En muis­ta men­nei­tä asi­oi­ta ko­vin hy­vin, sil­lä kat­son ai­na eteen­päin, väit­tää kant­to­ri Mar­jaa­na Tu­ru­nen.

Edes­sä­päin näyt­tää vain nyt ko­ro­na­e­pi­de­mi­an vuok­si ko­vin väl­jäl­tä. Su­mui­sel­ta­kin. Ku­kaan ei oi­kein tie­dä, mitä tämä kaik­ki mer­kit­see.

— Täs­tä tuli kir­kol­le pa­kol­li­nen di­gi­loik­ka, Tu­ru­nen sa­noo.

Haas­tat­te­lun tie­noil­la pan­de­mi­a­to­del­li­suus on vas­ta lä­väh­tä­nyt suo­ma­lais­ten sil­mil­le. Tu­ru­sen­kin ka­len­te­ri tyh­je­ni ker­ta­hei­tol­la. Lah­den Gos­pel­kuo­ron 25-vuo­tis­juh­lal­li­suuk­sia oli on­nek­si eh­dit­ty jo osin viet­tää.

— Suur­ta joh­da­tus­ta on, et­tä eh­dim­me pi­tää ja tal­len­taa ke­vään suu­rim­mat kon­ser­tit en­nen kuin kaik­ki toi­min­ta lop­pui, hän siu­nai­lee.

Kuu­lui­san gos­pel­kuo­ron ar­moi­tet­tu­na joh­ta­ja­na pro­fi­loi­tu­nut Tu­ru­nen eh­ti myös hel­mi­kuus­sa vie­dä läpi uu­sim­man te­le­vi­si­op­ro­jek­tin­sa ku­vauk­set. Hän on mu­ka­na tuo­ma­ris­tos­sa All To­get­her Now Suo­mi -mu­siik­ki­oh­jel­mas­sa, joka tu­lee ulos syk­syl­lä.

Kun Tu­ru­ses­ta on kyse, nor­maa­li­ti­lan­tees­sa ei pu­hu­ta tyh­jis­tä ka­len­te­reis­ta ei­kä tyh­jis­tä kir­kois­ta. Tu­ru­sen voi sa­noa ole­van kir­kon si­sään­heit­tä­jä, joka gos­pel­kuo­roi­neen ve­tää Lah­den Ris­tin­kir­kon täy­teen mon­ta ker­taa vuo­des­sa. Te­le­vi­si­oi­duil­la esiin­ty­mi­sil­lä saat­taa ol­la sa­to­ja­tu­han­sia kat­so­jia.

Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nan kant­to­ril­le tut­tua ja ra­kas­ta on myös pe­rin­tei­sin kant­to­rin työ mes­sui­neen ja toi­mi­tuk­si­neen.

— Tyk­kään hir­ve­äs­ti hau­ta­jai­sis­ta, sil­lä sil­loin saan mu­san kaut­ta an­taa toi­voa ja loh­du­tus­ta, hän sa­noo.

Sa­man­su­kui­ses­ta asi­as­ta on kyse sil­loin­kin, kun gos­pel­kuo­ro esiin­tyy. Mu­sii­kin an­ta­ma ilo on tuol­loin muo­dol­taan toi­sen­lais­ta. On kuin kir­kon kat­to len­täi­si il­maan. Ylei­sö kil­juu on­nes­ta.

Ilo on ku­vi­ois­sa myös, kun Tu­ru­sen toi­nen kuo­ro, Lah­den Lau­la­mat­to­mat, har­joit­te­lee.

— Näen lau­la­jien ai­van kas­va­van sil­mis­sä ja roh­kais­tu­van, kun he op­pi­vat ja oi­val­ta­vat jo­tain uut­ta.

Ilo vi­lah­taa usein kant­to­rin pu­hees­sa.

Jos Tu­ru­nen Lut­he­rin ta­paan nau­lai­si tee­sin­sä kir­kon oveen, ne oli­si­vat tä­män kal­tai­sia:

Li­sää iloa kirk­koon. ”Ilot­to­muus ei ole Lut­he­rin, vaan pie­tis­min syy­tä.”

Sun­nun­tai­mes­su siir­ret­tä­vä aa­mu­kym­me­nes­tä il­ta­kuu­teen. ”Työ­vii­kos­ta uu­pu­neet ei­vät jak­sa tul­la kirk­koon vie­lä aa­mul­la.”

