JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sairalapappi ja psykoterapeutti Tapani Tukiainen on eläkevuosinaan tehnyt kuukausienkin mittaisia pyhiinvaellusmatkoja ja kirjoittanut niistä useita kirjoja. Kuva: Jani Mahkonen

Sairalapappi ja psykoterapeutti Tapani Tukiainen on eläkevuosinaan tehnyt kuukausienkin mittaisia pyhiinvaellusmatkoja ja kirjoittanut niistä useita kirjoja. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

Kovia kokeneiden edessä on puhuttava hiljaa

Ju­lis­ta­mi­sel­le al­ler­gi­nen Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen löy­si oman pol­kun­sa siel­tä, mis­sä vie­rel­lä ole­mi­nen on sa­no­ja tär­ke­äm­pää. Pit­kän lin­jan sai­raa­la­pap­pi kir­joit­ti elä­mäs­tään ja työs­tään kir­jan.

7.11.2023
Kaisa Hako

”Elä­mä on juh­la.” Tä­män lau­lu­si­taa­tin ro­vas­ti Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen, 78, al­le­kir­joit­taa ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, kir­ja kir­jal­ta. Ol­koon­kin, et­tä elä­män juh­la on va­lon ja tum­muu­den läi­käh­te­lyä sekä häi­ri­ö­tä, ki­pua ja haa­vo­ja – juh­la kum­min­kin. Sai­raa­la­pap­pi, psy­ko­te­ra­peut­ti ja kir­jai­li­ja per­kaa elä­män­sä pol­kua ja pit­kää uraan­sa tuo­rees­sa kir­jas­saan Sai­raa­la­pap­pi – Asi­aa ja anek­doot­te­ja.

 

Oli vain muu­ta­mas­ta vuo­des­ta kiin­ni, et­tä Tu­ki­ai­ses­ta yli­pää­tään tuli pap­pi.

– Jos oli­sin miet­ti­nyt am­ma­tin­va­lin­taa vä­hän kau­em­min, mi­nus­ta oli­si voi­nut tul­la vaik­ka au­to­a­sen­ta­ja, hän poh­tii ko­to­naan Hel­sin­gis­sä.

17-vuo­ti­aa­na Tu­ki­ai­nen jou­tui sei­so­maan isän kuo­lin­vuo­teen ää­rel­lä, ja se luul­ta­vas­ti rat­kai­si suun­nan.

”Ar­mas ja vä­ke­vä isä­ni, maa­lais­pap­pi”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa kir­jas­saan.

Isä, kirk­ko­her­ra, aje­li mus­tal­la kup­la­volk­ka­ril­la ym­pä­riin­sä ja saar­na­si vai­vat­to­mas­ti. He­rän­näis­taus­tai­nen isä huo­kui läm­pöä, tur­val­li­suut­ta ja ava­ruut­ta. Hä­nes­tä tuli suun­nan­näyt­tä­jä po­jal­leen, joka oli elä­nyt nuo­ruut­taan pap­pi­las­sa juok­se­mal­la syk­syn pi­mey­des­sä Lai­ti­lan kes­ki­ai­kai­sen kir­kon ym­pä­ri, löy­tä­mäl­lä ih­mi­sen pää­kal­lon pap­pi­lan puu­tar­has­ta ja kir­joit­ta­mal­la vaa­te­ko­me­ros­sa isän työ­huo­neen ta­ka­na.

Ker­ran poi­ka löy­si isän ko­me­ros­ta ra­si­al­li­sen eh­tool­lis­lei­piä. Hän ot­ti yh­den, pyö­rit­te­li ja kat­se­li. Ei us­kal­ta­nut mais­taa.

”Poi­ka ei voi­nut mi­ten­kään tie­tää, mi­ten tämä ohut ja ole­ma­ton lei­pä tu­li­si tuup­pi­maan hän­tä elä­mäs­sä eteen­päin”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

 

