JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
1930- ja -40-lukujen Helsinkiin sijoittuva  Ei koskaan yksin -elokuva kertoo kauppias Abraham Stilleristä (Ville Virtanen), joka pyrki pelastamaan juutalaispakolaisia joutumasta keskitysleirille. Oikealla ohjaaja Klaus Härö. Kuva: Andres Teiss

1930- ja -40-lukujen Helsinkiin sijoittuva Ei koskaan yksin -elokuva kertoo kauppias Abraham Stilleristä (Ville Virtanen), joka pyrki pelastamaan juutalaispakolaisia joutumasta keskitysleirille. Oikealla ohjaaja Klaus Härö. Kuva: Andres Teiss

MatilaRöhr / Andres Teiss

”Jokaisen meistä on kysyttävä, uhraanko jotain sen edestä, mihin uskon”

Klaus Härö on va­kau­muk­sel­li­nen kris­tit­ty, mut­ta kä­si­kir­joit­ta­ja ja elo­ku­va­oh­jaa­ja ei toi­mi min­kään sa­no­man saar­naa­ja­na vaan ta­ri­nan­ker­to­ja­na. Hän­tä kiin­nos­taa eläy­tyä ih­mis­ten koh­ta­loi­hin ja vai­kei­siin va­lin­toi­hin. 

14.2.2024
Janne Villa

Klaus Hä­rön oh­jaa­man ja Jim­my Karls­so­nin kans­sa kä­si­kir­joit­ta­man Ei kos­kaan yk­sin -elo­ku­van ku­vauk­set ovat päät­ty­neet. Näin ren­nol­ta ja va­pau­tu­neel­ta Härö ei ole vai­kut­ta­nut var­maan min­kään elo­ku­van­sa te­kop­ro­ses­sin tii­mel­lyk­ses­sä, vaik­ka ai­he on kaik­kea muu­ta kuin ke­peä. 

Suo­mi luo­vut­ti nat­si-Sak­saan kah­dek­san juu­ta­lais­pa­ko­lais­ta, jois­ta vain yk­si sel­viy­tyi kes­ki­tys­lei­ril­tä hen­gis­sä. 

– Ne kaik­ki oli­vat tur­hia uh­re­ja. Mik­si Suo­men piti an­taa ne? Vain kos­ka joku ha­lu­si ol­la hy­vää pa­taa so­dan ole­tet­tu­jen voit­ta­jien kans­sa, Härö kri­ti­soi. 

1930- ja 40-lu­ku­jen Hel­sin­kiin si­joit­tu­va elo­ku­va ker­too kaup­pi­as Ab­ra­ham Stil­le­ris­tä, joka pyr­ki pe­las­ta­maan juu­ta­lais­pa­ko­lai­sia jou­tu­mas­ta kes­ki­tys­lei­ril­le. 

– An­ti­se­mi­tis­mi ei ole uu­si asia vaan van­ha ru­mi­lus, joka nos­taa uu­del­leen ja uu­del­leen pää­tään. Pääl­lim­mäi­nen syy teh­dä tämä elo­ku­va ei ol­lut kui­ten­kaan juu­ta­lais­vas­tai­suu­den ku­vaa­mi­nen vaan yh­den juu­ta­lais­ten aut­ta­jan ta­ri­nan ker­to­mi­nen. 

Elo­ku­va­tai­tei­li­ja ei ota kan­taa po­li­tiik­kaan ja ide­o­lo­gi­oi­hin, vaan pyr­kii pää­se­mään ”ve­res­li­hai­sen lä­hel­le” pa­ko­lais­ten pe­las­ta­jan per­soo­naa. 

Vil­le Vir­ta­sen esit­tä­mä Stil­ler – toi­mit­ta­ja Ru­ben Stil­le­rin isoi­sä – oli juu­ta­lai­ses­sa seu­ra­kun­nas­sa le­gen­daa­ri­nen hah­mo, joka sai lem­pi­ni­men Mensch. Se mer­kit­see ih­mis­tä isol­la i:llä. 

– Stil­le­rin kaut­ta ha­lu­sin miet­tiä, mi­ten ih­mi­nen si­tou­tuu aut­ta­maan mui­ta, kun se saat­taa mak­saa pal­jon it­sel­le. Kan­nat­taa­ko edes yrit­tää, kun tie­toa lop­pu­tu­lok­ses­ta ole? Kuu­luu­ko asia mi­nul­le? 

Pa­him­mil­laan aut­ta­ja jou­tuu va­lit­se­maan elä­män ja kuo­le­man vä­lil­lä. 