Mes­sun dra­ma­tur­gia uu­sik­si. ”Jot­ta sa­tun­nais­kä­vi­jät ei­vät lan­nis­tui­si heti al­kuun­sa.”

Pois kup­las­ta. ”Koh­taa­maan mo­ni­muo­tois­ta seu­ra­kun­ta­lais­ten sak­kia.”

— Jos luom­me kir­kos­sa hy­vän, ei-tuo­mit­se­van il­ma­pii­rin, kyl­lä ih­mi­set tu­le­vat. Ku­ka­pa ei ha­lu­ai­si toi­voa, iloa ja loh­du­tus­ta — mut­ta kun ih­mi­set usein pel­kää­vät tu­le­van­sa tuo­mi­tuik­si, Tu­ru­nen miet­tii.

Hän tie­tää, mis­tä pu­huu, sil­lä hä­nen uran­sa kir­kos­sa on kes­tä­nyt 42 vuot­ta. Se on pal­jon, eten­kin kun hän on iäl­tään vas­ta 58.

On sil­mäil­tä­vä hiu­kan men­nei­syyt­tä, jot­ta sel­vi­äi­si, mi­ten kant­to­rin ura on voi­nut al­kaa jo tei­ni-ikäi­se­nä. Var­muu­den vuok­si Tu­ru­nen on va­ran­nut olo­huo­neen pöy­däl­le kak­si isoa lei­ke­kir­jaa, jot­ka ovat täyn­nä sa­no­ma­leh­ti­leik­kei­tä hä­nen his­to­ri­as­taan. Se on näyt­tä­vää kat­sel­ta­vaa: si­vu­tol­kul­la mu­sii­kin ope­tus­ta ja joh­ta­mis­ta, kon­sert­te­ja, tem­pauk­sia, kier­tu­ei­ta ja te­le­vi­si­o­tuo­tan­to­ja.

Sat­tu­moi­sin jo Tu­ru­sen en­sim­mäi­sel­lä pi­a­no­tun­nil­la oli pai­kal­la leh­dis­tö eli ky­men­laak­so­lai­nen sa­no­ma­leh­ti Kes­ki­laak­so. Kel­las­tu­nees­sa leh­ti­leik­kees­sä Myl­ly­kos­ken mu­siik­ki­kou­lun pi­a­non ää­res­sä is­tuu kah­dek­san­vuo­ti­as tyt­tö­nen. Isä ja äi­ti oli­vat hank­ki­neet ai­no­kai­sel­leen pi­a­non, sil­lä ty­tön mu­sii­kil­li­nen lah­jak­kuus oli il­mei­nen.

Be­at­les-tuk­ka, jol­lai­sen hän vaa­ti saa­da ne­li­vuo­ti­aa­na Be­at­les-fa­ni­na, on ku­vas­sa jo kas­va­nut koh­ti ol­ka­päi­tä. Ny­kyi­sin Tu­ru­sen ta­va­ra­merk­ki on vil­li ki­ha­ra­pil­vi.

Soit­to­har­ras­tus py­syi hen­gis­sä yli kriit­ti­sen 14 vuo­den iän, jol­loin soit­to tyy­pil­li­ses­ti on ter­van­juon­tia. Enem­män kiin­nos­ti sil­loi­sen poi­ka­ys­tä­vän mu­sa­ma­ku, prog­res­sii­vi­nen rock.

En­nen rip­pi­kou­lua Tu­ru­nen tuis­kah­ti äi­dil­leen, et­tä seu­ra­kun­taan hän ei sit­ten kuu­na päi­vä­nä ja­lal­laan as­tui­si. Ei sitä to­sin ko­to­na eri­tyi­sem­min tu­pu­tet­tu­kaan.

— Per­heem­me ei käy­nyt edes jou­lu­kir­kos­sa. Myl­ly­kos­kel­la se­kin oli va­rat­tu niin sa­no­tuil­le ”oi­keil­le us­ko­vai­sil­le”, hän muis­te­lee.

