Lä­hes kaik­ki maa­il­mas­sa on kol­men vuo­si­sa­dan ku­lu­es­sa mul­lis­tu­nut, pait­si pa­pin kut­su­mus.

Mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä yk­si am­mat­ti on kes­tä­nyt niin hy­vin ai­kaa?

– Vaik­ka su­vus­sa oli­si kuin­ka taus­taa, ei pa­pin työ­tä pe­ri­tä. Yleen­sä am­ma­tin va­lin­taan liit­tyy pai­nis­ke­lu kut­su­muk­sen kans­sa. Mi­nul­la tuo vai­he oli pit­kä, sil­lä opis­ke­lu­ni te­o­lo­gi­ses­sa tie­de­kun­nas­sa kes­ti lo­pul­ta kym­me­nen vuot­ta, muis­tut­taa Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­nas­sa vuo­des­ta 1995 pap­pi­na toi­mi­nut Pet­ri Virk­ku­nen.

Virk­ku­nen kuu­luu Snel­l­man-Virk­kus­ten su­kuun, jon­ka kan­tai­sän Olof Jöns­son Snel­l­ma­nin syn­ty­mäs­tä tu­lee vuon­na 2030 ku­lu­neek­si 400 vuot­ta.

– Noi­den vuo­si­sa­to­jen ai­ka­na su­vus­sam­me on mi­nut mu­kaan lu­kien ol­lut 11 su­ku­pol­vea, jois­ta vii­si pap­pis­su­ku­pol­via, hän las­kee.

Virk­ku­nen voi­si muut­taa su­ku­ni­men­sä heti Snel­l­ma­nik­si, mut­ta ei ole ha­lun­nut sitä teh­dä.

Snel­l­ma­nit tun­ne­taan Suo­men his­to­ri­as­sa pait­si pap­pis- myös me­ri­mies-, val­ti­o­mies-, kaup­pi­as-, vir­ka­mies- ja tie­de­mies­su­ku­na. Su­vun esi-isil­lä on ol­lut mer­kit­tä­vä roo­li maan si­vis­tyk­sel­li­sen ja val­ti­ol­li­sen elä­män luo­mi­ses­sa.

Tun­ne­tuin su­vun aa­te­li­sen haa­ran edus­ta­ja on luon­nol­li­ses­ti kir­jai­li­ja, val­ti­o­mies J.V.Snel­l­man.

Mo­net, jot­ka tun­te­vat Virk­ku­sen su­ku­his­to­ri­an, ovat ky­sy­neet, mik­si hän ei pa­lau­ta ni­me­ään al­ku­pe­räi­seen, oi­ke­aan muo­toon.

Snel­l­man-nimi ”suo­men­net­tiin” ai­koi­naan Virk­ku­sek­si. Myö­hem­min on osoi­tet­tu, et­tä suo­men­ta­mi­nen pe­rus­tui vir­heel­li­seen kä­si­tyk­seen näi­den ni­mien yh­tei­ses­tä su­ku­juu­res­ta.

– Olen hy­vin tie­toi­nen ereh­dyk­ses­tä, ja ni­men­muu­tos oli­si toki pelk­kä il­moi­tu­sa­sia. Olen kui­ten­kin ol­lut Virk­ku­nen jo yli 60 vuot­ta, jo­ten nimi on eh­ti­nyt su­lau­tua osak­si omaa iden­ti­teet­tiä. Jos vaih­tai­sin nyt ni­me­ni, oli­sin pit­kään ”mis­ter no­bo­dy”, hän pe­rus­te­lee. 

”Ai­to­virk­ku­set” ovat oma eril­li­nen su­kun­sa Suo­mes­sa. 

Tun­net­tu­ja Virk­ku­sia ovat muun mu­as­sa Uu­den Suo­men pää­toi­mit­ta­ja Art­tu­ri H. Virk­ku­nen (1864–1924), kir­jai­li­ja-toi­mit­ta­ja Sa­ka­ri Virk­ku­nen (1925–2000) sekä pää­toi­mit­ta­jat Jan­ne Virk­ku­nen (1948–) ja Jus­si Virk­ku­nen (1979–).

Äi­tin­sä puo­lel­ta su­kuun kuu­lui­vat myös kir­jai­li­ja-toi­mit­ta­ja Ju­ha­ni Aho (1861–1921) sekä kir­jai­li­ja Pent­ti Saa­ri­kos­ki (1937–83).