Ohut ja ole­ma­ton oli myös nuo­ren pa­pin it­se­tun­to, kun hän vuon­na 1968 sai en­sim­mäi­sen työ­paik­kan­sa suu­res­sa Tel­jän seu­ra­kun­nas­sa Po­ris­sa. Us­kon­var­muu­den si­jaan har­teil­la le­pä­si ”ano­pin ko­koon kur­si­ma tak­ki”. Tu­ki­ai­ses­ta tun­tui, et­tei hän 24-vuo­ti­aan elä­män­ko­ke­muk­sel­laan osan­nut mi­ten­kään se­lit­tää maa­il­man tus­kaa ja pa­huut­ta tai neit­sees­tä­syn­ty­mi­sen kal­tai­sia kä­sit­tei­tä, jot­ka tun­tui­vat it­ses­tä­kin vai­keil­ta niel­lä. Ja en­täs saar­naa­mi­nen! Se, mikä isäl­tä oli su­ju­nut vai­vat­to­mas­ti, ai­heut­ti po­jal­le jat­ku­vaa ri­ma­kau­hua. Kun­pa oli­si­kin saa­nut jät­tää saar­naa­mi­sen sik­seen, ja­kaa vain eh­tool­lis­ta ja ol­la ih­mis­ten kans­sa­kul­ki­ja­na.

– Tär­kein on eh­tool­li­nen, sil­lä sen ym­pä­ril­le koko ju­ma­lan­pal­ve­lu­se­lä­mä ra­ken­tui kris­ti­nus­kon en­sim­mäi­si­nä vuo­si­sa­toi­na. Li­säk­si Raa­mat­tu ku­vai­lee, mi­ten käy­tiin sai­rai­ta kat­so­mas­sa. Se oli ih­mis­ten koh­taa­mis­ta, sie­lun­hoi­toa, sa­noo Tu­ki­ai­nen.

 

Pu­hu­mi­sal­ler­gi­as­ta huo­li­mat­ta vuo­det Tel­jän seu­ra­kun­nas­sa oli­vat tär­keä kor­ke­a­kou­lu, jon­ka sat­tu­muk­sia Tu­ki­ai­nen ku­vai­lee her­sy­väs­ti kir­jas­saan. Mil­loin pas­to­ri Tu­ki­ai­nen se­koi­tet­tiin paik­ka­kun­nan saar­naa­ja Tuh­ki­ai­seen, joka oli os­ta­nut kat­teet­to­mal­la she­kil­lä au­ton. Mil­loin taas ad­vent­ti­kynt­ti­lä kä­räyt­ti ta­kin­lie­peet kes­ken har­tau­den. Lä­he­tys­pii­rien su­kan­neu­lon­ta­sul­kei­set ja pi­no­mä­ke­läis­ten tei­nien ko­ro­nan­pe­luu su­lau­tui­vat osak­si seu­ra­kun­ta­e­lä­män kir­joa, jon­ka se­as­sa nuo­ri pas­to­ri suk­ku­loi tuu­mien: ”Ei­kö ku­kaan huo­maa, et­ten oi­ke­as­taan osaa tätä jut­tua vie­lä yh­tään?” Tu­ki­ai­nen oli­si var­mas­ti tul­lut loh­du­te­tuk­si tie­dos­ta, jon­ka elä­mä myö­hem­min opet­ti:

”Oi­ke­at pa­pin työt löy­ty­vät sai­rau­den ja kuo­le­man hii­li­kai­vok­sis­ta”, hän kir­joit­taa kol­le­gaan­sa Tee­mu Paar­lah­tea lai­na­ten. Ei ol­lut­kaan tär­ke­ää ko­et­taa et­siä kär­si­myk­sel­le ja kuo­le­mal­le syi­tä ja mer­ki­tyk­siä, sil­lä sii­hen tus­kin ku­kaan ky­ke­nee. Olen­nai­sem­paa oli py­syä ih­mi­sen rin­nal­la niis­sä sy­vyyk­sis­sä.

 

Sai­raa­la­sie­lun­hoi­to­työ al­koi ve­tää puo­leen­sa:

– Ei niin­kään ju­lis­tus­ta ja pu­het­ta, vaan lä­hel­le ih­mi­siä, hei­dän elä­mään­sä, Tu­ki­ai­nen tii­vis­tää.

Ai­noa jar­rut­ta­va te­ki­jä oli, et­tä myös hä­nen vel­jen­sä Ola­vi Tu­ki­ai­nen työs­ken­te­li sai­raa­la­pap­pi­na. Pi­ti­kö täs­sä nyt ru­ve­ta vel­jeä mat­ki­maan?

