Olenko­han minä nyt tai­vaas­sa, ih­met­te­li pie­ni Rai­ja, kun här­kä­vau­nun ovet au­ke­ni­vat ja kir­kas valo tul­vi hä­mä­rään vau­nuun. Ju­nan kyy­dis­sä oli Kar­ja­lan eva­koi­ta.

Ei ol­tu tai­vaas­sa. Ol­tiin Hei­no­lan rau­ta­tie­a­se­mal­la. Vuo­si oli 1945, ja Kä­ki­sal­mes­sa syn­ty­nyt Rai­ja-tyt­tö oli al­le kol­me vuot­ta van­ha.

Lai­tu­ril­la seis­syt so­ti­las nos­ti pal­jas­jal­kai­sen Rai­jan uu­teen ko­ti­kau­pun­kiin. Vaik­ka tyt­tö ei tie­ten­kään osan­nut vie­lä lu­kea, hän huo­ma­si, et­tä va­ras­to­ma­ka­sii­nin sei­näs­sä oli kol­me isoa kir­jain­ta: L, O ja K. Lah­den osuus­kaup­pa. Kir­jai­met piir­tyi­vät mie­leen, ja ne sa­mat kir­jai­met ovat ma­ka­sii­nin sei­näs­sä vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä.

– Näen ne ai­na, kun ajan ase­man ohi, sa­noo hei­no­la­lai­nen Rai­ja Nis­si­nen, 80.

Olen­ko­han minä nyt tai­vaas­sa? Ky­sy­mys tu­lee mie­leen, kun ke­säi­se­nä päi­vä­nä as­tuu Nis­si­sen ri­vi­ta­lo­ko­din ta­ka­pi­hal­le. Pik­ku puu­tar­has­sa kuk­ki­vat lem­mi­kit, esi­kot, vuo­ri­kau­no­kit, kur­jen­pol­vet ja lu­kui­sat muut. Pi­o­nis­sa on ai­na­kin kol­me­kym­men­tä nup­pua. Te­ras­sil­la ku­kois­ta­vat pe­tu­ni­at, or­vo­kit ja mil­joo­na­kel­lot. Pie­ni suih­ku­läh­de so­li­see. Pa­ra­tii­sia tämä muis­tut­taa. Pa­ra­tii­sin emän­tä on nur­mel­la pal­jain ja­loin, kuin­kas muu­ten. Hän esit­te­lee, mi­ten puu­tar­han pe­räl­lä on pie­ni ve­rä­jä ja sen pääl­lä kana ja kuk­ko. Ne ovat yh­tä kuin Rai­ja ja On­ni.

– Kun me ol­tiin koh­dat­tu ja men­tiin en­si ker­taa yh­des­sä tans­sei­hin Kuor­tin Ki­sa­hal­lil­le, en­sim­mäi­nen tans­sim­me oli Van­han ve­rä­jän luo­na, Nis­si­nen muis­te­lee.

On­ni kuo­li seit­se­män vuot­ta sit­ten ei­kä eh­ti­nyt asua täs­sä pa­ra­tii­sis­sa, vaik­ka muut­toa oli suun­ni­tel­tu yh­des­sä.

– Lu­pa­sin On­nil­le, et­tä hoi­dan tä­män pi­han. Mi­nä­hän olen tääl­lä kuin Her­ran kuk­ka­ros­sa.

On­nin kuo­le­ma nä­kyy mus­ta­na rai­ta­na rä­sy­ma­tos­sa, jon­ka Nis­si­nen ku­toi muu­ta­ma vuo­si sit­ten Ku­dot­tu elä­mä -kult­tuu­ri­hank­keen yh­tey­des­sä. Rul­laam­me vä­rik­kään ma­ton au­ki ja kat­se­lem­me. Mo­nen­kir­ja­vaan mat­toon on ku­dot­tu Nis­si­sen koko elä­mä. Lap­set ja las­ten­lap­set, kih­la­sor­muk­set ja kuo­le­mat, työt­tö­myy­det ja uu­det alut, on­net ja on­net­to­muu­det, kai­kel­le omat rai­tan­sa. To­sin se, mikä voi pääl­tä kat­so­en näyt­tää on­net­to­muu­del­ta, ei Nis­si­sen mie­les­tä vält­tä­mät­tä sitä ole­kaan.