Mut­ta rip­pi­kou­lun myö­tä seu­ra­kun­ta nap­pa­si­kin kai­na­loon­sa, iso­sek­si ja nuor­ten kuo­roon, joka lau­loi uut­ta ki­vaa gos­pe­lia. Sit­ten kävi niin, et­tä kant­to­ri Elii­sa Pok­ki yl­lyt­ti 16-vuo­ti­aan pi­a­nis­tin ke­sä­lo­ma­si­jai­sek­seen.

Ei tar­vit­se käyt­tää jal­ki­o­ta ei­kä lau­laa, kant­to­ri lu­pa­si ja näyt­ti, mi­ten Myl­ly­kos­ken kir­kon pneu­maat­ti­set urut toi­mi­vat.

— Ne oli­vat vä­hän tä­män nä­köi­set, Tu­ru­nen sa­noo ja hyp­pää ur­ku­pen­kil­le omas­sa olo­huo­nees­saan.

Kyl­lä, hä­nel­lä on ne omas­sa olo­huo­nees­saan. Mus­tan­kal­li­on kap­pe­lin van­hat ri­sat urut pe­las­tet­tiin jou­tu­mas­ta kaa­to­pai­kal­le ja kor­jat­tiin hä­nen puo­li­sol­leen Ma­til­le.

— Myös Mat­ti aloit­ti vii­me syk­sy­nä kant­to­ri­o­pin­not Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa, Tu­ru­nen ker­too yl­peyt­tä ää­nes­sään.

Hän pai­ne­lee nap­pu­lois­ta ää­ni­ker­to­ja pääl­le. Urut jy­li­se­vät ai­van ku­ten sil­loin en­si ker­taa ko­keil­les­sa. Se oli rak­kaut­ta en­si­kuu­le­mal­ta. 16-vuo­ti­as oli ai­van myy­ty. Tu­le­vai­suu­den am­mat­ti val­ke­ni sinä ke­sä­nä.

— Sil­loin pää­tin, et­tä minä ”me­nen” Si­be­lius-Aka­te­mi­aan, hän nau­raa.

Et sinä tuol­la pi­a­non pim­pu­tuk­sel­la tule it­se­ä­si iki­nä elät­tä­mään, il­moit­ti yk­si lu­ki­on opet­ta­jis­ta, kun tyt­töä ei­vät muut op­pi­ai­neet oi­kein jak­sa­neet kiin­nos­taa.

— Lä­he­tin aka­te­mi­aan pääs­ty­ä­ni opet­ta­jain­huo­nee­seen pos­ti­kor­tin, et­tä ”ter­vei­siä kor­ke­a­kou­lus­ta”.

Tu­ru­sel­ta jäi­vät siis pää­o­sin ko­ke­mat­ta nuor­ten ih­mis­ten tyy­pil­li­set ke­sä­työt. Vain ker­ran hän opis­ke­lu­ai­ka­na eh­ti ko­keil­la työ­tä sa­na­kir­jan ko­ko­a­ja­na Kai­ken Kan­san Kir­ja­ker­hos­sa. Siel­lä pomo sa­noi aa­mul­la nuo tyy­pil­li­set sa­nat: ”Kei­täs tyt­tö kah­via.”

— Mut­ta minä olin kant­to­ri­na tot­tu­nut me­ne­mään pa­pin kans­sa en­sim­mäi­se­nä kah­vi­pöy­tään. En minä osan­nut keit­tää kah­via!

Tu­ru­nen eh­ti koo­ta sa­na­kir­jaa kah­dek­san päi­vää. Sit­ten yri­tys meni kon­kurs­siin.

Kuin­ka ol­la­kaan — seu­raa­va­na päi­vä­nä hä­net kut­sut­tiin Hel­sin­gin Van­han kir­kon kant­to­rin sai­raus­lo­ma­si­jai­sek­si.

Sii­nä vai­hees­sa Tu­ru­nen oli jo en­sim­mäi­ses­sä avi­o­lii­tos­saan ja odot­ti poi­kaan­sa.

Pa­pik­si opis­ke­le­va puo­li­so oli löy­ty­nyt Myl­ly­kos­ken seu­ra­kun­nan nuor­ten pa­ris­ta. Siel­lä vai­kut­ti tuol­loin voi­mal­li­ses­ti vii­des­läi­nen he­rä­tys­lii­ke.

