Keik­ka. Se en­sim­mäi­nen. Miik­ka Kal­lio ei tie­dä, pys­tyy­kö hän nou­se­maan jazz-ra­vin­to­la Bel­l­man­nin laval­le Lah­des­sa, kos­ka hän­tä jän­nit­tää niin pal­jon.

Keik­ka me­nee omas­ta mie­les­tä ihan ok. Seu­raa­va on­kin sit­ten Lah­den Jaz­z­to­ril­la sa­ta­päi­sen ylei­sön edes­sä. En­nen sitä, edel­li­se­nä il­ta­na, Len­ni-Kal­le Tai­pa­le pyy­tää hän­tä mu­kaan la­val­le soit­ta­maan yh­den bii­sin, mut­ta hän ei pys­ty.

– Sit­ten kun oma keik­ka tuli, ta­ju­sin en­sim­mäi­sen bii­sin ai­ka­na, et­tä mon­ta sa­taa ih­mis­tä on­kin yk­sik­kö. Se ei ol­lut usei­ta, mitä pi­täi­si jän­nit­tää, vaan yk­si. Sil­loin se jän­ni­tys hä­vi­si. Sen jäl­keen en ole jän­nit­tä­nyt keik­ko­ja enää.

Kal­lio naut­tii live-esiin­ty­mi­sis­tä. Moni hauk­koi­si hen­keä, jos tie­täi­si mil­lä ai­ka­tau­lul­la hän keik­koi­hin­sa val­mis­tau­tuu.

– Tyk­kään, et­tä kaik­ki ta­pah­tuu täs­sä ja nyt.

Tei­ni­nä Miik­ka Kal­li­ol­le ur­hei­lu oli se oma jut­tu. Per­he asui Lah­den Jal­ka­ran­nas­sa, jos­ta oli ly­hyt mat­ka Mes­si­län golf­ken­täl­le. Toi­se­na la­ji­na oli ten­nis.

Vie­lä lu­ki­on 1. luo­kal­la Kal­lio kuu­lui Suo­men gol­fin maa­jouk­ku­e­val­men­net­ta­viin. Hä­nel­lä oli vah­vuus, jos­ta oli hyö­tyä huip­pu-ur­hei­lus­sa. Kal­lio on­nis­tui sitä pa­rem­min, mitä tiu­kem­mas­sa pai­kas­sa hän jou­tui pe­laa­maan.

– Olin pe­lil­li­ses­ti eh­kä huo­noin jouk­ku­ees­sa, mut­ta mus­sa näh­tiin ke­hit­ty­mis­po­ten­ti­aa­lia. Vai­keis­sa­kaan ti­lan­teis­sa mua ei al­ka­nut jän­nit­tää, vaan olin pa­rem­pi sil­loin.

Mu­siik­ki oli vie­lä tuol­loin Kal­li­ol­le ur­hei­lun vas­ta­pai­noa.

– Kun olin pe­lan­nut ten­nis­tä ja gol­fia koko il­lan kou­lun jäl­keen ja tu­lin kah­dek­sal­ta ko­tiin, soi­tin kymp­piin as­ti pi­a­noa, kun ri­vi­ta­los­sa sai sii­hen as­ti soit­taa. Se oli pa­lau­tu­mis­ta ur­hei­lus­ta.

Oli­si var­mas­ti lii­an suo­ra­vii­vais­ta sa­noa, et­tä Kal­li­on gol­fu­ra kat­ke­si muu­an nuo­reen Mik­ko Ilo­seen, mut­ta sel­vä mit­ta­ri seu­ra­ka­ve­ri­vas­tus­ta­ja kui­ten­kin sil­loin oli.

– Kun pe­la­sin Mi­kon kans­sa, huo­ma­sin, et­tä hän oli niis­sä tiu­kois­sa ti­lan­teis­sa vie­lä pa­rem­pi kuin minä. Vaik­ka se oli mi­nun vah­vuu­te­ni, niin sil­ti huo­ma­sin, et­tä en ta­voi­ta hä­nen ta­so­aan. Ajat­te­lin, et­tä voi­tan Mi­kon eh­kä jos­kus, mut­ta en voi­ta hän­tä sil­loin, kun tu­lee se tiuk­ka paik­ka.

Soit­ta­mi­nen oli al­ka­nut kiin­nos­taa Kal­li­o­ta yhä enem­män – niin pal­jon, et­tä lu­ki­oon hän jo meni Lah­den Tii­ris­maan mu­siik­ki­pai­not­tei­seen opi­nah­joon.