– En muis­ta, et­tä oli­sin kos­kaan niis­tä Ju­ma­lal­le ka­pi­noi­nut. Olen kyl­lä ky­sel­lyt, et­tä mik­si. Ei se vas­taus sil­lä het­kel­lä tule. Sen ym­mär­tää sit­ten jos­kus myö­hem­min, hän sa­noo.

Ma­ton al­ku­pääs­sä on he­le­ää si­nis­tä, Os­ta­mo­jär­ven aal­to­ja ja laa­jaa Laa­tok­kaa. Siel­tä elä­mä al­koi, Kä­ki­sal­men Os­ta­mon ky­läs­tä. Laa­to­kan­si­ni­nen vaih­tui kui­ten­kin pian Hei­no­lan läpi vir­taa­van Ky­men vä­rei­lyi­hin, kun Neu­vos­to­liit­to muo­vai­li per­heen koh­ta­lon uu­sik­si. ”Mo­lo­toh­vi vei meil­tä maat”, puus­kah­ti Rai­jan bi­o­lo­gi­nen äi­ti Hil­ja, kun per­he oli aset­tu­nut ai­em­paa pie­nem­mäl­le maa­til­kul­le Hei­no­laan, Kä­ki­ka­dul­le. Katu oli saa­nut ni­men­sä Kä­ki­sal­men eva­kois­ta, joi­ta saa­pui Hei­no­laan run­sain mää­rin.

So­dan tra­ge­di­as­ta huo­li­mat­ta var­hais­lap­suu­den ai­ka näyt­täy­tyy sä­vyil­tään on­nel­li­sen lem­pe­ä­nä. Ko­te­ja ra­ken­net­tiin kiih­ke­äs­ti, niin myös Rai­ja-ty­tön per­hees­sä. Kah­des­sa vuo­des­sa ton­til­le oli päi­vä­työn ohes­sa ra­ken­net­tu pi­ha­mök­ki, talo sekä lää­vä, jos­sa ma­jai­li­vat leh­mä ja pos­su.

Il­tai­sin töi­den jäl­keen An­ton-isä söi no­pe­as­ti, pis­ti ”lu­pi­tu­pa­kan” huu­leen ja pai­nui pui­maan juu­ri päät­ty­nyt­tä so­taa mui­den Kä­ki­ka­dun mies­ten kans­sa.

Äi­ti aje­li usein pyö­räl­lä kirk­koon tai hen­gel­li­seen telt­ta­ko­kouk­seen ja ot­ti Rai­jan­kin ta­ra­kal­le mu­kaan. Vai­kut­tei­ta lie­nee tart­tu­nut, sil­lä noi­hin ai­koi­hin vii­si- tai kuu­si­vuo­ti­as Rai­ja piti en­sim­mäi­sen saar­nan­sa. Se oli­kin iki­muis­toi­nen.

Naa­pu­rus­ton lap­si­kat­ras oli poh­ti­nut, mitä seu­raa­vak­si lei­kit­täi­siin, jol­loin Rai­ja-tyt­tö oli eh­dot­ta­nut: ”Pi­de­tään ko­kous!”

Tuu­mas­ta toi­meen. Tyh­jäl­tä ton­til­ta löy­tyi laa­tik­ko pu­hu­jan­pön­tök­si, ja nuo­ri seu­ra­kun­ta is­tuu­tui rin­tee­seen kuu­li­joik­si. Rai­ja saar­na­si pa­la­vas­ti laa­ti­kon pääl­tä.

– Ei sii­nä pu­hees­sa­ni mi­tään jär­jel­lis­tä ol­lut. Lop­puun pää­tin sa­noa jo­tain eri­tyi­sen hie­noa. Nos­tin kä­det pys­tyyn ja huu­sin: ”Pas­kaaks me vä­li­täm­me, Ju­ma­laa me ra­kas­tam­me, hal­le­lu­jaa!”, Nis­si­nen ker­too ja nau­raa ve­det sil­mis­sä.

Saar­na oli­si eh­kä pai­nu­nut un­ho­laan, el­lei naa­pu­rus­ton asu­kas Pent­ti Lauk­ka­nen oli­si juu­ri sil­loin pyö­räil­lyt ohi ja hu­vit­tu­nut suu­res­ti kuu­le­mas­taan.