— Se oli sii­hen ai­kaan hen­gel­li­nen ko­ti­ni. Lii­ke oli uu­den­lai­sen hen­gel­li­sen mu­sii­kin edel­lä­kä­vi­jä, ja siel­lä oli kiva po­ruk­ka ja tosi hy­viä pu­hu­jia. Sil­loin he­rä­tys­liik­kees­sä oli kaik­ki saa­vat tul­la -hen­ki. Myö­hem­min jou­duin pet­ty­mään sii­hen, kun kaik­ki ei­vät enää saa­neet­kaan tul­la. Sai tul­la, jos oli sel­lai­nen kuin tie­tyt ih­mi­set mää­rit­te­li­vät. Pal­jos­ta on kiit­tä­mi­nen he­rä­tys­lii­ket­tä, mut­ta ny­kyi­sin olen kan­san­kirk­ko­lai­nen, Tu­ru­nen ku­vai­lee.

Liik­keen kult­tuu­riin kuu­lui, et­tä mo­raa­li­o­pe­tus oli tiuk­kaa. Nuor­ten po­ru­kas­sa avi­oi­dut­tiin hy­vin var­hain.

— Oli­si­vat­pa opet­ta­neet, et­tä kat­so­kaa nyt vä­hän ym­pä­ril­len­ne en­nen kuin ryn­täät­te nai­mi­siin. Oli­si sääs­tyt­ty mo­nel­ta avi­oe­rol­ta, Tu­ru­nen miet­tii.

Hän it­se eh­ti ol­la pa­pin­rou­va­na, val­mis­tua am­mat­tiin ja muut­taa Lah­teen en­nen kuin it­se­kin koki avi­oe­ron vuon­na 1994. Vuon­na 1985 per­hee­seen oli syn­ty­nyt ke­hi­tys­vam­mai­nen Ant­ti-poi­ka.

Tu­ru­nen ar­ve­lee, et­tä oli­si il­man Ant­tia ai­van toi­sen­lai­nen ih­mi­nen.

— Hän on kas­vat­ta­nut mi­nua. Mi­nus­ta oli­si tul­lut muu­ten sie­tä­mä­tön. Olin per­hee­ni ai­noa lap­si, jol­le kaik­ki oli ta­pah­tu­nut hel­pos­ti. Vaik­ka yhä olen tiuk­ka kuo­ron­joh­ta­ja, nuo­rem­pa­na olin mui­ta koh­taan vie­lä tiu­kem­pi. Van­hem­mi­ten olen peh­men­ty­nyt. Mut­ta en minä us­ko, et­tä Ant­ti tuli maa­il­maan pel­käs­tään sik­si, et­tä mi­nun pi­täi­si ke­hit­tyä ih­mi­se­nä, hän li­sää.

Tu­ru­nen sa­noo, et­tä elä­mä An­tin mo­nien sai­rauk­sien kans­sa on opet­ta­nut tur­vau­tu­maan ru­koi­le­mi­seen ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. Erään­lai­nen pyhä huo­let­to­muus on iän myö­tä vah­vis­tu­nut.

— En osaa aja­tel­la elä­mää, jos­sa sitä ulot­tu­vuut­ta ei oli­si.

Vaik­ka ju­ma­lan­pal­ve­luk­set ja kir­kol­li­set toi­mi­tuk­set ovat ”duu­nia”, Tu­ru­nen huo­maa ikä­vöi­vän­sä nii­tä, jos jou­tuu vaik­ka­pa sai­rau­den ta­kia ole­maan pi­dem­pään pois.

— Eri­tyi­sen pal­jon tyk­kään kon­fir­maa­ti­o­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­ta, sil­lä sil­loin kir­kos­sa on pal­jon nii­tä, jot­ka ei­vät muul­loin siel­lä käy. Ra­kas­tan myös pää­si­äis­tä!

Ilo-sa­nan ohel­la Tu­ru­nen vil­je­lee usein joh­da­tus-sa­naa. J-il­miö tun­tuu puut­tu­neen pe­liin tä­män täs­tä, usein kes­ken su­run tai vas­toin­käy­mis­ten.

Kun isä kuo­li, sa­ma­na päi­vä­nä Tu­ru­sen ko­ti­ta­lon ala­ker­ras­ta va­pau­tui so­pi­va asun­to hä­nen les­kek­si jää­neel­le äi­dil­leen.