Vaik­ka his­to­ri­an ker­ros­tu­mat suo­ras­taan huu­ta­vat huo­mi­o­ta, tun­nus­taa Virk­ku­nen, et­tei tut­ki­ja hä­nen si­säl­lään ole he­rän­nyt.

– Eh­kä jon­kun vuo­den pääs­tä, kun saa­vu­tan sää­de­tyn elä­kei­än.

Virk­ku­nen on ke­räil­lyt vuo­sien var­rel­la kun­ni­oi­tet­ta­van mää­rän kau­no­kir­jal­li­suut­ta ja elä­mä­ker­to­ja.

– Yli­voi­mai­ses­ti tuot­te­li­ain oli su­vun pa­peis­ta edel­tä­jä­ni Paa­vo Virk­ku­nen. Olen bon­gan­nut tu­si­nan ver­ran hä­nen te­ok­si­aan kir­ja­hyl­lyyn. Us­kon, et­tä tuo­tan­to on pal­jon tätä laa­jem­pi.

Kir­jo­jen lu­ke­mi­nen tu­lee avaa­maan nä­ky­män muun mu­as­sa sii­hen, mil­lais­ta pa­pin hen­ki­lö­koh­tai­nen elä­mä, hen­gel­li­syy­den har­joi­tus ja yh­teis­kun­nal­li­nen osal­lis­tu­mi­nen oli 1900-lu­vun vaih­tees­sa.

Petri Virkkusen pöydällä on pino hänen edeltäjänsä Paavo Virkkusen teoksia odottamassa eläkepäivien lukuhetkiä. Kuva: Esa Arvekari

Esa Arvekari

Min­kä Virk­ku­nen it­se ar­vi­oi suu­rim­mak­si muu­tok­sek­si vuo­sien saa­tos­sa?

– Su­kum­me pap­pis­ket­jun esi-isät tun­nus­ti­vat tun­te­mam­me lu­te­ri­lai­suu­den prin­siip­pe­jä. Us­kon pe­rus­to­tuu­det ei­vät ole juu­ri muut­tu­neet, hän sa­noo.

Su­vun al­ku­juu­ril­la, 1700-lu­vun puo­li­vä­lis­sä pa­pit, vaik­ka kuu­lui­vat yh­teis­kun­nan lu­ke­neis­toon, eli­vät kui­ten­kin vie­lä vaa­ti­mat­to­mas­ti, mo­net jopa köy­hyy­des­sä. Muu­toin­kin yh­teis­kun­nan lu­ke­neis­to muo­dos­ti tuo­hon ai­kaan vain kah­den pro­sen­tin osuu­den vä­es­tös­tä.

Mer­kit­tä­vin muu­tos liit­tyy yh­teis­kun­taan ym­pä­ril­lä.

– Var­hai­sim­pien esi-isie­ni ai­ka­na oli val­ti­on­kirk­ko ja yh­te­näis­kult­tuu­ri. Pa­pis­tol­la oli op­pi­neen auk­to­ri­teet­ti, jota ei kiis­tet­ty.

Yh­teis­kun­ta oli tuol­loin staat­ti­nen ja muu­tok­set yh­den ih­mi­sen eli­ni­än ai­ka­na pie­niä. Elä­mä oli pai­kal­lis­ta, seu­ra­kun­ta­lai­sil­la ja pa­pis­tol­la oli sel­vät ra­jat ja roo­lit.

– Sit­ten alet­tiin ko­ros­taa ter­miä kan­san­kirk­ko.

Tämä liit­tyi yh­teis­kun­nan de­mok­ra­ti­a­ke­hi­tyk­seen. Auk­to­ri­teet­ti al­koi liu­kua pa­pis­tol­ta yhä sel­vem­min kir­kon jä­se­nis­töl­le hal­lin­to­de­mok­ra­ti­an myö­tä. 

Täl­lä het­kel­lä ele­tään Virk­ku­sen mu­kaan uut­ta kir­kon mur­ros­vai­het­ta, jota voi­si kut­sua mar­gi­na­li­soi­tu­mi­sek­si. 