Näin pe­räs­tä­päin Rai­ja Nis­si­nen ajat­te­lee, et­tä lap­sen saar­naan tai­si ol­la pii­lo­tet­tu­na oi­val­lus.

– Sen sa­no­ma­han on, et­tä mei­dän ei tar­vit­se huo­leh­tia ei­kä mu­reh­tia mis­tään. Voim­me luot­taa sii­hen, et­tä meis­tä pi­de­tään huol­ta, hän sa­noo.

Us­kon ja luot­ta­muk­sen ele­ment­ti on ol­lut Nis­si­ses­sä jo­ten­kin si­sään­ra­ken­net­tu­na var­hais­lap­suu­des­ta as­ti. Hän ar­ve­lee, et­tä se juur­tui si­sim­pään bi­o­lo­gi­sen äi­din pe­rin­tö­nä huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä elä­män mat­toon tuli synk­kä rai­ta tal­vel­la 1950. Hil­ja-äi­ti kuo­li koh­tu­syö­pään.

– Ke­säs­tä 1948 as­ti minä olin ym­mär­tä­nyt, et­tä äi­ti kuo­lee. Hän ker­toi mi­nul­le, et­tä hän me­nee tai­vaan ko­tiin ja vil­kut­taa siel­tä täh­te­nä mi­nul­le.

Nis­si­nen on sil­ti sitä miel­tä, et­tä syn­tyi on­nel­lis­ten täh­tien al­la:

– Mi­nus­ta on ai­na pi­det­ty huol­ta täs­sä maa­il­mas­sa.

Hil­ja oli tain­nut aa­vis­taa, et­tei An­to­nis­ta oli­si lap­si­kat­raan kait­si­jak­si. Vain toi­nen pik­ku­vel­jis­tä jäi isän kans­sa asu­maan, ja per­he ha­jo­si pian kuin aka­nat tuu­leen. Adop­ti­o­van­hem­mat Juho ja Tyy­ne Rou­hi­ai­nen tu­li­vat ha­ke­maan Rai­jan uu­teen ko­tiin hau­ta­jais­ten jäl­kei­se­nä päi­vä­nä. Hy­vät van­hem­mat heis­tä tu­li­kin. He huo­leh­ti­vat kau­as­kan­toi­ses­ti myös sii­tä, et­tä Rai­ja sai osuu­ten­sa äi­din pe­rin­nös­tä. Osak­kee­seen si­joi­te­tul­la pe­rin­tö­ra­hal­la oli tär­keä roo­li myö­hem­mäs­sä elä­män­vai­hees­sa, ku­ten pian saam­me tie­tää.

Rä­sy­ma­ton hem­pe­än­vä­ri­seen nuo­ruus­vai­hee­seen il­maan­tui kak­si kul­lan­vä­ris­tä rai­taa, kih­lat ja avi­o­liit­to. Mil­loin on­ni as­tui elä­mään On­nin muo­dos­sa?

– Pi­tää­kö mi­nun sa­noa si­nul­le päi­vä ja kel­lo­nai­ka­kin, ky­syy Nis­si­nen, jol­ta päi­väyk­set nap­sah­ta­vat kuin ap­tee­kin hyl­lyl­tä.

Päi­vä oli 18.5.1962. Kel­lo oli mah­dol­li­ses­ti 19, paik­ka­na leik­ki­ken­tän lai­ta Kon­ni­saa­ren­tiel­lä. Nis­si­nen muis­te­lee, et­tä ”pot­kis­ke­li ki­viä” ka­ve­rin­sa Lee­nan kans­sa, kun tie­tä pit­kin lä­hes­tyi hi­taas­ti Skoda. Kyy­dis­sä oli On­ni Nis­si­nen, joka oli muut­ta­nut Hei­no­laan Tam­pel­lan teh­das­ta ra­ken­ta­maan.

– Mih­käs ty­töt on me­nos­sa, au­tos­ta tie­dus­tel­tiin.

Var­sin pian oli sel­vää, et­tä Rai­ja oli me­nos­sa ai­na­kin tans­sei­hin Ki­sa­hal­lil­le ja sitä myö­tä kih­loi­hin ja nai­mi­siin, vaik­ka Juho-isä ei an­ta­nut lu­paa.