Va­lin­ta joh­ti toi­seen, ha­keu­tu­mi­seen mu­siik­ki­tie­teen opin­toi­hin Hel­sin­gin yli­o­pis­toon. Ur­hei­lu ja mu­siik­ki vaih­toi­vat paik­kaa Kal­li­on elä­mäs­sä.

Ur­hei­lu sai pa­laut­ta­van roo­lin ja mu­sii­kis­ta tuli yk­kös­la­ji. Sit­tem­min Miik­ka Kal­li­os­ta tuli pi­a­nis­ti, jon­ka tie­tää vä­hin­tään koko Lah­ti ja joka he­rät­ti muu­sik­ko­pii­reis­sä vuon­na 2017 ih­me­tys­tä yli 500 kei­kal­laan ja jos­ta tuli Lah­den seu­ra­kun­tien nuo­ri­so­muu­sik­ko, kant­to­ri ja kon­sert­ti­tuot­ta­ja, jon­ka ide­oi­mia live-strii­me­jä seu­raa­vat tu­hat­päi­set ylei­söt.

Mut­ta kuka on klas­si­sen mu­sii­kin sä­vel­tä­jä Miik­ka Kal­lio, jon­ka te­ok­set soi­vat Pie­ta­ris­sa ja jon­ka uras­ta Suo­mes­sa ei tie­dä juu­ri ku­kaan?

Pu­hu­taan­pa kui­ten­kin en­sin har­joit­te­lus­ta ja sii­tä, mitä ta­pah­tuu, kun pi­a­no­vir­tuo­o­si Miik­ka Kal­lio soit­taa ja kun hän val­mis­tau­tuu keik­kaan.

– Fii­lik­se­ni on se, niin kuin var­maan mo­nel­la am­mat­ti­muu­si­kol­la, et­tä en ole iki­nä har­joi­tel­lut. Olen vain soit­ta­nut. Oma te­ke­mi­nen ei ole ol­lut kos­kaan sel­lais­ta, et­tä nyt mul­la on täs­sä bii­sis­sä tämä koh­ta, joka pi­tää vie­lä har­joi­tel­la. Se on men­nyt niin, et­tä mä vaan soi­tan bii­se­jä. Sil­loin mun mie­les­tä kas­vaa yh­teen sii­hen mu­siik­kiin.

Moni ky­syy Kal­li­ol­ta, et­tä mitä hä­nen pääs­sään liik­kuu, kun hän soit­taa.

– Mul­la on sel­lai­nen fii­lis, et­tä soit­ta­mi­ses­sa­ni ta­pah­tui muu­tos vas­ta 5–10 vuot­ta sit­ten. Sen jäl­keen olen ol­lut yh­tä pi­a­non kans­sa. Ai­vot, sor­met ja soi­tin ovat yh­tä. Se on kuin joku savi, jota li­ve­nä muo­vai­lee. Toki sii­nä on to­del­la pal­jon yk­si­tyis­koh­tia, mitä ta­pah­tuu, kun kym­men­sor­mi­jär­jes­tel­mäl­lä soit­taa.

Kal­lio ker­too huo­man­neen­sa pi­a­non­soit­toa opet­ta­es­saan, et­tei op­pi­laal­le voi opet­taa, et­tä ”nos­ta nyt tuo sor­mi tuos­ta vä­hän ai­em­min”.

– Ja sit­ten kun on vie­lä pe­daa­li pi­a­nos­sa, niin ja­lal­la­han mä teen sitä soun­dia pal­jon. Sii­nä on lii­an mon­ta liik­ku­vaa osaa, jot­ta sen voi­si opet­taa toi­sel­le tek­ni­ses­ti. Ai­noa kons­ti op­pia on kas­vaa yh­dek­si pi­a­non kans­sa.

Ur­hei­lu-uras­ta on ol­lut hyö­tyä Kal­li­ol­le myös soit­ta­mi­ses­sa.  

– Olen huo­man­nut, et­tä sel­vi­än tiu­kois­ta pai­kois­ta myös mu­sii­kis­sa.

Nii­tä on­kin sit­ten pii­san­nut. Se nä­kyy en­nen kaik­kea keik­koi­hin val­mis­tau­tu­mi­ses­sa, mikä kuu­los­taa ai­na­kin maal­li­kon kor­vaan lä­hin­nä kal­li­on kie­lek­keel­lä ole­mi­sel­ta.