In­to voit­ti em­pi­mi­sen, ja Tu­ki­ai­nen aloit­ti sai­raa­la­pa­pin työt Kuu­san­kos­ken alu­e­sai­raa­las­sa vuon­na 1973. Sa­mal­la sie­lun­hoi­ta­ja sai vas­tuul­leen toi­sen­kin yk­si­kön, Bees­ki-mie­li­sai­raa­lan Val­ke­a­las­sa. Näi­den kah­den sai­raa­lan osas­toil­la hän por­hal­si vuo­teen 1995 as­ti lu­kuun ot­ta­mat­ta vä­li­vuot­ta, jon­ka ai­ka­na hän toi­mi me­ri­mies­pap­pi­na Ita­li­as­sa.

Eten­kin Bees­kin sai­raa­la ja sen uraa­uur­ta­va yh­tei­sö­hoi­to­mal­li jät­ti­vät Tu­ki­ai­seen läh­te­mät­tö­män jäl­jen. Uu­si kir­ja­kin on omis­tet­tu sai­raa­lan sil­loi­sel­le yli­lää­kä­ril­le Sep­po Ut­ri­ai­sel­le, jon­ka ke­hit­tä­mä­nä sai­raa­la saa­vut­ti mai­net­ta.

Tu­ki­ai­nen us­koo, et­tei Suo­mes­ta enää löy­dy sel­lais­ta hoi­toa, jota Bees­ki ai­ka­naan tar­jo­si.

– Psy­ki­at­ri­set po­ti­las­pai­kat ovat vä­hen­ty­neet, avo­hoi­don ka­pa­si­teet­tia ei ole pys­tyt­ty riit­tä­väs­ti nos­ta­maan, hän sa­noo.

Bees­kis­sä hän tun­si it­sen­sä osak­si hoi­to­tii­miä. Hen­gel­li­syys huo­mi­oi­tiin yh­te­nä ih­mi­sen ulot­tu­vuuk­sis­ta, vaik­ka­kin jos­kus po­ti­lail­la mie­len sai­raus pu­keu­tui us­kon­non asuun ja il­me­ni ah­dis­tu­nee­na kään­nyt­tä­mi­se­nä.

– Sil­loin hen­ki­lö­kun­nal­le­kin voi hel­pos­ti syn­tyä vas­ten­mie­li­syyt­tä us­kon­toa koh­taan, Tu­ki­ai­nen to­te­aa.

Vuodet sielunhoitotyössä opettivat Tapani Tukiaiselle, ettei kärsimyksen ja kuoleman syitä ole tarpeen eikä mahdollista selittää. Sen sijaan niiden äärellä on tärkeää olla ihmisen rinnalla. Kuva: Jani Mahkonen

Vuodet sielunhoitotyössä opettivat Tapani Tukiaiselle, ettei kärsimyksen ja kuoleman syitä ole tarpeen eikä mahdollista selittää. Sen sijaan niiden äärellä on tärkeää olla ihmisen rinnalla. Kuva: Jani Mahkonen

Jani Mahkonen

 

Po­ti­lai­den pa­ris­sa hän tun­si saa­neen­sa kai­paa­man­sa työn, jos­sa läs­nä­o­le­mi­nen nou­si tär­ke­äm­mäk­si kuin pu­heet – ol­koon­kin, et­tä osas­to­har­tauk­sien vel­vol­li­suu­det pii­na­si­vat hän­tä edel­leen. Mut­ta Bees­kis­sä har­taus­mei­nin­ki oli lep­poi­saa yh­des­sä­o­loa, ja pas­to­rin hen­ki­lö­koh­tai­nen ri­ma­kau­hu al­koi häl­ve­tä.

– Psy­ki­at­ri­set po­ti­laat oli­vat ai­to­ja ih­mi­siä, ei­vät mi­tan­neet tai ar­vos­tel­leet. Sii­nä seu­ras­sa kä­det sai­vat tu­tis­ta, sai ol­la oma it­sen­sä, ei tar­vin­nut jän­nit­tää, hän ku­vai­lee.

Yli­pää­tään sai­raa­la­vuo­teen ää­rel­lä ei hä­nen mu­kaan­sa tar­vit­tu mi­tään ”sä­tei­le­vää tai tois­maal­lis­ta”. Tar­vit­tiin joku, joka tuli vie­rel­le ja kuun­te­li, ken­ties ja­koi eh­tool­li­sen.

