Jos joku ky­syy si­nul­ta kuka olet, mitä vas­taat? Olet­ko am­mat­ti­si tai tit­te­li­si? Olet­ko kou­lu­tuk­se­si tai har­ras­tuk­se­si? It­sen­sä mää­rit­te­le­mi­nen ei ole ihan help­poa, sil­lä oma kuva voi poi­ke­ta sii­tä, mitä muut ajat­te­le­vat. Li­säk­si elä­mä muut­taa mei­tä. Yk­sin­ker­tais­ta on ker­toa oma ni­men­sä, sil­lä ni­mel­lä ih­mi­nen tun­ne­taan.

Tä­män tie­tää eri­tyi­sen hy­vin Min­na Saa­rel­ma-Pauk­ka­la, jol­le ni­met ovat jo vuo­sia ol­leet am­mat­ti.

Hel­sin­gin yli­o­pis­ton al­ma­nak­ka­toi­mis­ton joh­ta­ja ja ni­mis­tön­tut­ki­muk­sen do­sent­ti on ol­lut mu­ka­na mo­nen kir­jan kir­joit­ta­mi­ses­sa. Hän on myös yk­sin kir­joit­ta­nut kah­dek­san ni­miin liit­ty­vää kir­jaa, vii­mei­sim­pä­nä Ni­mien päi­vät -ni­mi­sen ni­mi­päi­vis­tä ja etu­ni­mis­tä ker­to­van kir­jan.

– Idea kir­jan te­ke­mi­seen tuli kus­tan­ta­jal­ta. Sii­tä on­kin jo 30 vuot­ta, kun Suo­mes­sa on vii­mek­si jul­kais­tu kir­ja, jos­sa ker­ro­taan ka­len­te­ri­jär­jes­tyk­ses­sä suo­ma­lai­sen ni­mi­päi­vä­ka­len­te­rin ni­mis­tä, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ker­too.

Tänä vuon­na ka­len­te­riin on saa­tu 33 uut­ta ni­meä.

Ni­met ovat tär­keä osa in­hi­mil­lis­tä elä­mää. Kai­kis­sa kult­tuu­reis­sa on ta­pa­na an­taa ni­miä ih­mi­sil­le ja erot­taa nii­den avul­la hen­ki­löi­tä toi­sis­taan.

– Nimi yk­si­löi kan­ta­jan­sa ja ker­too, kuka hän on. Minä olen Min­na en­kä ku­kaan muu. Se on tär­keä osa iden­ti­teet­ti­ä­ni, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ku­vai­lee ja muis­tut­taa, et­tä Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon ni­mis­tä.

– Je­sa­jan kir­jas­sa Ju­ma­la sa­noo: ”Älä pel­kää. Minä olen si­nut lu­nas­ta­nut. Minä olen si­nut ni­mel­tä kut­su­nut. Sinä olet mi­nun.” Ju­ma­la­kin siis tun­tee mei­dät ni­mel­tä.

– Seu­ra­kun­nan jä­se­nek­si ote­taan tie­tyn ni­mi­se­nä. Kas­teen var­si­nai­nen mer­ki­tys ei ole sii­nä, et­tä lap­si saa ni­men, mut­ta olem­me kir­kon kir­jois­sa omal­la ni­mel­läm­me, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la sa­noo.

– Jois­sa­kin kult­tuu­reis­sa ih­mi­nen ja hä­nen ni­men­sä sa­mais­te­taan jopa niin vah­vas­ti, et­tä sa­man­ni­mi­sil­lä ih­mi­sil­lä aja­tel­laan ole­van yh­tei­siä omi­nai­suuk­sia. Jos van­hem­mat ovat ni­men­neet lap­sen­sa jon­kun kun­ni­oit­ta­man­sa ih­mi­sen kai­mak­si, he saat­ta­vat us­koa, et­tä tuon hen­ki­lön omi­nai­suu­det siir­ty­vät lap­sel­le. Näin on esi­mer­kik­si Na­mi­bi­an am­bo­kult­tuu­ris­sa, jon­ka ni­miä olen tut­ki­nut väi­tös­kir­jas­sa­ni, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ker­too.

Voi­ko nimi siis ol­la en­ne tai toi­vo­mus?