Kal­lio on soit­ta­nut kei­koil­laan jopa bii­se­jä, joi­ta hän ei ole kos­kaan ai­em­min soit­ta­nut. Tätä ta­pah­tui var­sin­kin muu­sik­ko­y­rit­tä­jä­nä, jol­loin hän teki sa­to­ja keik­ko­ja yh­den vuo­den ai­ka­na.

– Oli ker­to­ja, jol­loin ei ol­lut mi­tään ha­jua, mi­ten joku bii­si me­nee. Seu­rai­lin vain mui­ta bän­din jä­se­niä. Ne ovat nii­tä ko­via paik­ko­ja. Kun niis­tä sel­vi­ää, niin tie­tää, et­tä sel­vi­ää mis­tä vaan.

Kal­lio ker­too, et­tä hän on ol­lut ai­na no­pea val­mis­tau­tu­maan kei­koil­le. Nyt työs­ken­nel­les­sään Lah­den seu­ra­kun­tien kon­sert­tien tuot­ta­ja­na ja soit­ta­ja­na sii­tä on hä­nel­le suur­ta hyö­tyä.

Pit­kä­per­jan­tai­na Il­ta ja Miik­ka Kal­lio esiin­tyi­vät suo­ras­sa Lah­den seu­ra­kun­tien strii­mi­kei­kas­sa, jota on tä­hän men­nes­sä kat­sot­tu 4 400 ker­taa. Kal­lio val­mis­tau­tui keik­kaan me­rel­lä luis­tel­len.

– Jät­täy­dyin luis­te­lu­jou­kon pe­räl­le ja huu­da­tin kor­vis­sa­ni Il­tan bii­se­jä. Mai­se­mat oli­vat hui­mat ja muut­to­lin­tu­ja len­te­li jo ai­ka pal­jon. Sii­tä jäi niin vah­va tun­ne­jäl­ki, et­tä muis­tin bii­sien tem­pot hel­pos­ti kei­kal­la. Sen ver­ran on kor­va ke­hit­ty­nyt, et­tä pys­tyn tree­naa­maan myös il­man soi­tin­ta.

Tä­hän keik­kaan hän sen­tään har­joit­te­li myös soit­ta­mal­la yh­des­sä lau­la­jan kans­sa kak­si tun­tia en­nen keik­kaa. Mi­tään koh­taa ei tar­vin­nut ot­taa uu­des­taan.

– Usein se me­nee seu­ra­kun­tien kon­ser­teis­sa niin, et­tä olen niis­sä myös tuot­ta­ja­na. Olen vas­tuus­sa buuk­kaa­mis­ta­ni esiin­ty­jis­tä sekä ää­ni- ja ku­va­tek­nii­kas­ta. Jos it­se soi­tan sa­mas­sa kon­ser­tis­sa, muu­tun muu­si­kok­si vas­ta 10–30 mi­nuut­tia en­nen omaa keik­kaa.

Kal­lio ve­täy­tyy sil­loin kant­to­rien huo­nee­seen, pu­kee esiin­ty­mis­vaat­teet ja la­taa it­sen­sä – ja jopa opet­te­lee bii­se­jä vie­lä lau­la­jan kans­sa.

– Sii­nä tu­lee se nol­laus ja ad­re­na­lii­ni en­nen keik­kaa. Soi­tan mie­les­tä­ni huo­nom­min, jos me­nen jo puo­li tun­tia en­nen aloi­tus­ta ke­laa­maan asi­oi­ta. Jo­kai­sel­la on omat ru­tii­nit. Mul­la toi­mii se, et­tä teen jo­tain ihan muu­ta kuin sitä soit­ta­mis­ta.

Lahden seurakuntien muusikko ja Suomen Ladun ulkoilulähettiläs Miikka Kallio harrastaa, sup-lautailua. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Ai­na­kin työ­to­ve­rit Lah­den seu­ra­kun­nil­la ovat jo tot­tu­neet sii­hen, et­tä kun pi­de­tään etä­pa­la­ve­ri, Miik­ka Kal­li­on ää­niyh­tey­den taus­tal­ta kuu­luu usein ul­koi­lun ää­niä, si­vul­li­sen koi­ran hau­kun­taa tai au­ton vil­kun nak­sun­taa.

– Py­rin ai­na myös töi­den lo­mas­ta löy­tä­mään raon, jos­sa voin ve­tää vaik­ka fil­la­ri­len­kin. Jos puo­len tun­nin pääs­tä al­kaa pa­la­ve­ri, ve­täi­sen no­pe­as­ti suk­set jal­kaan ja ki­pai­sen maas­toon 20 mi­nuu­tik­si. Sii­nä ai­vot ren­tou­tuu.