– Men­tiin sil­ti.

Elä­män rä­sy­ma­tos­sa seu­ra­si­vat kii­rei­set ”pu­nai­set vuo­det”, jol­loin saa­tiin ty­tär ja poi­ka ja muu­tet­tiin asun­nos­ta toi­seen ja teh­tiin ko­vas­ti työ­tä.

Nis­si­nen oli al­ka­nut poh­dis­kel­la it­sek­seen, mitä us­ko­mi­nen oi­ke­as­taan käy­tän­nös­sä mer­kit­see. Olen­nais­ta tun­tui ole­van toi­von ja luot­ta­muk­sen läs­nä­o­lo elä­mäs­sä.

– Lap­se­nus­kon olin saa­nut jo äi­dil­tä. Mut­ta vah­vis­tus sil­le, et­tä Ju­ma­la on ole­mas­sa, tuli mi­nul­le 1970-lu­vul­la kir­jo­jen vä­li­tyk­sel­lä, hän ker­too.

Eri­tyi­nen teos hä­nel­le oli saar­naa­ja Kath­ryn Kuhl­ma­nin kir­ja Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta. Sii­nä oli ta­ri­noi­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka oli­vat us­kal­ta­neet heit­täy­tyä luot­ta­muk­sen va­raan.

1970-lu­vul­la ta­pah­tui asia, jota Nis­si­nen pi­tää omal­la koh­dal­laan osoi­tuk­se­na tai­vaal­li­ses­ta rak­kau­des­ta.

On­ni oli sitä miel­tä, et­tä kak­si las­ta saa riit­tää, mut­ta it­se­päi­nen vai­mo ru­koi­li sa­laa vie­lä yh­tä pie­no­kais­ta. Hän al­koi­kin odot­taa, ja vat­sas­sa myl­ler­si niin, et­tä odot­ta­vas­ta äi­dis­tä tun­tui kuin siel­lä oli­si vä­hin­tään mus­te­ka­la. Kun po­jan syn­nyt­tyä kä­ti­lö hih­kai­si, et­tä ”tääl­tä­hän tu­lee vie­lä toi­nen”, Nis­si­nen ei var­si­nai­ses­ti yl­lät­ty­nyt. Hän ei ol­lut pu­hu­nut muil­le aa­vis­tuk­sis­taan, mut­ta hä­nel­lä oli ol­lut tun­ne, et­tä tu­los­sa oli jy­my­pauk­ku. Yl­lä­tys­poi­ka oli py­sy­nyt kät­kös­sä kä­ti­löil­tä­kin.

– Sain kak­sin ver­roin enem­män kuin olin pyy­tä­nyt!

Nis­si­nen tuu­mai­li, et­tä mui­den­kin ih­mis­ten us­koa ja luot­ta­mus­ta oli­si hyvä jo­ten­kin vah­vis­taa, mut­ta rai­lak­kaas­ta en­si­saar­nas­taan huo­li­mat­ta hän ei ole ol­len­kaan sitä tyyp­piä, joka tu­put­taa us­ko­aan muil­le. Kau­pun­gis­sa pi­täi­si ol­la kris­til­li­nen kir­ja­kaup­pa, hän vi­si­oi. Ku­kaan ei vain ol­lut kiin­nos­tu­nut sitä pe­rus­ta­maan.

Kun Nis­si­nen 48-vuo­ti­aa­na sai ha­vai­ta tien nous­seen työ­e­lä­mäs­sä täy­sin pys­tyyn, mie­leen juo­lah­ti, et­tä oli­si­ko­han kir­ja­kaup­pa­vi­sio tar­koi­tet­tu kui­ten­kin hä­nen it­sen­sä to­teu­tet­ta­vak­si. Tek­no­lo­gi­an ke­hi­tys ja 1990-lu­vun lama var­mis­ti­vat, et­tei työ Pos­ti-Te­lel­lä enää ol­lut mi­ten­kään mah­dol­lis­ta. Kän­ny­kät te­ki­vät tu­lo­aan, te­le­myy­mä­löi­tä lak­kau­tet­tiin ja vä­keä vä­hen­net­tiin. Riit­tä­vän mon­ta nöy­ryyt­tä­vää kään­net­tä ko­et­tu­aan Nis­si­nen päät­ti, et­tä nyt oli­si kir­ja­kau­pan ai­ka. Yri­tyk­sen pe­rus­ta­mi­seen tar­vit­ta­van lai­nan ta­kee­na oli äi­din pe­rin­tö. Vii­si­kymp­pi­nen nai­nen hyp­pä­si pys­ty­met­säs­tä yrit­tä­jäk­si kes­kel­lä la­maa.