– Me nä­em­me elo­ku­vis­sa usein pää­hen­ki­lön, joka mak­saa kal­liis­ti jos­tain asi­as­ta, jon­ka ko­kee oi­ke­ak­si. Kris­tus on täl­lais­ten hah­mo­jen suu­ri esi­ku­va, mut­ta hän on vie­lä pal­jon enem­män kuin vain vää­ri­nym­mär­ret­ty oi­keus­tais­te­li­ja.

"Me näemme elokuvissa usein päähenkilön, joka maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka kokee oikeaksi. Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva", muistuttaa elokuvaohjaaja Klaus Härö. Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

"Me näemme elokuvissa usein päähenkilön, joka maksaa kalliisti jostain asiasta, jonka kokee oikeaksi. Kristus on tällaisten hahmojen suuri esikuva", muistuttaa elokuvaohjaaja Klaus Härö. Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Lehtikuva / Vesa Moilanen

Ko­vil­la ole­vat, kiu­sa­tut ja syr­ji­tyt yk­si­löt tai vä­hem­mis­töt sekä ih­mis­suh­teen­sa ihan it­se sös­si­neet ja si­vu­rai­teel­le jou­tu­neet tyy­pit ovat ol­leet usein kes­ki­ös­sä Klaus Hä­rön elo­ku­vis­sa. 

– Yri­tän an­taa ää­nen niil­le, joi­den oma ää­ni ei kuu­lu. Täs­sä ajas­sa nos­te­taan hel­pos­ti peuk­ku ylös tai alas, toi­sia puo­lus­te­taan tai vi­ha­taan. Ih­mi­set pi­täi­si näh­dä mo­ni­puo­li­sem­min.

Elo­ku­van voi­ma on pääs­tä hy­vin lä­hel­le yk­sit­täis­tä ih­mis­tä, ja sitä kaut­ta kat­so­jia voi­daan kos­ket­taa, oh­jaa­ja ko­kee. 

– Kai­kil­la elo­ku­vil­la­ni olen pyr­ki­nyt sa­mas­tu­mis­pin­nan tar­jo­a­mi­seen, jot­ta pää­si­sim­me nä­ke­mään eri­lais­ten ih­mis­ten si­sään. Toi­von it­se­kin läh­te­vä­ni ai­na elo­ku­va­te­at­te­ris­ta ulos niin, et­tä olen pääs­syt het­kek­si jon­kun toi­sen saap­pai­siin. 

Lä­him­mäis­ten ti­lan­tee­seen eläy­ty­mi­nen ja tar­vit­ta­es­sa aut­ta­mi­nen on olen­nai­nen osa Hä­rön ajat­te­lua. Hän sa­noo kun­ni­oit­ta­van­sa suu­res­ti kaik­kia nii­tä, jot­ka ovat va­lin­neet em­paat­ti­sen ja alt­ruis­ti­sen tois­ten aut­ta­mi­sen tien. 

– Omais­hoi­ta­jat, va­paa­eh­tois­työn­te­ki­jät, sai­raan­hoi­ta­jat, opet­ta­jat, so­si­aa­li­työn­te­ki­jät, pas­to­rit… He ovat ar­vos­tuk­se­ni top-lis­tal­la. Yh­tä lail­la moni toi­mi­tus­joh­ta­ja saat­taa va­paa-ajal­laan aut­taa lä­hei­si­ään tai sai­ras­ta puo­li­so­aan. 

 

Klaus Härö ei ole tai­tei­li­ja­na mus­tan huu­mo­rin tai viil­tä­vän iro­ni­an ys­tä­vä, vaan hä­nen elo­ku­vis­saan suh­tau­du­taan han­ka­las­ti käyt­täy­ty­viin ja epä­kyp­siin­kin an­ti­san­ka­rei­hin lem­pe­äs­ti ja ym­mär­tä­väi­ses­ti. 

– Meil­lä on maa­il­mal­la pal­jon sel­lais­ta tai­de-elo­ku­vaa, joka on kyl­lä kek­se­li­äs­tä ja bril­jant­tia, mut­ta lop­pu­tu­le­ma saat­taa ol­la hy­vin­kin mus­taa, kyy­nis­tä tai he­do­nis­tis­ta. 

Tun­te­mat­to­mas­sa mes­ta­ris­sa (2019) van­ha tai­de­kaup­pi­as (Heik­ki Nou­si­ai­nen) saa ti­lai­suu­den tu­tus­tua ai­no­aan tyt­tä­reen­sä (Pir­jo Lon­ka), jo­hon on kat­kais­sut kau­an sit­ten ty­lys­ti vä­lit. 

Härö näyt­tää ajat­te­le­van, et­tä han­ka­lat­kin ih­mis­suh­teet voi­vat kor­jaan­tua tai vä­hin­tään pa­ran­tua, jos hy­vää tah­toa vain on, ja jos ar­mo käy oi­keu­des­ta. 

– Osoi­tan mie­lel­lä­ni elo­ku­vis­sa­ni koh­ti ih­mi­sen vä­lis­tä so­vin­toa. Olen kä­si­tel­lyt tätä tee­maa myös omas­sa elä­mäs­sä­ni. 

Oma­koh­tai­sis­ta ai­nek­sis­ta am­men­ta­vas­sa te­ok­ses­sa Elä­mää kuo­le­man jäl­keen (2020) tör­mäys­kurs­sil­la ovat äreä isä ja ai­kuis­tu­nut poi­ka, joi­den pi­täi­si jär­jes­tää äi­din hau­ta­jai­set. 

– Niin kau­an kuin ai­kui­nen lap­si ei tee so­vin­toa puut­teel­lis­ten van­hem­pien­sa ikä­vien puo­lien kans­sa, hän ei pys­ty ole­maan si­nut it­sen­sä­kään kans­sa, Härö tie­tää. 

 

Ruu­dus­sa ja suo­ra­tois­to­pal­ve­luis­sa näh­tä­vis­sä ole­vas­sa elo­ku­vas­sa Rak­kaa­ni me­ri­kap­tee­ni (2022) Härö jat­kaa van­hem­pien ja las­ten vai­kei­den suh­tei­den työs­tä­mis­tä. 

Mart­tyy­ri­mai­nen ne­li­kymp­pi­nen ty­tär Grace (Cat­he­ri­ne Wal­ker) sii­vo­aa isän­sä (Ja­mes Cos­mo) ko­tia ja lait­taa täl­le ruo­kaa. Van­ha me­ri­kar­hu ei apua kai­paa, ei­kä osaa kiit­tä­mät­tö­mä­nä ih­mi­se­nä ar­vos­taa sitä. 

Nimi Grace mer­kit­see ar­moa, mut­ta ty­tär on ky­ke­ne­mä­tön an­ta­maan an­teek­si isäl­leen. Grace ja­no­aa kii­tos­ta sii­tä uh­ris­ta ja työs­tä, min­kä on teh­nyt van­hem­pien­sa puo­les­ta, mut­ta rak­kaut­ta ja kii­tol­li­suut­ta ei voi vä­ki­pa­kol­la vaa­tia. 

Tyt­tä­ren hank­ki­mal­le ko­din­hoi­ta­jal­le­kaan (Bríd Bren­nan) kap­tee­ni ei an­na al­kuun avai­mia yh­tey­teen vaan pot­kut. Se­ni­o­rien rak­kaus­suh­de sii­tä sil­ti syn­tyy. 

– Ai­kui­ses­sa lap­ses­sa nos­taa pää­tään ka­teus, kat­ke­ruus ja mus­ta­suk­kai­suus. On su­rul­lis­ta, et­tä oman isän kai­puu es­tää sal­li­mas­ta hä­nel­le uut­ta rak­kaut­ta.

Jos lap­si on saa­nut epä­oi­keu­den­mu­kais­ta ja huo­noa koh­te­lua, kur­jis­ta ko­ke­muk­sis­ta on ym­mär­ret­tä­väs­ti vai­kea pääs­tä yli. 

– Mut­ta koko ai­kui­si­kään­sä ei voi käyt­tää kat­ke­raan uh­riu­tu­mi­seen ja van­hem­pien syyt­tä­mi­seen. Ih­mi­sen on hyvä an­taa an­teek­si.

Kris­ti­tyl­le ky­sees­sä ei ole vain vah­va suo­si­tus vaan vält­tä­mät­tö­myys. Kun ih­mi­nen on saa­nut an­teek­si Ju­ma­lal­ta, hä­net on kut­sut­tu an­ta­maan an­teek­si lä­hei­sil­leen, Härö pai­not­taa. 

Ai­na niin on­nel­li­ses­ti ei käy. Kat­so­ja saa jän­nit­tää, eh­ti­vät­kö kat­ke­ra Grace ja jää­rä isä so­pia en­nen kuin hau­raas­ta van­huk­ses­ta ai­ka jät­tää. 

 

Härö puo­lus­taa tuo­tan­nos­saan pon­nek­kaas­ti pie­niä ja heik­ko­ja, jot­ka ovat isom­pien­sa ar­moil­la. 