– Mul­la on elä­mäs­sä ol­lut eh­kä yk­si vuo­si, jol­loin en ole liik­ku­nut ol­len­kaan. Se oli sen jäl­keen, kun ur­hei­lua oli ol­lut niin pal­jon.

Elä­män­tyy­li vei hä­net tänä vuon­na myös Suo­men La­dun ul­koi­lu­lä­het­ti­lääk­si, jo­hon Kal­li­on vii­me ai­ko­jen so­me­päi­vi­tyk­set ovat­kin vah­vas­ti liit­ty­neet.

– Ko­ro­na on ra­joit­ta­nut tit­te­lin laa­jem­paa hyö­dyn­tä­mis­tä, mut­ta aja­tuk­se­na on, et­tä yh­dis­täi­sin työ­ni seu­ra­kun­nas­sa ja ul­koi­lu­lä­het­ti­läs­ju­tun vie­lä jo­ten­kin, kos­ka luon­to on niin lä­hel­lä seu­ra­kun­nan ar­vo­ja.

Kal­li­ol­la on it­se asi­as­sa pie­ni osuus myös Lah­den ym­pä­ris­tö­pää­kau­pun­ki­vuo­den ha­kup­ro­ses­sis­sa ai­em­mal­ta ha­ku­kier­rok­sel­ta. Kal­li­on yk­si bän­deis­tä, Tuu­ba­ki­ma­lai­nen, esiin­tyi tuol­loin Es­se­nis­sä Sak­sas­sa.

– Kuun­te­lin sil­loin nii­tä Lah­den esi­tyk­siä. Niis­tä tuli vau-fii­lis, et­tä asun­ko mä oi­ke­as­ti täl­lai­ses­sa kau­pun­gis­sa, joka te­kee nämä asi­at näin hy­vin. Toi­von, et­tä lah­te­lai­set osai­si­vat ol­la yl­pei­tä ym­pä­ris­tö­pää­kau­pun­gis­taan.

Suu­rim­man osan elä­mäs­tään Kal­lio on asu­nut Lah­des­sa opis­ke­lu­vuo­sia lu­kuun ot­ta­mat­ta.

Alun pe­rin Kal­lio läh­ti Hel­sin­gin yli­o­pis­toon lu­ke­maan ke­vyt­tä mu­siik­kia.

– Siel­lä oli kui­ten­kin niin hy­vät klas­si­sen mu­sii­kin opet­ta­jat, et­tä vaih­doin lin­jan ke­vy­es­tä klas­si­seen, jos­sa aloin opis­kel­la sä­vel­tä­mis­tä.

Erää­nä ke­vää­nä pro­fes­so­ri sa­noi, et­tä Kal­li­ol­le on tu­los­sa pos­tia.

– Ajat­te­lin, et­tä mi­nul­le on var­maan tu­los­sa gra­duun liit­ty­vä kir­ja. En men­nyt koko ke­vää­nä Hel­sin­gin-kämp­pää­ni, mut­ta kir­je kol­kut­ti miel­tä, kun olin tääl­lä Lah­des­sa.

Ke­säl­lä hän läh­ti käy­mään so­lu­käm­päs­sään. Se­ka­vas­ta pi­nos­ta Kal­li­on pos­tia löy­tyi kir­je, jos­sa il­moi­tet­tiin hä­nel­le myön­ne­tys­tä suu­res­ta apu­ra­has­ta, jon­ka voi käyt­tää mi­hin vain mu­siik­ki­o­pin­nos­sa.

– Mul­la oli koko maa­il­ma au­ki. Sii­nä tuli luo­va fii­lis.

Kal­lio pää­tyi ot­ta­maan sä­vel­lys­tun­te­ja eri opet­ta­jil­ta, min­kä jäl­keen hän teki pää­tök­sen, mitä apu­ra­hal­laan te­kee.

Pie­ta­ri­lai­sen opet­ta­jan Igor Ro­gal­jo­vin tun­nit lok­sah­ti­vat koh­dal­leen.

–  Se oli just sitä, mitä olin aja­tel­lut mu­sii­kis­ta. Sii­nä pi­tää ol­la sy­dän­tä, pi­tää aja­tel­la ylei­söä, se ei saa ol­la vain tek­nis­tä ja niin edel­leen.

