Pappi, dosentti, zombi, ihminen – Lahdessakin työskennellyt Timo Pokki kulki uuteen alkuun
”Usko voi olla taakka tai siivet”, sanoo teologian tohtori Timo Pokki, joka kulki syvän masennuksen kautta uuteen alkuun ja Anjalankosken kirkkoherraksi.
Viikkoa ennen viimesyksyistä vaalisaarnaansa Timo Pokki näki unen.
Unessa kirkon palosammutusjärjestelmä laukesi kesken messun. Vettä suihkusi katosta ja saarnatuolista kovalla paineella suoraan kirkkokansan päälle.
Keittiöpsykologilla on houkutus laatia unentulkintoja, mutta ehkä selitys on yksinkertainen. Ei niin kokenutta saarnamiestä, etteikö häntäkin voisi vaalisaarna jännittää. Oikeassa elämässä Pokin vaalisaarna sujui mallikkaasti ilman vesisuihkuja, ja vastavalittu Anjalankosken kirkkoherra myhäilee nyt tyytyväisyyttään. Olemme sopineet tapaamisen Heinolan vanhaan pappilaan, sillä Heinolassa asuvan Pokin koti on tapaamispäivänä lapsiperhe-elämän temmellyskenttänä. Tarkennetaan: uuslapsiperhe-elämän. Puolison lapsenlapset ovat tulleet kyläilemään.
Kirkkoherran ilmeistä näkee, miten hienolta tuntuu tulla valituksi virkaan kuusikymppisenä, monien vaikeiden vaiheiden jälkeen. Elämä näyttää nyt valoisia puoliaan.
Ei niin menestynyttä teologian tohtoria, etteikö hänkin voisi käydä masennuksen pohjamudissa. Pokin elämää näyttää jakavan suuri taitekohta. Oli aika ennen loppuunpalamista ja sitten nollapiste, josta ajanlasku alkoi uudelleen.
Aloitetaan kertomus vuodesta 1961, jolloin myllykoskelaisen suntion perheeseen syntyi poika nimeltä Timo. Hän on kuusilapsisen katraan toiseksi nuorin.
– Usko voi olla taakka tai siivet, lausahtaa Pokki haastattelun lomassa.
Lapsuudenkodissa usko oli taakka. Se ei johtunut isästä, jonka hengellisyyttä Pokki kuvailee tasapainoiseksi ja turvalliseksi. Olohuoneessa oli kuitenkin virtahepo, kuten symbolinen sanonta kuuluu. Äidin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja kireä hengellisyys muodostivat kotiin hankalan ilmapiirin.
– Se osoittaa, kuinka paljon ihmisen psyyke vaikuttaa hänen hengellisyyteensä, Pokki miettii.
Sisarusparven neljä vanhinta muuttivat kotoa pois heti, kun se oli mahdollista.
Pokki ei osaa sanoa, kumpi oli pahempaa: se, kun äiti makasi sängyssä masennuksen kourissa vai maniavaiheet, jolloin tapahtui liikaa.
Äiti teki fanaattisesti vapaaehtoistyötä. Ihmiset kehuivat, miten ihailtava hän oli, ja se tuntui lapsista ristiriitaiselta. Lapsen mieli pyrki kaikesta huolimatta kääntämään asiat parhain päin.
– Ajattelin pitkään, että lapsuuteni oli ihan hyvä, Pokki sanoo.
Timo-poika kuunteli kiihkeästi Beatlesia, pelasi jalkapalloa eikä ollut erityisen kiinnostunut ankean oloisesta kristinuskosta ennen kuin lukioiässä, jolloin Myllykoskella alkoi tavattoman aktiivinen seurakuntanuorten toiminta. Tässä kohtaa usko muuttui taakasta siiviksi. Ilman tätä vaihetta Pokki olisi tuskin harkinnut papin uraa.
Toimintaa ohjanneet nuorisopapit vaikuttivat fiksuilta. Homma vaikutti muutenkin oudon hauskalta.
– ”Raamattupiiri” ja ”hauska” olivat sitä ennen olleet epätodennäköinen yhdistelmä, Pokki naureskelee.
Moni tästä joukosta lähti myöhemmin opiskelemaan kirkon virkoihin, ja myös Pokki aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1982. Pian hän myös avioitui. Perheeseen syntyi poika, kehitysvammainen Antti. Nuoruuden liitto päättyi eroon 1990-luvulla.
”Teen gradun ja menen seurakuntaan töihin.” Teologian opiskelijan suunnitelmat olivat suoraviivaiset, ja niin uran kulku aluksi etenikin. Pokki työskenteli pappina ensin Anjalassa ja sitten Lahdessa. Hän viihtyi messuissa ja jumalanpalveluksissa, mutta mieltyi erityisesti hautajaisiin.
– Miten se onkin niin, että tykkään olla juuri niissä? Siellä on mahdollista tavoittaa vainajan elämäntarina. Ihmiset ovat avoimella ja kuuntelevalla mielellä, hän kuvailee.