Kun Tu­ru­nen jou­tui Mat­ti-puo­li­son­sa kans­sa kes­kel­le ho­me­ta­lo­hel­vet­tiä, seu­raa­va asun­to ti­pah­ti heil­le heti tai­vaas­ta eli työ­ka­ve­rin vin­kis­tä.

Eri­koi­nen ta­paus oli se­kin, kun Tu­ru­nen vuon­na 1991 haki vir­kaa Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nas­ta.

— Ei ol­lut ke­tään muu­ta ha­ki­jaa! Sel­lais­ta Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa, et­tä huh­huh!

Vi­ran saa­tu­aan Tu­ru­nen loi pian pe­rus­tan kuo­rol­le, jon­ka nimi ei aluk­si ol­lut Lah­den Gos­pel­kuo­ro. Lau­la­ji­a­kin oli vai­kea löy­tää, vaik­ka Tu­ru­nen oli ku­vi­tel­lut, et­tä mu­sii­ki­no­pe­tuk­sen pi­o­nee­ri­kau­pun­gis­sa hän sai­si kuo­roon­sa ”kaik­ki nuo­ret mah­ta­vat lau­la­jat”.

— Kävi il­mi, et­tä nuo­ret lau­loi­vat jo kou­lus­sa niin pal­jon, et­tä ei­vät ha­lun­neet enää va­paa-ajal­la.

Lau­la­ja Jo­han­na Bo­e­dec­ker tu­tus­tut­ti Tu­ru­sen ame­rik­ka­lai­sen gos­pe­lin sa­loi­hin. Kun vie­lä kuo­ron ni­meen li­sät­tiin gos­pel-sana, jo al­koi lau­la­jia tul­la. Mai­ne ja pro­duk­ti­ot al­koi­vat kas­vaa.

Ku­lu­neel­la kau­del­la kuo­ro on tul­kin­nut muun mu­as­sa Nun­nia ja kon­nia -elo­ku­va­mu­siik­kia.

— Kuo­ro­lais­ten pää­sy Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­rin mu­si­kaa­liin oli täyt­ty­mys, Tu­ru­nen sa­noo.

Di­rec­tor can­tus ko­et­taa sa­noin ku­vail­la, mil­tä tun­tuu, kun 60 lau­la­jaa on yh­tä ja kun vä­reet me­ne­vät pit­kin sel­kää. Jos­kus sii­nä tu­le­vat kyy­ne­leet joh­ta­jal­la­kin, vaik­ka kuin­ka ko­et­tai­si pi­tää pään kyl­mä­nä.

Yli­pää­tään Tu­ru­nen tah­toi­si tie­dos­tet­ta­van, et­tä hy­vin mo­nen­lai­nen mu­siik­ki voi hoi­taa sie­lua.

— Koko ura­ni ajan olen ol­lut sitä miel­tä, et­tä kirk­koon käy kai­ken­lai­nen mu­siik­ki, kun­han se ei ole Ju­ma­laa pilk­kaa­vaa tai rie­naa­vaa. Jos­kus vaik­ka hau­ta­jai­sis­sa kant­to­ri saat­taa kiel­täy­tyä soit­ta­mas­ta omais­ten toi­vo­maa mu­siik­kia, mut­ta mi­nus­ta ih­mis­ten mu­siik­ki­ma­kua ei sai­si ali­ar­vi­oi­da. On pal­jon kris­til­li­sem­pää ot­taa se huo­mi­oon kuin tyr­mä­tä, hän sa­noo.

Tu­ru­nen ei juu­ri kuun­te­le va­paa-ajal­laan mu­siik­kia. Hän nol­laa ai­vot kat­se­le­mal­la te­le­vi­si­o­ta, sil­lä mu­siik­ki vie aja­tuk­set väis­tä­mät­tä ai­na työ­hön: mi­hin tätä voi­si käyt­tää, kuka tätä voi­si lau­laa. Voi­man­läh­teet ovat toi­saal­la.

— Nii­tä ovat hil­jai­suus, ru­kous ja nuk­ku­mi­nen.

Rie­mu­lau­lut — Elä­köön elä­mä. Lah­den Gos­pel­kuo­ron Ris­tin­kir­kos­sa tal­ti­oi­tu kon­sert­ti Ylen TV1-ka­na­val­la 3.5. klo 10.