”Ko­via ko­ke­nei­den, ma­sen­tu­nei­den ja ha­jal­la ole­vien edes­sä oli pu­hut­ta­va hil­jaa”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

Eh­tool­lis­lei­pä, se ohut ja ole­ma­ton, joka kai­ken mat­kaa pyö­ri pas­to­rin mat­kas­sa mu­ka­na, nou­si sai­raa­la­e­lä­mäs­sä vä­lil­lä hä­tä­kut­sun ar­voi­sek­si. Kun pu­he­lin soi, se mer­kit­si usein sitä, et­tä Tu­ki­ai­nen kii­reh­ti eh­tool­lis­vä­li­nei­neen osas­tol­le am­bu­lans­si­kus­kin lail­la. Jon­kun in­hi­mil­li­nen mat­ka oli päät­ty­mäs­sä, tun­te­ma­ton al­ka­mas­sa. Sii­nä het­kes­sä moni toi­voi lei­pää ja vii­niä.

Eh­tool­li­nen on ”vii­mei­nen il­ta­pa­la, mat­ka­e­väs, läm­min huo­pa”, Tu­ki­ai­nen tyy­lit­te­lee.

 

Toi­si­naan hä­ly­tyk­set osas­toil­le ava­si­vat nä­ky­jä, joi­den edes­sä vä­häi­set­kin sa­nat lop­pui­vat.

”Nuo­ri ih­mi­nen, mel­kein lap­si, oli nos­tet­tu vii­len­neil­tä la­ka­noil­ta. Omai­nen piti hän­tä sy­lis­sä. Piti lu­jas­ti, kak­sin kä­sin, ai­van kuin oli­si ol­lut kyse vie­lä elos­sa ole­vas­ta ih­mi­ses­tä. Vii­mei­set lä­hel­lä ole­mi­sen het­ket”, Tu­ki­ai­nen kir­joit­taa.

Se kes­ken­kas­vui­nen kirk­ko­her­ran poi­ka, joka löy­si pap­pi­lan puu­tar­has­ta pää­kal­lon, tuli sai­raa­la­pas­to­ri­na kuo­le­man kans­sa tut­ta­vak­si. Hän siu­na­si hau­taan, piti saat­to­har­tauk­sia, veti vai­na­jal­le suk­kia jal­kaan, aut­toi ark­kuun nos­ta­mi­ses­sa. Sii­tä huo­li­mat­ta kuo­le­man mys­tee­ri ou­dol­la ta­val­la häi­käi­si.

Pap­pi­lan po­jas­ta pu­heen ol­len: kyl­lä hän vie­lä ai­kui­se­na­kin juok­si kes­ki­ai­kai­sen kir­kon ym­pä­ri yrit­tä­en pääs­tä si­sään. Tu­ki­ai­nen hel­li pit­kään haa­vet­ta kään­tyä ka­to­li­lai­suu­teen, liit­tyä ”äi­ti­kirk­koon”, ku­ten hän roo­ma­lais­ka­to­lis­ta kirk­koa kut­suu.

Op­pi-isäk­seen täl­lä tiel­lä hän kut­suu opis­ke­lu­ai­ko­jen­sa pro­fes­so­ria Sep­po A. Tei­nos­ta, joka vuo­si­kym­me­niä sit­ten vi­si­oi jopa kirk­ko­jen yh­dis­ty­mi­ses­tä.

– Tie­dän, et­tä se on vai­ke­aa, ei­kä se tule ta­pah­tu­maan, hän to­te­aa.

Ka­to­li­lai­suu­teen kään­ty­mi­nen tys­sä­si sii­hen, et­tei Tu­ki­ai­nen te­o­lo­gi­na ko­ke­nut mie­lek­kääk­si yli vuo­den mit­tais­ta tu­tus­tu­mi­sai­kaa joh­dan­to­kurs­sei­neen.

– Ka­ve­ri­ni loh­dut­ti sa­no­en, et­tä si­nä­hän voit ol­la sy­dä­mel­tä­si ka­to­li­lai­nen.

 

”Mitä tun­si na­hois­saan se pap­pi­lan poi­ka, isän­sä jäl­kiä seu­ran­nut, joka ei op­pi­nut luot­ta­maan kyl­lik­si it­seen­sä? Joka tun­si rau­hoit­tu­van­sa vas­ta tääl­lä Hel­sin­gin Ou­lun­ky­läs­sä, eläk­keel­lä, elä­män­sä ko­vin myö­häi­se­nä mut­ta rik­kaa­na il­ta­het­ke­nä”, Tu­ki­ai­nen poh­tii kir­jan­sa leh­dil­lä.