– Us­kon kyl­lä ai­na­kin jon­kin­lai­seen ni­mien vai­ku­tuk­seen. Jos van­hem­pien an­ta­ma nimi on vaik­ka­pa Tar­mo tai Hil­ja, tar­mok­kuus ja hil­jai­suus saat­ta­vat vai­kut­taa lap­sen oma­ku­vaan ja vah­vis­taa hä­nes­sä näi­tä piir­tei­tä. Kyl­lä ni­met ai­na jol­lain lail­la kan­ta­jaan­sa vai­kut­ta­vat.

Oman ni­men vaih­ta­mi­nen on ai­na suu­ri elä­män­muu­tos. Jos­kus nimi vaih­tuu per­he­suh­tei­den muut­tu­es­sa, jos­kus ni­men kan­ta­ja saat­taa aja­tel­la, et­tä oma iden­ti­teet­ti ei vas­taa ni­meä, jo­ten se ha­lu­taan muut­taa oma­ku­vaa vas­taa­vak­si.

Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ker­too, et­tä mo­nis­sa kult­tuu­reis­sa ni­meä saa­te­taan muut­taa suu­ren elä­män­muu­tok­sen myö­tä.

– Esi­mer­kik­si Af­ri­kas­sa nai­nen saa usein en­sim­mäi­sen lap­sen­sa myö­tä uu­den ni­men. Jos esi­koi­sen nimi on vaik­ka Ma­ria, äi­dis­tä tu­lee Mama Ma­ria. 

En­nen kuin Saa­rel­ma-Pauk­ka­las­ta tuli Al­ma­nak­ka­toi­mis­ton joh­ta­ja, toi­mi hän pit­kään tie­dot­ta­ja­na, toi­mit­ta­ja­na sekä kus­tan­nus­joh­ta­ja­na Suo­men Lä­he­tys­seu­ras­sa. Hän on ol­lut myös toi­mi­tus­sih­tee­ri­nä Ko­ti­maa-leh­des­sä.

Tänä ke­vää­nä elä­mään on tu­los­sa muu­tos, kun eläk­keel­le siir­ty­mi­nen koit­taa. Ni­mis­tä Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ei kui­ten­kaan ole luo­pu­mas­sa, vaan ai­koo jat­kaa yli­o­pis­ton ni­mi­päi­vä­a­si­an­tun­ti­ja­na edel­leen. Kir­jal­li­sia töi­tä­kin on lu­vas­sa, seu­raa­vak­si hän kir­joit­taa ar­tik­ke­lin Mi­ka­el Ag­ri­co­lan Ru­kous­kir­jan (1544) ka­len­te­rin ni­mis­tä ko­koo­ma­te­ok­seen, jon­ka jul­kai­see Mi­ka­el Ag­ri­co­la -seu­ra.

– Eläk­keel­lä eh­tii kir­joit­ta­maan ja har­ras­ta­maan tut­ki­mus­ta eri ta­val­la kuin töis­sä ol­les­sa, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la hy­myi­lee.

Va­paa-ajan on­gel­mia hä­nel­le tus­kin tu­lee muu­ten­kaan, sil­lä luot­ta­mus­teh­tä­viä riit­tää Suo­men Pip­li­a­seu­ran ja Suo­men NNKY-lii­ton hal­li­tuk­sis­ta Sal­paus­se­län kir­jai­li­joi­den joh­to­kun­taan. On myös Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan edus­ta­jan paik­ka seu­ra­kun­tien yh­tei­ses­sä kirk­ko­val­tuus­tos­sa sekä pai­kat seu­ra­kun­tien vies­tin­tä- ja tai­de­toi­mi­kun­nis­sa.

–Tyk­kään tosi pal­jon ol­la täl­lai­ses­sa toi­min­nas­sa mu­ka­na. Olen huo­man­nut kai­paa­va­ni ta­kai­sin kir­kon työ­hön. Luot­ta­mus­hen­ki­lö­nä voin to­teut­taa tätä mis­si­o­ta elä­mäs­sä­ni.

Us­kon asi­at ovat ol­leet Min­na Saa­rel­ma-Pauk­ka­lal­le ar­kea lap­ses­ta as­ti.