Nä­ky­mät­tö­män Eli­nan (2003) ni­mi­hen­ki­lö oi­reh­tii isän­sä kuo­le­maa ja jou­tuu opet­ta­jan­sa kiu­saa­mak­si. 

Lä­pi­mur­to­te­os Äi­deis­tä par­hain (2005) ker­too Ruot­siin lä­he­te­tys­tä so­ta­lap­ses­ta, joka koki kak­sin­ker­tai­sen hyl­kää­mi­sen jou­dut­tu­aan jät­tä­mään kas­vat­ti­per­heen­sä ja pa­laa­maan Suo­meen. 

Uu­si ih­mi­nen -elo­ku­vas­sa (2007) 17-vuo­ti­as köy­hän per­heen tyt­tö jou­tuu äi­tin­sä kuol­tua nais­ten työ­ko­tiin. Hän tais­te­lee oi­keu­des­taan äi­tiy­teen pak­kos­te­ri­loin­nin uhan al­la. 

Neu­vos­to­lii­ton dik­ta­tuu­rin al­la ol­lee­seen Vi­roon si­joit­tu­van Miek­kai­li­jan (2015) tee­ma­na on ai­kui­sen rat­kai­se­va roo­li las­ten elä­mäs­sä ja yk­si­lön eet­ti­nen tai­pu­mat­to­muus sys­tee­mis­sä, joka sor­taa ih­mi­siä. 

– Ha­lu­ai­sin sa­mais­tua Miek­kai­li­jan pää­hen­ki­lön eet­ti­seen tiuk­kuu­teen ja komp­ro­mis­sit­to­muu­teen, mut­ta oli­si suu­reel­lis­ta sa­noa, et­tä oli­sin niin kuin hän. Mie­tin usein, mil­lai­nen oli­sin to­si­pai­kan tul­len – eläi­sin­kö niin kuin us­kon?

Jok­seen­kin kai­kis­sa Klaus Hä­rön elo­ku­vis­sa voi ais­tia va­ka­van eet­ti­sen poh­din­nan ja ih­mi­sar­von puo­lus­ta­mi­sen li­säk­si myös tie­tyn hen­gel­li­sen sy­vä­u­lot­tu­vuu­den. 

Jot­kut ovat odot­ta­neet kris­ti­tyk­si tun­nus­tau­tu­neel­ta tai­tei­li­jal­ta tyh­jen­tä­vää elo­ku­val­lis­ta esi­tys­tä us­kos­ta, mut­ta mies pu­huu mie­luum­min asi­as­ta suu­sa­nal­li­ses­ti. Hä­nen mie­les­tään elo­ku­va hel­pos­ti kär­jis­tää ja yk­sin­ker­tais­taa mo­ni­mut­kai­sia asi­oi­ta ta­val­la, joka ei tee us­kol­le oi­keut­ta. 

– En tee us­kon­nol­li­sia ope­tu­se­lo­ku­via, saa­ti jo­tain sa­no­maa ju­lis­ta­vaa pro­pa­gan­daa, mut­ta eh­kä us­ko nä­kyy töi­de­ni taus­tal­la. Toi­von, et­tä elo­ku­va­ni jät­täi­si kat­so­jaan jäl­jen, joka oli­si ra­ken­ta­va ja hyvä. 

Omat ha­vain­not, elä­män­ko­ke­muk­set ja -kat­so­muk­set vä­lit­ty­vät tai­de­te­ok­siin usein tie­dos­ta­mal­la­kin ta­val­la, ja sitä kaut­ta epäi­le­mät­tä myös kris­til­lis­tä te­ma­tiik­kaa on tart­tu­nut Hä­rön töi­hin. 

– Ta­voit­tee­na­ni ei ole ol­lut kui­ten­kaan teh­dä kris­til­li­siä te­ok­sia, joi­hin si­joit­tai­sin vaik­ka­pa tuh­laa­ja­poi­kia tai mui­ta raa­ma­tul­li­sia hah­mo­ja. 

Kris­til­li­set ky­sy­myk­se­na­set­te­lut tu­le­vat sel­keim­min esiin mes­ta­ri­te­ok­ses­sa Pos­tia pap­pi Jaa­ko­bil­le (2009). Vuon­na 2022 yli 10 000 Hel­sin­gin Sa­no­main lu­ki­jaa va­lit­si sen 2000-lu­vun kos­ket­ta­vim­mak­si ko­ti­mai­sek­si elo­ku­vak­si. 

– Edes tä­män ai­heen koh­dal­la en aja­tel­lut, et­tä se oli­si kris­til­li­nen ver­taus­ku­va, vaik­ka sii­nä ker­ro­taan­kin hy­vin tär­ke­äs­tä asi­as­ta eli ar­mos­ta ja ih­mi­se­nä kel­paa­mi­ses­ta, Härö kom­men­toi. 