Elä­ke­vuo­det ovat täyt­ty­neet kuu­kau­sien­kin pi­tui­sis­ta py­hiin­va­el­lus­mat­kois­ta ja kir­joit­ta­mi­sen nau­tin­nos­ta.

Se alun pe­rin ”ohut ja ole­ma­ton” ke­rä­si siis vuo­sien var­rel­ta mu­kaan­sa sy­vyyt­tä ja vah­vis­tui. Oli­si­ko hä­neen van­hem­mi­ten tart­tu­nut myös hiu­kan Roo­man kei­sa­rin Mar­cus Au­re­liuk­sen sto­a­lais­ta tyy­neyt­tä? Tätä an­tii­kin kir­joit­ta­jaa Tu­ki­ai­nen ar­vos­taa suu­res­ti ja lai­naa hän­tä myös kir­jas­saan, sa­moin kuin elä­män sär­ky­nei­syy­den tulk­kia, rans­ka­lais­ru­noi­li­ja Char­les Bau­de­lai­rea.

– Rau­haa ja it­se­luot­ta­mus­ta ovat li­sän­neet elä­män ko­vem­mat ko­ke­muk­set, Tu­ki­ai­nen tuu­mii.

Ku­ten nyt vaik­ka avi­oe­ro 1990-lu­vul­la. Tai omai­suu­den me­ne­tys epä­on­ni­sen ta­lo­kau­pan myö­tä. Tai edel­lä­mai­nit­tu ka­to­li­sen kir­kon oven sul­keu­tu­mi­nen. Vä­hem­mäs­tä­kin sitä op­pii hie­man sto­a­lai­suut­ta.

 

En­sim­mäi­sen avi­o­lii­ton pur­kau­tu­mi­nen osui 1990-lu­vun al­kuun. Joi­ta­kin vuo­sia myö­hem­min Tu­ki­ai­nen siir­tyi Lah­den seu­ra­kun­tien pal­ve­luk­seen joh­ta­vak­si sai­raa­la­pas­to­rik­si. Sii­nä vai­hees­sa hän oli jo sy­ven­tä­nyt osaa­mis­taan kou­lut­tau­tu­en myös työ­noh­jaa­jak­si ja psy­ko­te­ra­peu­tik­si.

Lah­ti oli­kin sit­ten jo­ta­kin val­lan muu­ta kuin Kuu­san­kos­ken alu­e­sai­raa­la ja Bees­ki. Joh­ta­vaan vir­kaan liit­ty­vä by­rok­ra­ti­an mää­rä yl­lät­ti. Noi­na vuo­si­na Lah­den seu­ra­kun­nil­la oli ta­lou­del­li­sis­ta syis­tä pai­net­ta vä­hen­tää vir­ko­ja, ja se koh­dis­tui myös sai­raa­la­työ­hön.

– Se ai­ka opet­ti mi­nul­le pa­kol­lis­ta lu­juut­ta, ar­vo­jen puo­les­ta toi­mi­mis­ta ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don puo­les­ta tais­te­le­mis­ta, Tu­ki­ai­nen sa­noo.

Joh­ta­va sai­raa­la­pas­to­ri tun­si ole­van­sa Ma­ri­an­ka­dun työ­huo­nees­saan vä­lil­lä kuin nor­sun­luu­tor­nis­sa, kau­ka­na po­ti­las­työn ar­jes­ta. Hal­lin­non tuok­si­nas­sa oli vä­lil­lä pääs­tä­vä ih­mis­ten pa­riin van­hain­ko­tiin, sai­raa­laan ja psy­ki­at­ri­an kun­tou­tu­syk­si­köi­hin. Psy­ki­at­ris­ten po­ti­lait­ten pa­ris­sa hän tun­si ole­van­sa omien­sa seu­ras­sa. Myös ret­riit­tien oh­jaa­mi­nen sai­raa­lan hen­ki­lö­kun­nal­le tun­tui mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä ja sy­väl­tä.

”En tun­te­nut par­haim­mil­la­ni ole­va­ni enää pap­pi, mes­sun toi­mit­ta­ja, en edes ret­rii­ti­noh­jaa­ja. Olin yk­si täs­tä hil­jai­ses­ta jou­kos­ta, en sen pa­rem­pi tai kum­mal­li­sem­pi, mut­ta en huo­nom­pi­kaan”, hän kir­joit­taa.