Timo-isä oli Suo­men Lä­he­tys­seu­ran pap­pi ja per­he oli asu­nut Ki­du­ga­las­sa ete­läi­ses­sä Tan­sa­ni­as­sa. Min­na ja hä­nen iso­sis­kon­sa Han­na syn­tyi­vät Af­ri­kas­sa. Kiel­tä ty­töt ei­vät op­pi­neet, sil­lä Min­na oli vas­ta vuo­den ikäi­nen, kun per­he muut­ti en­sin Lon­too­seen, jos­sa isä toi­mi af­rik­ka­lais­ten ja aa­si­a­lais­ten opis­ke­li­joi­den pap­pi­na, ja siel­tä Tam­pe­reel­le. Mut­ta Af­rik­ka ei unoh­tu­nut. Van­hem­mil­la oli esi­mer­kik­si sa­la­kie­li, su­a­hi­li. Sitä oli kä­te­vä käyt­tää, jos ei ha­lut­tu pien­ten las­ten ym­mär­tä­vän ihan kaik­kea.

Af­rik­ka oli ko­to­na vah­vas­ti läs­nä. Kun seu­ra­kun­tiin tuli af­rik­ka­lai­sia vie­rai­ta, hei­dät kut­sut­tiin ko­tiin.

– Meil­lä isäl­lä oli ta­pa­na hoi­taa tis­kaa­mi­nen ja hän lau­loi tis­ka­tes­saan usein lau­lua Mun­gu ni pen­do eli Ju­ma­la on rak­kaus.

– Niil­tä ajoil­ta on säi­ly­nyt sel­lai­nen ke­hi­tys­maa-ajat­te­lu, et­tä on it­ses­tään sel­vää, et­tä Af­ri­kas­sa asu­via tu­e­taan. Isä­kin oli pro­sent­ti­liik­kees­sä mu­ka­na, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la sa­noo.

Tam­pe­reel­la syn­tyi kak­si vel­jeä ja Saa­rel­ma-Pauk­ka­la pi­tää­kin it­se­ään vah­vas­ti tam­pe­re­lai­se­na, vaik­ka ny­kyi­sin Lah­des­sa asuu­kin. Isä toi­mi Tam­pe­reen seu­dul­la pap­pi­na vuo­si­kym­me­niä, vii­mek­si Vii­ni­kan kirk­ko­her­ra­na ja tuo­mi­o­ro­vas­ti­na. Kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­ja-äi­ti opis­ke­li di­a­ko­nis­sak­si Lah­des­sa ja jäi eläk­keel­le Ka­le­van seu­ra­kun­nan di­a­ko­nis­sa­na.

Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ker­too viih­ty­neen­sä lap­se­na mie­lel­lään omis­sa olois­saan piir­tä­en ja lu­kien.

–Toi­saal­ta olin kyl­lä so­si­aa­li­nen­kin, hän pai­not­taa.

– Kaik­ki mei­dän per­heen lap­set – myös vel­jet – oli­vat in­nok­kai­ta par­ti­o­lai­sia ja olin ke­säi­sin sis­ko­ni kans­sa ai­na par­tio- ja tyt­tö­lei­reil­lä. Kun isäl­lä oli ke­sä­lo­ma, me­nim­me mö­kil­le Luo­pi­oi­siin.

Min­nal­la oli leik­ki­koi­rat Lel­li ja Puh­ve sekä nu­ket Ul­la, Jaa­na ja Ee­ro. Muu­ten hän ei kai eri­tyi­sem­min ni­miä miet­ti­nyt. Oma nimi Min­na oli mie­lui­sa ei­kä tuol­loin vie­lä ol­lut­kaan niin ylei­nen kuin muu­ta­mia vuo­sia myö­hem­min. Jos­kus eh­kä tuli mie­leen, et­tä voi­si ol­la haus­kaa, jos oli­si per­soo­nal­li­sem­pi ja jän­nit­tä­väm­pi nimi.

– Ko­to­na mi­nua kut­sut­tiin Min­nik­si tai Min­tuk­si, ja par­ti­o­ni­me­ni­kin oli Mint­tu. Kou­lus­sa sain lem­pi­ni­men Mii­rel­ma, joka lu­kee myös luok­ka­sor­muk­ses­sa, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la hy­myi­lee.