Erästä asiaa Pokki harmittelee. Nimittäin sitä, ettei hän nuorena pappina älynnyt ryhtyä pitämään kirjaa siitä, montako kertaa papille muistetaan kahvipöydässä siteerata Hectorin laulua, jossa ”pappikin sai kahvia juodakseen”.
– Tähän mennessä minulle olisi jo kertynyt komeat tilastot, hän arvelee.
Ilmiö on hänestä hauska. Jos papille vitsaillaan, se kertoo vapautuneista tunnelmista.
Joidenkin pappisvuosien kuluttua ajatus akateemisista jatko-opinnoista alkoi houkutella. Jo maisteriopintojen aikaan silloinen dogmatiikan professori Eero Huovinen oli ehdotellut Pokille väitöskirjaa amerikkalaissaarnaaja Billy Grahamista.
– Kerää Amerikasta materiaalia, Huovinen yllytti, ja niin Pokki teki. Vuosituhannen vaihteen kynnyksellä hän väitteli Grahamista ja tämän näkemyksistä. Tutkijan ura lähti lentoon. Väitöskirjan perään syntyi teos Uskon empirismi, ja Pokille myönnettiin myös dogmatiikan dosentin arvonimi. Hän jatkoi papin töitä limittäin tutkimustyön kanssa, kunnes vuonna 2007 hänestä tuli Lahden diakoniasäätiön johtaja.
Hän oli myös ennättänyt avioitua uudelleen ja saada toisenkin pojan, Oskarin. Elämän suureen nollapisteeseen oli aikaa vielä viitisen vuotta.
Kun Pokki oli nelikymppinen, hänen kymmenen vuotta vanhempi siskonsa alkoi käydä läpi lapsuuden kokemuksia. Se vaikutti rankalta.
”Ihan turhaa kaivella menneitä”, Pokki mietti silloin.
Viisissäkymmenissä, vuoden 2011 tienoilla, koitti oma nollapisteen hetki.
Diakoniasäätiön johtajana Pokilla oli hallinnoitavanaan 250 työntekijää ja 17 miljoonan euron budjetti. Työtä oli paljon, mutta näin jälkeenpäin hän arvelee, että loppuunpalaminen olisi varmaankin tullut joka tapauksessa. Sisimpään oli koteloitunut liikaa asioita, ja lisänä painoivat uniapnea ja kilpirauhasen vajaatoiminta. Pokki koetti palata pitkiltä sairauslomilta töihin, mutta siitä ei tullut mitään. Hän sukelsi syvään depressioon.
– Masennus ei ole tunne, vaan valtava painava peitto, hän kuvailee.
Mustan peiton uumenissa järkeilytaidot hyytyivät ja muisti pätki. Sanomalehteä lukiessa katse ei pysynyt rivillä. Suihkuun meneminen tuntui ylivoimaiselta suoritukselta. Pokki tunsi itsensä zombiksi, ja se hävetti. Kaiken kukkuraksi samassa rytäkässä päättyi myös toinen avioliitto. Hänellä ei ole käsitystä, millä tavoin hänen onnistui viedä tavaransa uuteen asuntoon. Muistikuvat ovat sumun peitossa.
Masennukseen sairastuneella yhteys omaan tunne-elämään on poikki. Elämässä on vaikea nähdä mieltä.
– Ei haluaisi kuolla, mutta ei vain jaksaisi elää, Pokki selittää.
Usko tuntui muuttuneen taakaksi, osaksi samaa mustaa peittoa, jonka alla mikään ei tuntunut miltään. Syvällä masennuksessa ihminen ei jaksa rukoilla eikä lukea.
Pokki arvelee, että lasten olemassaolo piti häntä pinnalla yli mustimman ajan.
– Vanhassa testamentissa sanotaan, että ”elävä koira on parempi kuin kuollut leijona”. Ajattelin, että lasten vuoksi on parempi olla edes jollain tavalla elossa, hän kuvailee.
Pokki kävi terapiassa ja oppi, että vihan tunteet, joita ei haluaisi tuntea, kääntyvät itseen päin ja luovat masennukselle kasvualustaa.
– Tajusin olevani äidille hirveän vihainen siitä riehumisesta. Ja isälle siitä, ettei hän pystynyt tekemään asialle mitään.
Koska masennus syntyy monen asian yhteisenä tekijänä, toipuminenkin on monen asian summa. Akuuteimmassa tilassa sairauden viestiä on vaikea nähdä.
Vasta vähän myöhemmin voi kirkastua, mitä sanottavaa sairaudella voisi olla ja millaiseen muutokseen se kutsuu. Näitä pohdintoja Pokki kutsuu masennuksen teologiaksi, ja sitä aihepiiriä hänen tekisi mieli tutkia tarkemminkin.
– Masennuksen hoidossa keskitytään usein oireiden lääkitsemiseen sen sijaan, että kuunneltaisiin sen viestiä, hän huomauttaa.