 

Eh­tool­lis­lei­pä on tuup­pi­nut tätä ta­ri­naa eteen­päin. Joh­da­tel­koon se myös ta­ri­nan pää­tök­seen.

Kir­jan­sa si­vuil­le Tu­ki­ai­nen on tal­len­ta­nut taan­noi­sen ti­lan­teen, jos­sa hän is­tuu it­sek­seen tur­ku­lai­sen ka­to­li­sen kir­kon hä­mä­räs­sä ja kat­se­lee ta­ber­naak­ke­li­kaap­pia, jos­sa säi­ly­te­tään siu­nat­tu­ja eh­tool­lis­tar­vik­kei­ta. Ka­to­li­lais­ta hä­nes­tä ei tul­lut. Sen si­jaan si­sim­mäs­sä asuu edel­leen se he­rän­näis­poi­ka, joka ei pys­ty re­tos­te­le­maan us­kon­var­muuk­sil­la.

Ka­to­li­lai­ses­sa kat­san­nos­sa eh­tool­li­sen lei­pä ja vii­ni muut­tu­vat Kris­tuk­sek­si.

He­rän­näis­po­jan kat­san­nos­sa to­den­nä­köi­syys sil­le on eh­kä kah­den pro­sen­tin luok­kaa. Mut­ta jos näin ta­pah­tuu, Kris­tus it­se on siis läs­nä tuos­sa pa­rin met­rin pääs­sä.

– Elän sen toi­von mu­kaan, Tu­ki­ai­nen sa­noo.

 

Teks­ti­lai­nauk­set: Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen: Sai­raa­la­pap­pi – Asi­aa ja anek­doot­te­ja. Val­mii­xi 2023.

Sie­lun­hoi­ta­ja ja py­hiin­va­el­ta­ja

Ro­vas­ti Ta­pa­ni Tu­ki­ai­nen on syn­ty­nyt Tu­rus­sa 1944 ja vart­tu­nut Rau­man seu­dul­la ja Lai­ti­las­sa. Hän on teh­nyt vuo­si­kym­men­ten mit­tai­sen uran sai­raa­la­pap­pi­na ja psy­ko­te­ra­peut­ti­na Kuu­san­kos­ken ja Lah­den alu­eil­la. Tu­ki­ai­nen asuu Hel­sin­gis­sä puo­li­son­sa Sirk­ku Tu­ki­ai­sen kans­sa. Lap­set ovat jo maa­il­mal­la.

Tu­ki­ai­nen on elä­ke­vuo­si­naan ol­lut tuot­te­li­as kir­jai­li­ja, joka on kir­joit­ta­nut eten­kin py­hiin­va­el­luk­sis­taan. Seu­raa­vas­sa Tu­ki­ai­nen lis­taa nel­jä tär­kein­tä va­el­lus­koh­det­taan:

1 San­ti­a­go de Com­pos­te­la. ”Mer­kit­tä­vä reit­ti, jon­ka pää­te­pis­te on San­ti­a­gon de Com­pos­te­lan ka­ted­raa­li. Tra­di­ti­on mu­kaan apos­to­li Jaa­kob on hau­dat­tu sin­ne.”

2 Roo­ma. ”Kris­ti­kun­nan kes­kus, jon­ne tein muun mu­as­sa kol­me kuu­kaut­ta kes­tä­vän Via Fran­ci­ge­na -va­el­luk­sen. Rans­kan kaut­ta kul­ke­va reit­ti al­kaa Eng­lan­nin Can­ter­bu­rys­ta.”

3 Je­ru­sa­lem. ”Kris­ti­nus­kon al­ku­läh­de. Kul­jin en­sin jal­kai­sin Roo­mas­ta Ete­lä-Ita­li­aan, jos­ta len­sin Poh­jois-Is­ra­e­liin ja pa­ti­koin Län­si­ran­nan kaut­ta Je­ru­sa­le­miin.”

4 Trond­heim. ”Py­hän Ola­vin reit­ti Suo­mes­ta Sunds­val­lin kaut­ta Py­hän Ola­vin hau­dal­le Nor­jaan. Tämä oli jo kes­ki­a­jal­la suo­ma­lai­sil­le va­el­ta­jil­le tär­keä reit­ti.”

Lue lisää aiheesta