Vuon­na 2004 opis­ke­lut ja myö­hem­min myös sä­vel­lys­työt au­ke­si­vat Ve­nä­jäl­le. Kal­lio val­mis­tui Hel­sin­gis­tä mais­te­rik­si vuon­na 2006, mut­ta opis­ke­lut Ve­nä­läl­lä jat­ku­vat edel­leen.

– Kun ra­jat taas au­ke­a­vat, jat­kan val­men­tau­tu­mis­ta myös siel­lä.

Ur­hei­li­jan lail­la hän pu­huu val­men­net­ta­va­na olos­ta.

– On­han se tie­tys­ti vä­hän has­sua, kun 13–25-vuo­ti­ai­den sä­vel­ly­so­pis­ke­li­joi­den jou­kos­sa on mu­ka­na yk­si 41-vuo­ti­as. Mut­ta mie­les­tä­ni mu­siik­ki ei ole ala, jota opis­kel­laan, vaan ala, jota val­men­ne­taan. Mie­les­tä­ni sen pi­täi­si ol­la poik­keus, jos mi­nun ikäi­sel­lä­ni am­mat­ti­muu­si­kol­la ei ole val­men­ta­jaa. Ti­ger Wood­sil­la­kin on val­men­ta­ja, vaik­ka se on maa­il­man pa­ras.

Ro­gal­jo­vin tapa opet­taa on Kal­li­on mu­kaan suul­lis­ta pe­ri­mää, joka tu­lee ve­nä­läi­sil­tä suu­ril­ta sä­vel­tä­jil­tä.

– Opis­ke­li­jat ym­pä­ri maa­il­maa ky­sy­vät usein lu­en­non jäl­keen hä­nel­tä, et­tä mis­tä täs­tä voi lu­kea li­sää. Vas­taus on, et­tä sitä ei ole kir­joi­tet­tu. Olen ta­jun­nut, et­tä olen saa­mas­sa kou­lu­tus­ta, joka kul­kee suul­li­ses­ti su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le.

Sii­nä on myös jo­tain, mitä Kal­lio ha­lu­aa it­se vie­dä eteen­päin.

– Se on mu­sii­kin te­o­ri­an opis­ke­lua elä­väs­sä muo­dos­sa. Imp­ro­vi­soin­ti ja sä­vel­tä­mi­nen ovat sii­nä lä­hel­lä toi­si­aan.

Kal­lio sa­noo ole­van­sa hi­das sä­vel­tä­mään, mut­ta hän hyö­dyn­tää imp­ro­vi­soin­tia myös esiin­ty­es­sään pi­a­nol­la.

– Olen vain opis­kel­lut sä­vel­lys­tä, en pi­a­non­soit­toa, Kal­lio sel­vit­tää.

Kal­lio muis­te­lee, et­tä seu­ra­kun­nan töi­hin Lah­des­sa hän ajau­tui oi­ke­as­taan sat­tu­mal­ta. En­si­kon­tak­ti sii­hen liit­tyi myös sä­vel­tä­mi­seen.

– Ajat­te­lin, et­tä kir­kon urut voi­si­vat ol­la kä­te­vä soi­tin sä­vel­tä­mi­ses­sä, kos­ka siel­tä löy­tää eri soun­de­ja ja sil­lä voi mat­kia isoa or­kes­te­ria.

Kal­lio pää­si te­ke­mään en­sim­mäi­siä sä­vel­lyk­si­ään Ris­tin­kirk­koon.

– Tu­ru­sen Mar­jaa­na (Lah­den Gos­pel­kuo­ron joh­ta­ja) näyt­ti mi­nut sii­hen soit­ti­meen. Kä­vin sit­ten tree­naa­mas­sa ja seu­ra­kun­nas­sa saa­tiin pää­hän, et­tä voi­sin­ko teh­dä jos­kus jon­kin mes­sun tai jo­tain. On­gel­mak­si muo­dos­tui, et­ten osan­nut lau­laa yh­tään. Aloin tree­na­ta, ja kun soit­to ja lau­lu al­koi­vat su­jua, pys­tyin te­ke­mään mes­su­tuu­rauk­sia.

Myös mais­te­rik­si val­mis­tu­mi­sen jäl­keen Kal­lio teki jon­kin ai­kaa kant­to­rin­si­jai­suuk­sia, kun­nes siir­tyi Sin­fo­nia Lah­teen kah­dek­si vuo­dek­si. Lah­ti oli en­sim­mäi­se­nä or­kes­te­ri­na maa­il­mas­sa aloit­ta­nut net­ti­kon­sert­tien strii­maa­mi­sen, joi­ta Kal­lio pää­si oh­jaa­maan vii­koit­tain. Täs­tä on ai­kaa jo yli 10 vuot­ta, mut­ta nyt tai­don ar­vo on nous­sut sfää­rei­hin.