Pokille masennus opetti monenlaista lapsuudenkodin perhedynamiikasta ja toimintamalleista. Siellä ilmeni puhumattomuuden kulttuuria ja hyväksynnän hakemista suorittamalla. Näitä piirteitä hän huomasi itsekin toistaneensa.
Mustaan peittoon alkoi vähitellen aueta valoisia kohtia, tärkeimpänä niistä tutustuminen nykyiseen vaimoon, Britaan.
– Elämä Britan kanssa on ollut hyvin tervehdyttävää, Pokki sanoo lämpimästi.
Toipumisensa myötä hän alkoi tehdä papin sijaisuuksia ja keikkatöitä sekä opettaa Perheniemen opistossa. Myös kiinnostus tutkimukseen syttyi jälleen. Viime vuosina tutkimuskohteena on ollut tieteellisen maailmankuvan ja kristinuskon välinen suhde. Aihe oli alkanut kiehtoa häntä jo 2000-luvun alussa, uusateistisen liikkeen voimistuttua. Pokki tutustui muun muassa Kari Enqvistin kirjoituksiin, joiden uskontokritiikki tuli yhä purevammaksi.
Uusateismissa uskonto nähdään vaarallisena kollektiivisena harhana ja tiede uskonnon korvaajana. Kirkkoa pidetään tieteen kehityksen jarruna. Pokki tahtoisi tutkia tämän konfliktiasetelman läpikotaisin, ja se ei olekaan mikään suppea tehtävä. Tähän mennessä käsikirjoitukseen on syntynyt 500 sivua tekstiä.
– Tieteellisen maailmankuvan ja kristinuskon suhde on loputon, hän myöntää.
Pokki toteaa, että kirkossa ja kristinuskossa riittää kyllä kritisoitavaa.
– Kirkko on tehnyt kaikki mahdolliset virheet, koska olemme ihmisiä. Voisiko kirkon sanoma kuitenkin olla niin arvokas, että se voi silti antaa jotakin? Sen merkitys ei ole siinä, että me kirkossa olisimme parempia kuin muut.
Pokkia miellyttää luterilaisuuden ”inhorealismi”, jossa ymmärretään, että pappi tai diakonissakin on aivan tavallinen ihminen, altis mokaamaan.
– Raadollisuus ei ole trendikästä, mutta sen tiedostaminen on hyvin tervettä, hän nauraa.
Pokille on luontaista käytännön teologia, jossa rajojen pystyttämisen sijaan etsitään yhteisiä nimittäjiä ja keskusteluyhteyttä evankelis-luterilaisen kirkon ja erilaisten ilmiöiden sekä ajattelutapojen välillä. Tietynlainen välimaastoissa koluaminen näyttäisi olevan ominaista myös hänen henkilökohtaisella urallaan, joka on risteillyt tiedeyhteisön ja seurakuntatyön välillä.
Uuden viran myötä eräs ympyrä sulkeutuu. Lapsuuden Myllykoski on sulautunut osaksi Anjalankoskea, jossa Pokki nyt aloittaa työnsä. Alussa kuvatun unenkin tapahtumapaikkana oli juuri Myllykosken kirkko. Ehkä unessa esiintynyttä vesisuihkua voisi ajatella myös raikkaana uutena alkuna, joka on omiaan huuhtomaan pois vanhojen taakkojen rippeitä. On aika saada ilmaa siipien alle.
4 asiaa, joita et tiennyt Timosta
Teologian tohtori, dogmatiikan dosentti Timo Pokki on syntynyt Kymenlaakson Myllykoskella vuonna 1961. Pappisvihkimyksensä jälkeen hän työskenteli pappina Anjalassa ja Lahdessa, teki väitöskirjan ja ansioitui tutkijana. Pokki on työskennellyt myös Lahden diakoniasäätiön johtajana, Perheniemen opiston rehtorina sekä keikkapappina ennen kuin hänet valittiin Anjalankosken kirkkoherraksi viime marraskuussa.
Pokilla on kaksi poikaa edellisistä avioliitoista. Hän asuu Heinolassa Brita-puolisonsa kanssa, ja perheeseen kuuluvat myös tämän lapset ja lapsenlapset.
Timo Pokki nauttii laulamisesta, mutta tiesitkö hänestä tätä:
1 Nuoruuden innokas Beatles-fanius laantui 1970-luvun lopussa ja vaihtui Eric Clapton -faniuteen, joka ei ole mennyt ohi vieläkään.
2 Timo Pokilla on edelleen Paperiliiton jäsenkortti muistona opiskeluajoista, jolloin hän työskenteli Myllykosken paperitehtaalla.
3 Pokki pelasi jalkapalloa MyPa:n riveissä C-juniori-ikään asti. Jalkapallo oli maailman tärkein asia aina siihen asti, kunnes Pokki ymmärsi, ettei hänestä tulisi ammattipelaajaa.
4 Armeija-aikana tupakaverit laativat toisistaan analyysit. Timo Pokki sai kavereiltaan luonnehdinnan: ”Hidas, mutta kömpelö.”