– Kirk­koon kuu­lu­mi­nen ja us­kon har­joit­ta­mi­nen ha­lu­taan se­ku­la­ris­min hen­ges­sä vain yh­dek­si vaih­to­eh­toi­sek­si tuot­teek­si in­di­vi­du­a­lis­min va­lin­ta­myy­mä­lään.

Virk­kus­ta har­mit­taa, et­tä kir­kon ja us­kon har­joit­ta­mi­sen mo­ni­sa­ta­vuo­ti­nen yh­tei­söl­li­syy­den tra­di­tio näyt­tää mur­tu­van.

– Tuo­rein ja käy­tän­nön­lä­hei­sin esi­merk­ki täs­tä on, et­tei yh­teis­työ kou­lu­jen kans­sa enää suju. Kou­lui­hin ei enää mie­lel­lään ote­ta seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jää pi­tä­mään aa­mu­na­vauk­sia, hän mai­nit­see.

Mil­lai­seen lop­pu­tu­lok­seen kir­kon mar­gi­na­li­soi­tu­mi­nen joh­taa?

– Sitä on lii­an ai­kais­ta sa­noa. Kun ele­tään suu­ren muu­tok­sen kes­kel­lä, on vai­kea näh­dä mit­kä tren­dit ovat py­sy­viä, mit­kä ohi me­ne­viä.

Kirk­ko ja us­kon har­joi­tus tu­lee kui­ten­kin säi­ly­mään.

– Vaik­ka sa­not­tai­siin­kin, et­tei kirk­koon kuu­lu­mi­nen kiin­nos­ta, olen huo­man­nut, et­tä moni poi­mii ar­vo­jen­sa ja us­ko­mus­ten­sa os­tos­ko­riin ai­nek­sia myös lu­te­ri­lai­suu­des­ta.

Voi­daan ot­taa jo­tain kris­ti­nus­kos­ta, jo­tain bud­d­ha­lai­suu­des­ta, jo­tain ateis­mis­ta.

– Mie­tin vain, mi­ten joh­don­mu­kai­nen elä­män­kat­so­mus täs­tä syn­tyy. Ale­taan­ko jos­sain vai­hees­sa et­siä ra­ti­o­naa­li­sem­paa poh­jaa elä­mäl­le?

Virk­ku­sen oman us­kon­kä­si­tyk­sen juu­ret ovat vii­des­läi­syy­des­sä.

– Kir­kon ja­kau­tu­mi­nen, myös si­säl­tä päin, li­be­raa­li­suu­teen ja kon­ser­va­tii­vi­suu­teen on va­li­tet­ta­va asia, var­sin­kin kun Raa­ma­tun tul­kit­se­mi­ses­ta on alet­tu kiis­tel­lä kä­rä­jä­tu­paa myö­ten.

Hän us­koo, et­tä Raa­ma­tun tul­kin­taan liit­ty­vät kiis­tat tu­le­vat yleis­ty­mään, kun saar­nat strii­ma­taan ja ne le­vi­ä­vät kaik­kien nä­ky­vil­le.

Omaa työ­tään Virk­ku­nen ei an­na tä­män häi­ri­tä.

– Pa­pin tu­lee saar­na­ta asi­at seu­ra­kun­nal­leen, niin kuin Ju­ma­la Sa­nas­saan sa­noo. Raa­ma­tun pe­rus­to­tuu­det pi­tää tuo­da esil­le niin kuin ne on kir­joi­tet­tu.

Vaik­ka pa­pin vi­ran hoi­to on kut­su­mus­työ­tä, ei Virk­ku­nen pää­ty­nyt sii­hen suo­raan.

Myös­kään am­ma­tin suo­ra pe­riy­ty­mi­nen ei vai­kut­ta­nut, kos­ka Virk­ku­sen isä ja isoi­sä ei­vät ol­leet pap­pe­ja.

– En aja­tel­lut nuo­re­na ryh­ty­vä­ni pa­pik­si. Kiin­nos­tus hen­gel­li­seen työ­hön vi­ri­si vas­ta opis­kel­les­sa, kun pää­dyin Hel­sin­gin yli­o­pis­ton te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Al­ku­pe­räi­nen aja­tuk­se­ni oli opis­kel­la psy­ko­lo­gi­aa, jos­ta olen ai­na ol­lut kiin­nos­tu­nut. Ti­las­to­ma­te­ma­tiik­ka osoit­tau­tui kui­ten­kin kom­pas­tus­ki­vek­si psy­ko­lo­gi­an pää­sy­vaa­ti­muk­sis­sa, hän muis­te­lee.

