu, mut­ta us­koo, et­tei kaik­ki päät­tyy kuo­le­maan.

– Us­kon hy­vään kol­miyh­tei­seen Ju­ma­laan, joka ra­kas­taa jo­kais­ta il­man eh­to­ja. Py­rin ole­maan tun­te­mat­to­man edes­sä toi­vei­kas. Pre­si­dent­ti Mau­no Koi­vis­to sa­noi hy­vin: el­lem­me tie­dä, kuin­ka käy, olet­ta­kaam­me, et­tä käy hy­vin.

Suo­kas sa­noo, et­tä tai­vas­kin voi ol­la, en­nen kuin toi­sin to­dis­te­taan, vaik­ka si­nis­ten kuk­kien maa.

– Äi­ti­ni kuo­li jou­lun al­la. Hän sa­noi me­ne­vän­sä si­nis­ten kuk­kien maa­han. Toi­von ta­paa­va­ni äi­din siel­lä vie­lä jos­kus.

Tul­ta ja tu­li­ki­veä syl­ke­vään hel­vet­tiin us­ko­mi­nen on Suok­kaal­le vai­ke­aa.

– Pal­jon olen asi­as­ta lu­ke­nut, mut­ta em­me tie­dä, mikä hel­vet­ti on. Tra­di­tio on vai­kut­ta­nut var­mas­ti pal­jon sii­hen, min­kä­lai­sek­si hel­ve­tin ajat­te­lem­me. Dan­ten Ju­ma­lai­sen näy­tel­män osuus ei ole pie­ni.

Dan­te Alig­hie­rin ru­no­te­os Ju­ma­lai­nen näy­tel­mä val­mis­tui 700 vuot­ta sit­ten. Sii­nä eri­lai­set syn­ti­set koh­taa­vat te­ko­jen­sa mu­kaan rää­tä­löi­dyn hel­ve­tin.

– Mi­nul­le hel­ve­tis­sä kat­ke­aa yh­teys elä­mään tai elä­män an­ta­jaan.

Ikui­sel­la kär­si­myk­sel­lä pe­lot­te­lu ei ole Suok­kaas­ta eet­ti­ses­ti oi­kein.

– Nuo­ruu­des­sa­ni seu­ra­kun­nas­sa pu­hut­tiin pal­jon kuo­le­mas­ta ja lo­pu­na­jois­ta. Elä­män ra­jal­li­suut­ta on tär­keä poh­tia, mut­ta eh­kä nuo­ril­le oli­si kui­ten­kin fik­sum­paa ker­toa maan­pääl­li­sis­tä haas­teis­ta ja opas­taa nii­den rat­kai­se­mi­seen.

Riku Suo­kas viih­tyy myös yk­sin. Huh­ti­kuus­sa hän kävi sa­no­jen­sa mu­kaan “mää­lo­mal­la”.

Hän on vai­kut­tu­nut his­to­ri­al­li­sia py­hiin­va­el­lus­reit­te­jä va­el­ta­nei­den tut­tu­jen ta­ri­nois­ta, mut­ta ei tun­ne aja­tus­ta omak­seen niin, et­tä oli­si Ca­mi­no de San­ti­a­gol­le läh­te­nyt.

– Läh­din kau­pun­ki­va­el­luk­sel­le Roo­maan. Kä­vin kir­kois­sa ja ka­ta­kom­beis­sa. Kä­ve­lin vii­den päi­vän ai­ka­na 100 000 as­kel­ta. Mi­nul­la oli mu­ka­na kir­ja, jos­sa ker­rot­tiin kir­kois­ta. Se si­säl­si jo­kai­seen esi­tel­tyyn kirk­koon liit­ty­vän ru­kouk­sen.

Kris­til­li­sen kult­tuu­rin rik­kaus ja run­saus oli mat­ka­lai­sen tie­dos­sa, mut­ta sil­ti se yl­lät­ti en­si­ker­ta­lai­sen.

– Kä­vin jos­kus Kes­ki-Ame­ri­kas­sa El Sal­va­do­rin pää­kau­pun­gis­sa San Sal­va­do­ris­sa au­to­tal­liin ra­ken­ne­tus­sa kir­kos­sa. Kont­ras­ti Pie­ta­rin­kirk­koon on ai­ka­moi­nen. To­sis­saan ol­laan kris­tit­ty­jä mo­lem­mis­sa pai­kois­sa, vaik­ka maa­il­ma ym­pä­ril­lä näyt­tää ole­van eri.

Kris­ti­nus­kos­ta tuli Roo­man val­ti­o­nus­kon­to vuon­na 380. Roo­mas­sa on yli 900 kirk­koa, jo­ten vie­rai­lu­koh­tei­ta mää­lo­mai­li­jal­la riit­tää niin ha­lu­tes­saan pit­käl­le tu­le­vai­suu­teen.

– Ja ne ka­ta­kom­bit, jon­ne kris­tit­ty­jä on hau­dat­tu iät ja ajat. On vai­kut­ta­vaa näh­dä kak­si­tu­hat­ta vuot­ta van­ho­ja kris­til­li­siä sym­bo­le­ja. Ih­mi­set elä­vät elä­mään­sä kai­ken ker­ros­tu­man pääl­lä. Ker­rok­sia on enem­män kuin la­sag­nes­sa.

Riku Suok­kaal­la on jul­ki­suu­des­ta tut­tu täys­ni­mi­kai­ma, joka on näyt­te­li­jä, kä­si­kir­joit­ta­ja, stand up -koo­mik­ko. Se­kaan­nuk­si­a­kin on sat­tu­nut.

– Olim­me sa­maan ai­kaan Hä­meen­lin­nas­sa töis­sä. Minä olin pap­pi ja toi­nen Riku Suo­kas oli te­at­te­rin­joh­ta­ja. Muu­ta­mia kut­su­ja sain tul­la esiin­ty­mään maal­li­sem­piin ti­lai­suuk­siin. Kun ker­roin, et­tä olen pap­pi, en voi tul­la, sain kuul­la, et­tä olen ai­van her­vo­ton lei­kin­las­ki­ja, et­tä kyl­lä sä Riku tu­let, di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don joh­ta­ja muis­te­lee.