Miikka Kallion harvemmin tunnettu puoli on klassisen musiikin säveltäminen. "Kirkkourut sopivat hyvin säveltämiseen, koska niillä voi matkia isoa orkesteria", Kallio sanoo. Kuva: Esa-Pekka Parkkinen

Esa-Pekka Parkkinen

Sin­fo­ni­an Lah­den pes­tin jäl­keen Kal­lio jät­täy­tyi muu­sik­ko­y­rit­tä­jäk­si kym­me­nek­si vuo­dek­si, jo­hon kuu­lui myös tuu­rauk­sia kant­to­ri­na.

– Kes­ki-Lah­des­sa tuu­ra­tes­sa­ni tun­tui sit­ten tyh­mäl­tä läh­teä täs­tä seu­ra­kun­nan ju­tus­ta pois, ja mi­nul­la oli halu löy­tää tääl­tä työ­paik­ka ja ke­hit­tää seu­ra­kun­nan mu­siik­kie­lä­mää.

Kal­lio ker­too kat­so­van­sa yhä seu­ra­kun­taa ul­ko­puo­li­sin sil­min.

– Us­ko on ol­lut mi­nul­le ai­na oma asia, ei­kä sii­hen ole kuu­lu­nut yh­tei­söä. Elä­mä­ni en­sim­mäi­nen ko­ke­mus mes­sus­ta oli keik­ka, jos­sa soi­tin it­se. En muis­ta, et­tä oli­sin edes ten­nis­ri­pa­ril­la ol­lut tu­tus­tu­mas­sa mes­suun.

Näis­tä läh­tö­koh­dis­ta Kal­lio ko­kee voi­van­sa tar­jo­ta ko­ke­muk­sia, joi­ta myös seu­ra­kun­taan kriit­ti­ses­ti suh­tau­tu­vat voi­vat lä­hes­tyä.

– On tär­ke­ää, et­tä seu­ra­kun­nas­sa on hen­ki­löi­tä, jot­ka ovat ol­leet tääl­lä pit­kään ja tun­te­vat yh­tei­sön si­säl­tä päin. Mut­ta sit­ten on tär­ke­ää, et­tä on mei­tä, jot­ka nä­ke­vät tä­män sel­lai­sen sil­min, joka ei ole ol­lut täs­sä yh­tei­sös­sä tai jol­la on sii­tä pit­kä tau­ko. Toi­min si­sään­heit­tä­jän roo­lis­sa.

Kriit­ti­si­ä­kin ää­nen­pai­no­ja on tie­tys­ti kuu­lu­nut, mut­ta ko­ko­nai­suu­te­na ol­laan Kal­li­on mie­les­tä huo­mat­ta­vas­ti plus­san puo­lel­la.

– Ide­a­ni ei ole pois­taa klas­sis­ta ur­ku­mu­siik­kia kir­kois­ta. Nä­ke­myk­se­ni on, et­tä vaik­ka­pa yö­kon­ser­tis­sa soi­tet­tu Bo­he­mi­an Rhap­so­dy saa ih­mi­sen huo­maa­maan, et­tä on­pa tuo hie­no soi­tin, min­kä jäl­keen hän saat­taa seu­raa­vak­si mie­lel­lään kuun­nel­la myös klas­si­sem­paa kirk­ko­mu­siik­kia.

Ko­ro­nan jäl­keen­kin Kal­lio ha­lu­ai­si eh­dot­to­mas­ti jat­kaa strii­mat­tu­jen kon­sert­tien te­ke­mis­tä.

– Ne toi­mi­vat niin hy­vin, et­tä tun­tui­si has­sul­ta, jos lo­pet­tai­sim­me ne ko­ko­naan. Näen sen niin, et­tä meil­lä on mah­dol­lis­ta ol­la sa­mal­la vii­val­la, kun ko­ti­soh­val­la pää­te­tään, kat­so­taan­ko tänä il­ta­na Maik­ka­rin musa-oh­jel­maa vai Lah­den seu­ra­kun­tien kon­sert­tia.

Nuoruuden urheilu-uran jälkeen liikunta on kuulunut vahvasti Miikka Kallion elämään. Urheilusta hän on lainannut ajatuksen valmennettavasta olosta vielä ammattimuusikkonakin. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen