Iho­ton ih­mi­nen – näin muu­sik­ko Mark­ku "Make" Pert­ti­lää ovat jos­kus muut ih­mi­set ku­vail­leet. Il­mai­sul­la on Pert­ti­län mu­kaan tar­tut­tu yh­teen hä­nel­le omi­nai­sim­paan piir­tee­seen; herk­kyy­teen. Kun ihon suo­jaa­va ker­ros puut­tuu, tu­lee kaik­ki läpi.

Mu­sii­kin te­ki­jäl­le ja tul­kit­si­jal­le tämä tus­kin on kui­ten­kaan huo­no jut­tu?

– Ym­mär­sin jo pie­ne­nä poi­ka­na, et­tä herk­kyy­te­ni on mi­nul­le voi­ma­va­ra. Olen usein kuul­lut, et­tä lau­lu­ni osu­vat ja me­ne­vät sy­väl­le. Osaan sa­noit­taa sär­ky­nei­syy­den maa­il­man. Ei mi­nua hait­taa, vaik­ka en ta­voit­tai­si isoa jouk­koa ih­mi­siä lau­luil­la­ni, mie­luum­min kos­ke­tan pien­tä jouk­koa tosi sy­väl­tä kuin pin­ta­raa­pai­sen isom­paa, Pert­ti­lä miet­tii.

Ki­ta­ris­ti, lau­la­ja ja lau­lun­te­ki­jä Pert­ti­lä keit­tää kah­via Jär­ven­pääs­sä si­jait­se­van rin­ta­ma­mies­ko­tin­sa keit­ti­ös­sä. Kah­vi­mit­ta kä­des­sä py­säh­tyy pai­koil­leen vä­hän vä­liä, kun mies jää miet­ti­mään jo­tain tär­ke­ää vuo­si­lu­kua elä­mäs­sään: Kos­kas muu­tim­me­kaan tä­hän ko­tiim­me? Min­kä ikäi­nen olin, kun aloi­tin ki­ta­ran soi­ton? Kau­an­ko eh­din asua Eti­o­pi­as­sa, syn­nyin­maas­sa­ni? Kat­se har­hai­lee ka­ton ra­jas­sa et­sien vas­tauk­sia.  

Kah­vin­hi­moi­sen toi­mit­ta­jan on syy­tä hys­sy­tel­lä ky­sy­mys­tul­vaan­sa, jot­ta pan­nu saa­daan vii­mein po­ri­se­maan ja kah­vi lo­pul­ta kup­pei­hin.

Oman mu­siik­kin­sa li­säk­si muun mu­as­sa Exit-ko­koon­pa­non ki­ta­ris­ti­na ja lau­la­ja­na ja Yle TV1:n No­ja­tuo­li­kirk­ko-oh­jel­man mu­sii­kil­li­se­na tuot­ta­ja­na ja ka­pel­li­mes­ta­ri­na ylei­söl­le tu­tuk­si tul­lut Pert­ti­lä on lu­van­nut ker­toa elä­mäs­tään ja sii­tä, mi­ten hä­nen pol­kun­sa on kul­keu­tu­nut pis­tee­seen, jos­sa juu­ri nyt ol­laan: mi­ten hä­nes­tä on tul­lut yk­si hen­gel­li­sen mu­sii­kin kiin­to­täh­dis­tä Suo­mes­sa?

Vaik­ka nyt täy­tyy ol­la tark­ka­na: Pert­ti­lä ei ni­mit­täin it­se luo­kit­te­le it­se­ään, ei mui­ta mu­sii­kin te­ki­jöi­tä ei­kä mu­siik­kia yli­pää­tään mi­hin­kään lo­ke­roi­hin.

– En it­se ajat­te­le, et­tä teen hen­gel­lis­tä mu­saa – minä teen mu­saa, hän täh­den­tää.

Elä­mää Eti­o­pi­as­sa

”Sinä olet pala mi­nus­sa, ko­ko­naan et kos­kaan ir­ro­ta. Muis­tan si­nut hä­din tus­kin nyt, kui­ten­kin on jo­tain säi­ly­nyt. Vaik­ka si­nun kur­juu­te­si on va­ki­ai­he uu­ti­sot­si­kon, muis­tan si­nut toi­sen­lai­se­na, eri lail­la on­nel­li­se­na.”

Pert­ti­län elä­mäs­tä ei voi pu­hua il­man mai­nin­taa Eti­o­pi­as­ta. Syn­nyin­maan läm­pi­mät muis­tot konk­re­ti­soi­tui­vat to­dek­si muu­ta­ma vuo­si sit­ten, kun hän vie­rai­li maas­sa pit­käs­tä ai­kaa si­sa­rus­ten­sa kans­sa lap­suu­den ajan muis­te­lu­mat­kal­la. Ko­ke­mus oli mul­lis­ta­va: tun­tei­kas, loh­dul­li­nen, hai­kea, on­nel­li­nen ja läm­min.

– Vä­li­mat­kat, tuok­sut ja maut – ne oli­vat edel­leen juu­ri sitä, mil­lai­se­na ne oli­vat mie­les­sä­ni ol­leet­kin. Tun­sin vah­vas­ti, et­tä Eti­o­pia on edel­leen se sama maa, jo­hon lap­se­na niin ko­vas­ti kiin­nyin.

Ai­kui­si­äl­lä teh­ty muis­te­lu­mat­ka ei he­rät­tä­nyt si­sa­rus­par­ves­sa kui­ten­kaan pel­käs­tään kau­nii­ta aja­tuk­sia ja läm­pi­miä muis­to­ja. Elin­ta­son epä­oi­keu­den­mu­kai­suus nos­ti esiin ris­ti­rii­tai­sia tun­tei­ta: mi­ten me voim­me elää Suo­mes­sa yl­tä­kyl­läi­sen hy­vää elä­mää sa­maan ai­kaan kun kans­sa­sis­ko­jen ja -vel­jien elä­mä Eti­o­pi­as­sa on ihan toi­sen­lais­ta?

Pert­ti­lä oli jo ai­em­min teh­nyt lau­lun Eti­o­pi­as­ta, ja muis­te­lu­mat­kan jäl­keen hän ha­lu­si tuot­taa sa­man lau­lun uu­del­leen, yh­des­sä eti­o­pi­a­lais­ten muu­si­koi­den ja mu­sii­kin opis­ke­li­joi­den kans­sa.

Syn­tyi rak­kaus­lau­lu Eti­o­pi­al­le ja koko Af­ri­kan maa­no­sal­le.

– Ha­lu­sin nos­taa nä­ky­vil­le koko Af­ri­kan ja muis­tut­taa, et­tä se­kin on mer­kit­tä­vä osa maa­il­maa, vaik­ka se niin hel­pos­ti meil­tä unoh­tuu. Ajat­te­lem­me her­käs­ti Af­ri­kas­ta ko­vin yk­si­puo­li­ses­ti; et­tä se oli­si pelk­kää hiek­ka-aa­vik­koa ja kaik­ki siel­lä nä­ke­vät näl­kää. Ha­lu­sin lau­lul­la­ni ker­toa omis­ta on­nel­li­sis­ta ja tur­val­li­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta­ni ja tuo­da esil­le sen, kuin­ka kau­nis­ta esi­mer­kik­si juu­ri Eti­o­pi­as­sa on.

Pert­ti­lä syn­tyi lä­he­tys­lap­sek­si Eti­o­pi­aan 70-lu­vun puo­li­vä­lis­sä. Syn­ty­es­sään hä­nel­lä oli huu­li­hal­kio, jo­ten per­he pak­ka­si kimp­sut ja kamp­sut ja pa­la­si Suo­meen nuo­rim­mai­sen huu­li­hal­ki­o­leik­kauk­seen. Kun hän oli 5-vuo­ti­as, Eti­o­pia kut­sui jäl­leen.

Per­he asui Ad­dis Abe­bas­ta lou­naa­seen si­jait­se­vas­sa Ho­sai­nan kau­pun­gis­sa, jos­sa oli vah­va suo­ma­lai­syh­tei­sö. Siel­lä sai pie­ni suo­ma­lais­poi­ka leik­kiä päi­vät pit­kät si­sa­rus­ten­sa ja mui­den naa­pu­rus­ton las­ten – niin suo­ma­lais­ten kuin eti­o­pi­a­lais­ten­kin – kans­sa, on­nel­li­se­na il­man huo­len häi­vää. Elä­mä oli juu­ri sitä huo­le­ton­ta lap­sen elä­mää, mitä sen kaik­ki­al­la, maan­tie­teel­li­ses­tä si­jain­nis­ta riip­pu­mat­ta, kuu­lui­si ol­la­kin. Yh­tei­nen kie­li lap­sil­la oli lei­kin kie­li, muu­ta ei juu­ri­kaan tar­vit­tu.

– Vaik­ka tai­sim­me me suo­ma­lai­set lap­set joh­taa nii­tä leik­ke­jä ai­ka vah­vas­ti, jo­ten eti­o­pi­a­lai­set op­pi­vat suo­mea enem­män kuin me am­ha­raa, muis­te­lee hän hy­myil­len.

En­si­rak­kau­te­na ki­ta­ra

Kun Pert­ti­lä oli 7-vuo­ti­as, per­he pa­la­si Suo­meen. Ih­meel­li­nen ai­ka kau­ka­na kuu­mas­sa maas­sa vaih­tui suo­ma­lai­seen mu­siik­ki­luo­kan kou­lu­ar­keen Lap­peen­ran­nas­sa. Pert­ti­län lap­suu­den­per­hees­sä oli it­ses­tään sel­vää, et­tä lap­set har­ras­ta­vat mu­siik­kia. Niin­pä tie kävi myös mu­siik­ki­o­pis­toon ja soit­ti­mek­si va­li­koi­tui sel­lo.

– Hie­no soi­tin, mut­ta minä en vain ta­jun­nut, et­tä soit­ta­mis­ta pi­täi­si myös har­joi­tel­la, hän nau­raa.

Sit­ten kävi tuu­ri, tai on Pert­ti­lä sitä myö­hem­min joh­da­tuk­sek­si­kin aja­tel­lut. Sel­lon opet­ta­jan äi­tiys­lo­man ajak­si ei ni­mit­täin löy­ty­nyt si­jais­ta, jo­ten Lap­peen­ran­nan mu­siik­ki­o­pis­ton reh­to­ri soit­ti Pert­ti­läl­le ja ky­syi, jos­ko sel­lon vaih­ta­mi­nen ki­ta­raan kiin­nos­tai­si.

Ja kiin­nos­ti­han se. Pert­ti­lä oli jo ai­em­min ihas­tu­nut Jaak­ko Löy­tyn ja Pek­ka Si­mo­jo­en ta­paan teh­dä mu­siik­kia, niin sa­noi­tuk­siin kuin ki­ta­ra­pai­not­tei­suu­teen­kin. Esi­ku­vien­sa joh­dat­ta­ma­na hän oli ta­pail­lut bii­sien te­ke­mis­tä jo it­se­kin ja huo­man­nut, et­tä rii­mit­te­ly­hän on­nis­tuu var­sin luon­te­vas­ti. Niin vaih­tui 10-vuo­ti­aan sel­lo len­nos­ta ki­ta­raan – ja sa­mal­la oli Pert­ti­län ura am­mat­ti­muu­sik­ko­na si­ne­töi­ty.

– Ra­kas­tuin ki­ta­ran soit­toon oi­ke­as­taan sa­man tien. Opet­ta­ja­ni mu­siik­ki­o­pis­tos­sa oli tiuk­ka ja vaa­ti mi­nul­ta pal­jon, ja hyvä niin, sil­lä juu­ri sel­lais­ta ope­tus­ta­paa tar­vit­sin. Vain sil­lä lail­la pää­sin eteen­päin. Ai­ka pian ym­mär­sin, et­tä tämä on se jut­tu, jota ha­lu­an teh­dä ihan oi­ke­as­ti.

Ki­ta­ra imai­si maa­il­maan­sa ja kun soi­tin oli oi­kea, mais­tui har­joit­te­lu­kin. Pert­ti­lä esiin­tyi sään­nöl­li­ses­ti kou­lun ke­vät­juh­lis­sa ja muis­sa kek­ke­reis­sä. Ylä­as­teel­la muo­dos­tui pe­rin­teek­si, et­tä fy­sii­kan ja ke­mi­an tun­tien lo­puk­si luok­ka­ka­ve­rit pyy­si­vät Pert­ti­lää esiin­ty­mään.

– Esi­tin ai­na omia bii­se­jä­ni. Ne oli­vat usein rank­ko­ja ai­heil­taan ja näin jäl­ki­kä­teen olen miet­ti­nyt, et­tä olin ai­ka roh­kea, sil­lä pal­jas­tin it­ses­tä­ni pal­jon esiin­ty­es­sä­ni.

Pert­ti­lä muis­taa kyl­lä ol­leen­sa mo­nen mie­les­tä ou­to­lin­tu. Sem­moi­nen herk­kä ja tai­ta­va ki­ta­ra­poi­ka, juu­ri sel­lai­nen, joka voi­si hel­pos­ti jou­tua sil­mä­ti­kuk­si kaik­kea eri­lais­ta vie­rok­su­vas­sa kou­lu­maa­il­mas­sa.

– Tie­sin tä­män, mut­ta sii­tä­kin huo­li­mat­ta olin kou­lus­sa ai­dos­ti ja hä­pei­le­mät­tä oma it­se­ni. Mi­nul­la oli pal­jon ys­tä­viä, joi­den kans­sa sain ol­la täy­sin oman­lai­se­ni.

Tie­tyn­lai­nen ul­ko­puo­li­suu­den tun­ne on säi­ly­nyt elä­mäs­sä kui­ten­kin ai­kui­suu­teen saak­ka. Edel­leen Pert­ti­lä huo­maa tun­nis­ta­van­sa sel­lai­set ti­lan­teet, jois­sa jää aja­tus­ten­sa kans­sa yk­sin. Elä­män­ko­ke­mus on vain teh­nyt ti­lan­teis­ta kou­lu­ai­kaa hel­pom­pia; ny­ky­ään voi vain kä­vel­lä pois ja to­de­ta, et­tä tämä ei nyt ol­lut it­sel­le ihan sitä pa­ras­ta seu­raa.

– Mi­nul­la on tai­to tun­nis­taa no­pe­as­ti ih­mi­set, joi­den kans­sa olen sa­mal­la aal­to­pi­tuu­del­la. Eri­tyi­ses­ti mu­siik­ki- ja tai­de­pii­rit ovat mi­nul­le rak­kai­ta, niis­sä viih­dyn ja siel­tä ovat myös mo­net rak­kaat ys­tä­vä­ni. Keik­ka­mat­koil­la kes­kus­te­lut saat­ta­vat men­nä ai­ka no­pe­as­ti sy­vään pää­tyyn – me tai­tei­li­jat ym­mär­räm­me toi­si­am­me. Var­sin­kin nyt, kun tai­de­a­la on ko­vil­la ja moni tais­te­lee elan­nos­taan, on hyvä, kun on ys­tä­viä, joi­den kans­sa voi pur­kaa ti­lan­tei­ta.

Pert­ti­lä sa­noo ole­van­sa su­rul­li­nen uu­ti­sis­ta, joi­ta on kuul­lut mu­siik­ki­pii­reis­tä: mi­ten mo­net tai­ta­vat ja lah­jak­kaat mu­sii­kin te­ki­jät ovat jou­tu­neet luo­pu­maan uras­taan, puh­taas­ti ta­lou­del­li­sis­ta syis­tä.

– Muu­sik­kous on en­nen kaik­kea iden­ti­teet­ti, se ei ka­toa, vaik­ka jou­tui­si tä­män kai­ken lo­pet­ta­maan­kin, Pert­ti­lä miet­tii.

Toi­von ja va­lon sa­no­maa

”Tämä hau­ras ja hil­jai­nen mie­li. Sä­kei­tään huo­nei­siin soi. Pö­lyn pei­tos­sa on ul­ko-oven pie­li, ja päi­vä­peit­to­na on kasa kai­paus­ta, ja tätä ny­kyä si­nun ni­me­si on ikä­vä. Nämä au­ti­ot ja yk­si­näi­set huo­neet, kuin ku­lis­sei­na tääl­lä sei­so­vat. Va­lo­ku­vat ovat elä­väk­si luo­neet, vie­lä muis­tot nau­ruis­ta ja niis­tä lau­luis­ta, joi­ta kuun­te­lim­me il­ta­hä­mä­rään.”

Mitä Pert­ti­lä sit­ten ha­lu­aa lau­luil­laan sa­noa? On­ko jo­tain suur­ta sa­no­maa, jota hän ha­lu­aa vie­dä eteen­päin?

Pert­ti­lä sa­noo, et­tä on ai­na ko­ke­nut vie­raak­si in­for­maa­ti­on syöt­tä­mi­sen hen­gel­li­sis­sä lau­luis­sa.

– Ju­ma­la teh­dään niin ko­vin pie­nek­si, jos se lai­te­taan pa­ket­tiin ja syö­te­tään toi­sel­le. Se ei ole mi­nun hen­gel­li­syyt­tä­ni, en ole ju­lis­ta­ja, hän sa­noo.

Pert­ti­lä ajat­te­lee mie­luum­min, et­tä lau­luil­laan hän voi hei­jas­taa osan sii­tä va­los­ta eteen­päin, jon­ka saa it­se ko­kea.

– Sa­no­ma­ni on, et­tä ai­na on toi­voa, ihan kai­kis­sa ti­lan­teis­sa. Vaik­ka vä­lil­lä oli­si kuin­ka pi­me­ää, niin luo­vut­taa ei kan­na­ta, ai­na on toi­voa pa­rem­mas­ta, hän roh­kai­see.

Suu­rem­pi­kin mis­sio Pert­ti­läl­lä on: hän ha­lu­ai­si ma­dal­taa kyn­nys­tä kirk­koon tu­le­mi­sel­le. Kyn­nys­tä hän ha­lu­ai­si ma­dal­taa niin seu­ra­kun­ta­lai­sil­ta kuin kir­kos­sa esiin­ty­vil­tä muu­si­koil­ta­kin ja muis­tut­taa, et­tä kirk­koon to­del­la saa tul­la oman­lai­se­naan ja il­man pai­nei­ta sii­tä, so­pii­ko jouk­koon tai ym­mär­tää­kö siel­lä kuu­le­maan­sa.

– Juu­ri kir­kol­li­nen kie­li saat­taa ol­la mo­nel­le lii­kaa ja kar­kot­taa pois kir­kos­ta, hän sa­noo.

No­ja­tuo­li­kir­kos­sa Pert­ti­lä on pi­tä­nyt tär­ke­ä­nä sitä, et­tei oh­jel­mas­sa pu­hu­ta ou­doil­la hen­gel­li­sil­lä ter­meil­lä, suo­ras­taan Kaa­naan kie­lel­lä, vaan kes­ki­ty­tään olen­nai­seen ja pu­hu­taan – ja lau­le­taan – konk­reet­ti­sis­ta asi­ois­ta.