Oli kui­ten­kin hy­vin lä­hel­lä, et­tei­vät­kö pap­pis­su­vun edel­li­nen edus­ta­ja Paa­vo Virk­ku­nen ja Pet­ri Virk­ku­nen oli­si ol­leet ai­ka­lai­sia.

– Paa­vo Virk­ku­nen kuo­li vuon­na 1959, ja minä syn­nyin vuon­na 1960. Sen si­jaan sis­ko­ni syn­tyi vuon­na 1959. En ol­lut tie­ten­kään heti syn­ty­es­sä pap­pi, mut­ta sil­lä­kin koh­din pap­pis­su­ku­his­to­ria jat­kui var­sin sau­mat­to­mas­ti.

Sa­nan ju­lis­ta­mi­nen Sys­mäs­sä on ol­lut Virk­ku­sen en­sim­mäi­nen ja ai­noa työ­paik­ka.

– ­Kuu­lun vie­lä nii­hin, jot­ka ovat saa­neet teh­dä koko uran­sa sa­man työ­nan­ta­jan pal­ve­luk­ses­sa.

Virk­ku­nen jää his­to­ri­aan Sys­män pap­pi­na, mo­ni­sa­ta­vuo­ti­sen pap­pis­pe­ri­neen jat­ka­ja­na, mut­ta jät­tää it­ses­tään myös pai­na­van ajal­li­sen jäl­jen.

Ky­sy­mys on ra­ken­ta­mi­ses­ta, eri­to­ten jä­re­än hir­ren veis­tä­mi­ses­tä.

– Kät­ten työ on ol­lut mi­nul­le ai­na tär­ke­ää. Se ei ole pel­käs­tään vas­ta­pai­no­har­ras­tus.

Kyse on hi­taas­ti ete­ne­vis­tä pro­jek­teis­ta.

– Olen jou­tu­nut luo­pu­maan puu­se­pän mil­lin­tark­kuu­des­ta ja hy­väk­sy­mään hir­si­veis­tä­mi­sen suur­piir­tei­syy­den. Työt val­mis­tu­vat, kun ai­ka on.

Luhtiaitta on Petri Virkkusen ensimmäinen järeä veistoprojekti, joka tuli myös blogin kautta tunnetuksi alan harrastajille. Kuva: Esa Arvekari

Esa Arvekari

Virk­ku­sen tä­hän as­ti tun­ne­tuin ra­ken­nus­han­ke on luh­ti­ait­ta, jon­ka veis­tä­mi­ses­tä hän teki ”blo­gip­ro­jek­tin” net­tiin.

– Ku­va­sin työ­maa­ta vuo­si­kau­det ja kir­joit­te­lin tun­te­muk­sis­ta­ni työn ede­tes­sä. Se ei kui­ten­kaan ol­lut mai­nit­ta­va some-il­miö, hän muis­te­lee.

Seu­raa­va­na veis­tä­jän pöy­däl­lä on sa­vu­sau­nan ra­ken­ta­mi­nen.

– Se­kin edis­tyy hi­taas­ti, mut­ta kui­ten­kin edis­tyy, hän nau­rah­taa.

Var­si­nai­nen jul­ki­suus­pauk­ku tuli ko­ro­na­su­lun ai­ka­na, kun kir­kot tyh­jen­net­tiin ylei­sös­tä ja pa­pit opet­te­li­vat strii­maa­maan ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia ne­tis­sä.

– ­Mi­nul­le sat­tui köm­mäh­dys, joka sai so­men rie­mas­tu­maan kaut­ta maan. Myös il­ta­päi­vä­leh­ti veti ta­pauk­sen lööp­piin­sä.

Kävi ni­mit­täin niin, et­tä strii­maus­ta pääl­le lait­ta­es­saan Virk­ku­nen tuli räp­län­neek­si va­hin­gos­sa ”viik­si­suo­dat­ti­men” pääl­le.