Hän sai Jaa­na Mak­ko­sen kä­si­kir­joi­tuk­sen yl­lät­tä­en ja pyy­tä­mät­tä pos­tis­sa ja vie­hät­tyi tä­män ta­vas­ta kä­si­tel­lä us­koa kar­he­an läm­pi­mäl­lä ot­teel­la. 

Mak­ko­sen in­noit­ta­ja­na oli van­ki­la­pas­to­ri Mark­ku Yli-Mäy­ry (1942–2023), jos­ta teh­dyn tv-do­ku­men­tin näh­ty­ään hän oli ha­lun­nut kir­joit­taa ar­mos­ta ja hy­vyy­des­tä. 

 

So­kea pap­pi Jaa­kob (Heik­ki Nou­si­ai­nen) saa avus­ta­jak­seen mur­has­ta ar­mah­de­tun elin­kau­tis­van­gin (Kaa­ri­na Ha­zard). Kat­ke­roi­tu­nut Lei­la ei us­ko mi­hin­kään, ei­kä toi­vo mi­tään elä­mäl­tä. Hän ei edes ha­lun­nut ulos van­ki­las­ta, sil­lä sel­li on myös paa­tu­neen nai­sen sie­lun si­säi­nen tila. 

Lei­lan vas­ten­tah­toi­se­na teh­tä­vä­nä on lu­kea Jaa­ko­bil­le ää­neen ih­mis­ten lä­het­tä­miä ru­kous- ja avun­pyyn­tö­jä ja vas­ta­ta kir­jei­siin sa­ne­lun mu­kai­ses­ti. 

– Lei­la vään­te­lee tur­hau­tu­nee­na naa­maan­sa lu­kies­saan kir­jei­tä. Elin it­se­kin 16 vuot­ta ei-kris­tit­ty­nä ja ym­mär­rän hy­vin, mi­ten vie­raal­ta ru­koi­le­mi­nen voi tun­tua.

– Vas­tak­kais­ten maa­il­man­kat­so­mus­ten kont­ras­ti ja yh­teen­tör­mäys oli kut­kut­ta­van kiin­nos­ta­va sy­ty­ke elo­ku­van te­ke­mi­sel­le.

Kun pos­tel­joo­ni lak­kaa ty­lyn Lei­lan ta­kia kii­kut­ta­mas­ta kir­jei­tä, tur­hau­tu­nut pap­pi me­nee pois to­lal­taan: ei­vät­kö ih­mi­set ja Ju­ma­la enää tar­vit­se hän­tä? 

Elä­vää Ju­ma­laa ei enää ole, on vain syvä hil­jai­suus. Pa­hoin rän­sis­ty­nyt pap­pi­la muis­tut­taa men­neen maa­il­man me­ne­te­tys­tä us­kos­ta ja ra­pis­tu­neis­ta ar­vois­ta. 

Pap­pi us­koi omiin an­si­oi­hin­sa ar­mon­vä­lit­tä­jä­nä ja hen­gel­li­siin san­ka­ri­te­koi­hin­sa, kun­nes kaik­ki yl­pey­den rip­peet­kin rii­sut­tiin. Tap­pa­ja taas ku­vit­te­lee ole­van­sa niin suu­ri syn­ti­nen, et­tei ar­moa rii­tä hä­nel­le. 

Te­ok­ses­sa oh­jaa­jaa ins­pi­roi­nut tee­ma oli juu­ri ar­mon tar­ve. 

– Jo­kai­nen meis­tä rik­koo pe­ri­aat­tei­taan ja tar­vit­see toi­sen ih­mi­sen tai Ju­ma­lan an­teek­si­an­toa. Mie­lel­lään mo­lem­pien. Ar­mo tuo toi­voa myös sil­loin kuin elä­mäs­tä ei tule toi­vo­tun kal­tais­ta. 

Kun ih­mis­mie­len pi­meys ja synk­kyys käy­vät suu­rek­si, lois­ta­vat ar­mon vä­läyk­set si­tä­kin kirk­kaam­min. Raa­dol­li­nen to­tuus ih­mis­ten heik­kou­des­ta ei jää Hä­rön elo­ku­vis­sa vii­mei­sek­si sa­nak­si ja ku­vak­si. 

Hän avaa te­ok­sis­saan usein kau­niis­ti ja kos­ket­ta­vas­ti so­vi­tuk­sen ja ar­mon mah­dol­li­suu­den, vä­hin­tään ilon ja ar­mon vi­lauk­sin.