Kir­jas­tos­sa tuli käy­tyä ah­ke­ras­ti ja tyt­tö­kir­jat ja Vii­si­kot tuli lu­et­tua tark­kaan. Kan­sa­kou­lun kol­man­nel­la luo­kal­la Min­na kir­joit­ti luok­ka­ka­ve­rin ys­tä­vä­kir­jaan, et­tä hä­nen lem­pi­kir­jan­sa on An­ni Swa­nin Ol­lin op­pi­vuo­det. Eno­jen van­hat poi­kien seik­kai­lu­kir­jat­kin mais­tui­vat.

Pik­ku hil­jaa tuli siir­ryt­tyä ai­kui­sem­piin kir­joi­hin ja sil­loin ku­vaan tu­li­vat John Stein­bec­kin ja Er­nest He­ming­wa­yn te­ok­set.

– Lu­ki­oi­käi­se­nä ah­min kaik­ki mah­dol­li­set kau­no­kir­jal­li­suu­den klas­si­kot, no­be­lis­tit ja muut. En kui­ten­kaan var­si­nai­ses­ti it­se har­ras­ta­nut kir­joit­ta­mis­ta. Jos­sain vai­hees­sa yri­tin pi­tää päi­vä­kir­jaa, mut­ta se tun­tui jo­ten­kin epä­luon­te­val­ta. Nyt ai­kui­se­na kir­jal­li­suu­den har­ras­ta­mi­nen jat­kuu vah­va­na. Luen ai­na jo­ta­kin, täl­lä het­kel­lä An­ge­la Mer­ke­lin oma­e­lä­mä­ker­taa Va­paus.

Hä­my­tyyp­pi­nen nuo­ri. Sel­lai­nen Min­na Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ker­too ol­leen­sa. Hän ihai­li Ma­hat­ma Gand­hia ja Mar­tin Lut­her Kin­giä. Pin­ta­muo­dis­ta hän ei vä­lit­tä­nyt, vaan käyt­ti ka­pe­a­punt­ti­sia fark­ku­ja, kun le­ve­ät lah­keet oli­vat muo­tia. Kou­lun käy­tä­vil­lä hän­tä sii­tä pil­kat­tiin, mut­ta ty­tös­tä it­ses­tään pilk­kaa­mi­nen tun­tui vain hu­vit­ta­val­ta.

– Ajo­kort­ti­a­kaan en ha­lun­nut, kos­ka vas­tus­tin yk­si­tyi­sau­toi­lua. Köy­hien mai­den aut­ta­mi­nen oli tär­ke­ää, ja län­si­mai­nen elä­män­tyy­li tun­tui lii­an kau­pal­li­sel­ta. Ym­pä­ris­tön tila huo­les­tut­ti, hän sa­noo.

Tam­pe­reel­la syn­tyi nel­jän ty­tön po­ruk­ka, joka ta­paa edel­leen sään­nöl­li­ses­ti, vaik­ka nai­set asu­vat eri puo­lil­la Suo­mea.

–Kä­vim­me seu­ra­kun­tien yh­tei­sis­sä nuor­ten ti­lai­suuk­sis­sa ja gos­pel­kon­ser­teis­sa, mut­ta en ol­lut var­si­nai­nen seu­ra­kun­ta­nuo­ri. Olin käy­nyt rip­pi­kou­lun Lä­he­tys­seu­ran Päi­vä­kum­mus­sa Ori­ve­del­lä, jo­ten ku­vi­o­ni oli­vat sik­si vä­hän eri­lai­set.

Yli­op­pi­laak­si kir­joi­tet­tu­aan Saa­rel­ma-Pauk­ka­la ei oi­kein tien­nyt mitä ha­lu­ai­si teh­dä. Moni van­hem­pi ih­mi­nen ih­met­te­li, kun kuu­den äl­län yli­op­pi­las ei ha­lun­nut lää­kä­rik­si tai ju­ris­tik­si. Mut­ta kum­pi­kaan ala ei kiin­nos­ta­nut ol­len­kaan. Nuo­ri tyt­tö ha­lu­si ol­la hu­ma­nis­ti. Ark­ki­teh­din työ kiin­nos­ti, sil­lä ma­te­ma­tiik­ka ja piir­tä­mi­nen miel­lyt­ti­vät. Ate­neu­miin­kin tuli py­rit­tyä mut­ta sin­ne ovet ei­vät au­en­neet.