– Ih­met­te­lin, kun kir­kos­sa li­säk­se­ni ol­lut sun­tio meni vä­lil­lä nur­kan taak­se nau­ra­maan. Syy sel­vi­si mi­nul­le vas­ta, kun jäl­ki­kä­teen kat­se­lin strii­miä. Oli­han se ol­lut haus­ka saar­na kat­sel­la.

Virk­ku­nen sa­noo viih­ty­vän­sä ih­mis­ten jou­kos­sa, mut­tei huo­mi­on kes­ki­pis­tees­sä.

– En ole ih­mis­kam­moi­nen, mut­ta en toi­saal­ta ko­vin so­si­aa­li­nen­kaan luon­ne. En ole mu­ka­vuu­sa­lu­eel­la­ni sie­lun­hoi­ta­ja­na, hän tun­nus­taa.

Pa­pin työs­sä hä­nel­lä on ol­lut har­mia huo­nos­ta kas­vo- ja ni­mi­muis­tis­ta.

– Sen toki seu­ra­kun­ta­lai­sem­me tääl­lä Sys­mäs­sä ovat mo­net ker­rat huo­man­neet. Tu­lee no­lo­ja ti­lan­tei­ta, kun ih­mi­nen on tut­tu ja pi­täi­si muis­taa yh­tä ja tois­ta mitä on ai­em­min pu­hut­tu ja ke­nen kans­sa.

Virk­ku­nen on saa­nut pyyh­kei­tä myös lii­as­ta pu­he­li­ai­suu­des­ta.

– Tämä kos­kee eräi­tä hau­ta­jais­pu­hei­ta­ni.

Su­vuil­la voi ol­la sa­lai­suuk­sia ja ta­bu­ja asi­oi­ta, joi­ta ei pi­täi­si kos­ke­tel­la. Toi­saal­ta pa­pil­ta odo­te­taan re­hel­lis­tä pu­het­ta vai­na­jas­ta.

– Asi­oi­den kau­nis­te­lu voi yh­tä lail­la lou­ka­ta, jos vai­na­ja on elä­es­sään ol­lut kiis­tel­ty, jopa pe­lät­ty hah­mo ja kaik­ki tie­tä­vät asi­an lai­dan. Pu­hees­sa lii­ku­taan täl­löin hy­vin her­käl­lä alu­eel­la.

No­loim­pi­na köm­mäh­dyk­si­nä hän mai­nit­see hau­ta­jai­sis­ta myö­häs­ty­mi­set.

– Nii­tä on sat­tu­nut pari ai­van hil­jat­tain. Kun kes­ki­tyn as­ka­rei­sii­ni, voi tun­tu­ma ajan ku­lus­ta hä­vi­tä. Sil­loin tu­lee kii­re.

Toi­mi­tuk­ses­ta myö­häs­ty­mi­nen on ää­rim­mäi­sen har­mil­lis­ta pai­kal­le ko­koon­tu­nei­den su­re­vien kan­nal­ta.

– Syvä an­teek­si­pyyn­tö sii­nä tar­vi­taan. On­nek­se­ni seu­ra­kun­ta­lai­set ovat ol­leet ereh­ty­väi­sel­le ar­mol­li­sia näis­sä­kin ti­lan­teis­sa.

On­ko mah­dol­lis­ta, et­tä kat­ke­a­ma­ton Snel­l­man-Virk­kus­ten pap­pis­ket­ju vie­lä jat­kui­si jos­sain muo­dos­sa?

– Se jat­kuu mah­dol­li­ses­ti su­kum­me toi­ses­sa haa­ras­sa. Oman per­hee­ni osal­ta ket­ju kyl­lä näyt­tää kat­ke­a­van, sil­lä ku­kaan nel­jäs­tä po­jas­ta­ni – Ant­ti, Ilk­ka, Jaak­ko ja Ee­lis – ei ai­na­kaan täl­lä haa­vaa har­kit­se pa­pik­si ryh­ty­mis­tä.

Virk­ku­sen isoi­sän veli oli pap­pi, sa­moin hä­nen poi­kan­sa.

– Po­jan ty­tär on nyt te­o­lo­gi, jo­ten sii­nä su­ku­haa­ras­sa pap­pis­pe­rin­ne on yhä hen­gis­sä.

Jut­tua kor­jat­tu 25.10.2023: Tie­to-osi­os­sa muu­tet­tu pas­to­rin tut­kin­to pas­to­raa­li­tut­kin­nok­si.