Kes­ken in­ten­sii­vi­sen haas­tat­te­lu­het­ken al­kaa keit­ti­öön kan­tau­tua mah­ti­pon­tis­ta pi­a­non soi­tan­taa. Per­heen kol­mes­ta lap­ses­ta nuo­rin,17-vuo­ti­as Vil­ho, soit­taa olo­huo­nees­sa pi­a­nol­la Tšai­kovs­kia sel­lai­sel­la tai­dol­la ja tun­teel­la, et­tä toi­mit­ta­jan kes­kit­ty­mi­nen it­se haas­tat­te­lus­ta her­paan­tuu täy­sin. Pert­ti­lä jat­kaa kui­ten­kin ta­ri­noin­tia il­me­kään vä­räh­tä­mät­tä. Hän on sel­ke­äs­ti tot­tu­nut sii­hen, et­tä ko­dis­sa mu­siik­ki soi. Kun mai­nit­sen täs­tä miel­lyt­tä­väs­tä taus­ta­mu­sii­kis­ta, ko­ho­aa Pert­ti­län ryh­ti keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä hie­man. Yl­pe­ä­nä hän ker­too, et­tä Vil­hol­la on poh­ja­ton kiin­nos­tus sä­vel­tä­mi­seen ja pi­a­non soit­ta­mi­seen.  

–  Olen on­nel­li­nen sii­tä, et­tä saan teh­dä yh­teis­tä tut­ki­mus­mat­kaa mu­sii­kin pa­ris­sa hä­nen kans­saan. En ole työn­tä­nyt lap­sia mu­sii­kin pa­riin, tär­kein­tä on, et­tä jo­kai­nen lap­sis­ta on löy­tä­nyt sen oman paik­kan­sa ja kiin­nos­tuk­sen koh­teen­sa. Vil­hol­la se on mu­siik­ki, ja tie­tys­ti olen sii­tä iloi­nen, et­ten ole it­se omal­la esi­mer­kil­lä­ni kar­kot­ta­nut hän­tä pois sen pa­ris­ta.

Oman elä­män­sä Pert­ti­lä on ra­ken­ta­nut niin, et­tä keik­kai­lun ja lu­kui­sien eri­lais­ten mu­sii­kil­lis­ten pro­jek­tien ja töi­den rin­nal­la kul­kee yk­si va­kaa ja var­ma, ää­ret­tö­män in­nos­ta­va ura­pol­ku: opet­ta­mi­nen. Eri­tyi­ses­ti eri­tyis­las­ten opet­ta­mi­nen on Pert­ti­läl­le ra­kas­ta työ­tä, sitä hän on teh­nyt jo pa­ri­kym­men­tä vuot­ta.

Mu­sii­kin te­ke­mi­ses­sä ja eri­tyis­las­ten opet­ta­mi­ses­sa Pert­ti­lä nä­kee pal­jon sa­maa.

– Ha­lu­an tuo­da ää­nen heil­le, jot­ka jää­vät muu­ten kat­vee­seen; joil­la ei ole voi­maa ei­kä mah­dol­li­suut­ta tuo­da omaa ään­tään kuu­lu­viin. Mu­sii­kin ja tai­teen avul­la voi vä­lit­tää jo­tain sel­lais­ta, mi­hin sa­nat ei­vät ky­ke­ne.

”Tun­net­ko sen: elä­mä kul­jet­taa kuin tans­sien, kei­nu­tel­len, vä­lil­lä ym­pä­ri pyö­räh­tä­en? Tar­tu­taan siis elä­män kä­des­tä tiu­kas­ti kii, kun se on täs­sä ih­mee­nä het­ki­sen kä­väi­se­mäs­sä.”

​Lau­lu­jen sa­nat ovat Pert­ti­län kap­pa­leis­ta Eti­o­pia, Un­ta ja Elä­mä.