Yk­si asia oli Nis­si­sen mie­les­tä eh­dot­to­man var­ma: kris­til­li­sen kir­ja­kau­pan nimi ei saa­nut ol­la ”kris­til­li­nen kir­ja­kaup­pa”, sil­lä se oli­si suot­ta kar­si­nut asi­a­kas­kun­taa. Sen si­jaan kau­pan ni­mek­si tuli Pos­til­la-Puo­ti, ja siel­tä sai hen­gen­ra­vin­non ohel­la os­taa myös lah­ja­ta­va­roi­ta, kort­te­ja ja mu­siik­kia. Nis­si­nen piti puo­tia 22 vuot­ta. Tuo ajan­jak­so näyt­täy­tyy rä­sy­ma­tos­sa on­nel­li­sen vih­re­ä­nä, mer­ki­tyk­sel­li­se­nä ai­ka­na.

– Ra­kas­tin asi­ak­kai­ta yli kai­ken, Nis­si­nen sa­noo.

Sul­jet­tu­aan puo­din hän sai va­jaat kol­me yh­teis­tä elä­ke­vuot­ta On­nin­sa kans­sa. Sit­ten koit­ti mus­tan rai­dan vuo­ro. On­ni läh­ti edel­tä koh­ti ki­mal­ta­vaa si­ner­rys­tä, joka kuul­taa elä­män rä­sy­ma­ton lop­pu­pääs­sä.

– Sain pi­tää hän­tä kä­des­tä ai­van lop­puun as­ti, Nis­si­nen sa­noo.

Muut­to uu­teen ko­tiin jär­jes­tyi On­nin kuo­le­man jäl­keen ta­val­la, joka tun­tuu ole­van luon­tais­ta Kä­ki­sal­men ty­töl­le: sä­hä­käs­ti.

Uu­si koti oli kat­sot­tu­na, mut­ta edel­lis­tä ei ol­tu vie­lä saa­tu kau­pak­si.

– On­ni ei oli­si iki­nä ot­ta­nut lai­naa en­nen kuin edel­li­nen on myy­ty, Nis­si­nen nau­res­ke­lee.

Hän sen si­jaan mars­si pank­kiin vä­li­ra­hoi­tus­ta ky­sy­mään, ja ih­met­te­lee vie­lä tä­nä­kin päi­vän, mi­ten hel­pos­ti kaik­ki meni. ”Kyl­lä se jär­jes­tyy”, lu­pa­si pan­kin­joh­ta­ja heti ja ky­syi vas­ta sit­ten: ”An­teek­si, mikä rou­van nimi oli­kaan?”

– Olen ko­ke­nut ai­na, et­tä mi­nun pi­tää vain heit­täy­tyä ja luot­taa, et­tä vesi kan­taa, Nis­si­nen sa­noo.

Ju­tel­les­sa päi­vä on eh­ti­nyt pit­käl­le. Au­rin­gon­va­lo pik­ku pa­ra­tii­sin yl­lä on vaih­tu­nut kuu­mot­ta­vas­ta lem­pe­äk­si. Elä­män rä­sy­ma­tos­sa elel­lään sitä koh­taa, jos­sa il­ta­rus­ko ru­sot­taa kau­neim­mil­laan. Pa­ra­tii­sin emän­tä kat­se­lee ku­kois­ta­vaa tar­haan­sa:

– Toi­von, et­tä saan elää vie­lä mo­nia vuo­sia tääl­lä. Jär­ki pääs­sä, ja­lat maas­sa, us­ko tas­kus­sa.

Rai­ja Nis­si­sen elä­män­vai­hei­ta ku­vaa­va rä­sy­mat­to on mu­ka­na Suo­men kä­si­työn mu­se­on näyt­te­lys­sä Ku­del­ma – kä­si­työ­muis­to­ja ja kar­ja­lai­suut­ta 27.6.–20.8.2023.