– Näin jäl­ki­kä­teen tun­tuu, et­tä kaik­ki meni sil­ti hy­vin. Tun­tuu, et­tä oma jut­tu löy­tyi kuin joh­da­tuk­se­na, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la sa­noo.

Hän opis­ke­li suo­men kiel­tä, yleis­tä kie­li­tie­det­tä ja es­te­tiik­kaa. Jos­sain vai­hees­sa pää­ai­neek­si vaih­tui te­o­reet­ti­nen fi­lo­so­fia. Lo­pul­ta hän kui­ten­kin teki gra­dun­sa suo­men kie­les­tä ja ni­mis­tön­tut­ki­muk­ses­ta. Opin­not jat­kui­vat lo­pul­ta toh­to­rin­tut­kin­toon as­ti.

Väi­tös­kir­jan ai­hee­na oli kris­ti­nus­kon ja eu­roop­pa­lai­suu­den vai­ku­tus Na­mi­bi­an am­bo­kan­san hen­ki­lön­ni­mis­töön.

– Na­mi­bi­as­sa­han on pal­jon suo­ma­lais­ten lä­he­tys­työn­te­ki­jöi­den mu­kaan ni­met­ty­jä ih­mi­siä, esi­mer­kik­si Ai­no ja Sel­ma tai Erk­ki ja Toi­vo ovat siel­lä ylei­siä ni­miä. On ol­lut hie­noa ol­la myös Af­rik­ka-tut­ki­ja, Saa­rel­ma-Pauk­ka­la sa­noo.

Elä­män­fi­lo­so­fi­an poh­ja­na on luot­ta­mus. Us­ko sii­hen, et­tä asi­at su­ju­vat lo­pul­ta ihan hy­vin, vaik­ka tiel­le tu­lee ai­na kai­ken­lai­sia mur­hei­ta ja ikä­vyyk­siä.

– Moni on pet­ty­nyt ih­mis­suh­teis­saan, jou­tu­nut työt­tö­mäk­si tai sai­ras­tu­nut va­ka­vas­ti. Mi­nä­kin olen esi­mer­kik­si ko­ke­nut ai­ka­na­ni yh­den avi­oe­ron ja hoi­dan par­hail­laan Tam­pe­reel­la asu­vaa muis­ti­sai­ras­ta äi­ti­ä­ni, hän ker­too. Pik­ku­ve­li Ant­ti­kin sai kak­si­tois­ta vuot­ta sit­ten pa­han ai­vo­ve­ren­vuo­don ja asuu ny­ky­ään hoi­to­ko­dis­sa Tam­pe­reel­la.

– Elä­mä ei ole ke­nel­le­kään help­poa, mut­ta se ei es­tä luot­ta­mas­ta sii­hen, et­tä jon­kin­lai­nen joh­da­tus täs­sä kai­kes­sa on ta­ka­na. Sit­ten­kin.

Joh­da­tus toi Saa­rel­ma-Pauk­ka­lan elä­mään uu­den elä­män­kump­pa­nin 14 vuot­ta sit­ten. Ka­to­li­lais­ten ja lu­te­ri­lais­ten suo­ma­lais­ten yh­tei­sel­lä py­hiin­va­el­lus­mat­kal­la Roo­maan kak­si ai­kuis­ta tu­tus­tui­vat toi­siin­sa. Ruo­ko­lah­den sil­loi­ses­ta kirk­ko­her­ras­ta ja ro­vas­tis­ta Timo Pauk­ka­las­ta tuli jon­kin ajan ku­lut­tua avi­o­mies. Ti­mon jää­tyä eläk­keel­le pa­ris­kun­ta muut­ti Lah­teen, mis­sä met­sä ja Sal­paus­se­län pa­tik­ka­rei­tit ovat tul­leet tu­tuik­si. Kak­kos­ko­ti on Vi­ron Vil­jan­dis­sa, so­mas­sa pik­ku­kau­pun­gis­sa, jos­sa on kuu­lem­ma ai­na le­vol­lis­ta ol­la.

– Elä­mä on hy­vää. Täs­sä iäs­sä mi­nul­la ei enää ole suu­ria ta­voit­tei­ta. Kun­han sai­sin elää van­huu­te­ni ter­vee­nä ja tyy­ty­väi­se­nä.