Ku­van­veis­tä­jä Ter­hi Kaa­ki­sen per­heen olo­huo­nees­sa on väl­jää. Se on oi­ke­as­taan mai­nit­ta­va, kos­ka muu­ten vie­rai­li­ja sai­si ai­van vää­rän ku­van sii­tä, mil­tä tai­tei­li­jan ko­to­na näyt­tää.

– Ajat­te­le, et­tä lä­hes 10 veis­tos­ta on yleen­sä olo­huo­nees­sa. Tääl­lä on nyt tosi har­vaa, Kaa­ki­nen nau­rah­taa.

Ty­tär on­kin sa­no­nut, et­tä Kaa­kis­ten per­hees­sä äi­ti on se, joka sot­kee. Äi­ti suh­tau­tuu asi­aan lem­pe­äs­ti. ”Sot­ke­mi­sen” tu­lok­se­na hän is­tuu nyt ruo­ka­pöy­dän ää­res­sä tyy­ty­väi­se­nä tä­män­het­ki­seen työ­ti­lan­tee­seen­sa.

– Tai­teen sa­ral­la mi­nul­la on nyt tosi kiva ti­lan­ne.

Tyh­jän olo­huo­neen se­lit­tää se, et­tä Kaa­ki­sel­la on käyn­nis­sä näyt­te­ly Hä­meen­lin­nan kau­pun­gin­kir­jas­ton las­te­no­sas­tol­la, jos­sa kä­vi­jöi­tä ilah­dut­taa 13 puu­veis­tos­ta. Haas­tat­te­lu­het­kel­lä käyn­nis­sä oli myös ryh­mä­näyt­te­ly Ka­ris­man kaup­pa­kes­kuk­ses­sa Lah­des­sa.

Kaa­ki­nen aloit­ti Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton Päi­jät-Hä­meen ra­has­ton myön­tä­män vuo­si­a­pu­ra­ha­kau­den elo­kuus­sa.

Tai­tei­li­ja on luon­nos­tel­lut jul­ki­sia veis­tok­sia niin Päi­jät-Hä­meen kes­kus­sai­raa­laan kuin Nas­to­lan Ra­ko­ki­ven ra­ken­teil­la ole­vaan mo­ni­toi­mi­ta­lon ruo­ka­laan. Olo­huo­nees­sa sei­sos­ke­lee yk­si isom­pi hah­mo­luon­nos. Kä­des­sä voi kei­nut­taa pie­nois­mal­lia ty­tös­tä, joka kas­vaa kei­nui­neen vie­lä yli kak­si­met­ri­sek­si.

Kaa­ki­nen ha­lu­aa mie­lel­lään näyt­tää te­ok­si­aan muu­al­la­kin kuin gal­le­ri­ois­sa, siis oi­ke­as­taan siel­lä, mis­sä ih­mi­set muil­la asi­oil­la liik­ku­vat. Sii­hen on toi­meen­tu­loon liit­ty­vä syy.

– Suo­mes­sa on on­gel­ma, et­tä tääl­lä pi­de­tään hy­vin­kin pal­jon näyt­te­lyi­tä, jois­sa mak­se­taan kai­kil­le muil­le työn­te­ki­jöil­le, pait­si tai­tei­li­joil­le, joi­den te­ok­sia tul­laan kat­so­maan.

Se ei kuu­los­ta oi­keu­den­mu­kai­sel­ta, ja tai­tei­li­jan on­kin sa­not­ta­va ää­neen mel­koi­nen it­ses­tään­sel­vyys:

– Mie­les­tä­ni tai­tei­li­jal­le pi­tää mak­saa kor­vaus­ta sii­tä, et­tä hän näyt­tää te­ok­si­aan ei­kä niin, et­tä tai­tei­li­ja mak­saa it­sen­sä sen vuok­si ki­pe­äk­si, Kaa­ki­nen tii­vis­tää.

Kaa­ki­sen mie­les­tä ti­lan­ne on pa­ran­tu­nut tai­de­mu­se­ois­sa.

Tai­teen edis­tä­mis­kes­kus jul­kai­si taan­noin rei­lun tai­teen ma­ni­fes­tin, jos­sa kam­pan­joi­daan sen puo­les­ta, et­tä kai­kil­le tai­tei­li­joil­le kor­vat­tai­siin hei­dän työs­ken­te­lys­tään.

Näyt­te­lyn vie­mi­nen kir­jas­toon ei vie­lä rat­kai­se on­gel­maa, mut­ta niis­sä näyt­te­ly­ti­las­ta ei ole pe­rit­ty mak­sua. Li­säk­si Kaa­ki­sel­le on käy­nyt vie­lä niin hy­vin, et­tä kah­des­sa näyt­te­lys­sä on pi­det­ty veis­tok­sis­ta niin pal­jon, et­tä nii­tä on os­tet­tu py­sy­väs­ti asi­ak­kai­ta ilah­dut­ta­maan.

Niin­pä Kaa­ki­sen te­ok­sen vie­reen köm­pii ny­ky­ään yhä use­am­pi lap­si lu­ke­maan kir­jaa ja nii­den ää­rel­lä joku pik­kui­nen on op­pi­nut sa­no­maan uu­den sa­nan­kin: “puu­veis­tos”.

Ke­ra­val­la lap­set sai­vat jopa it­se vai­kut­taa, mikä teos os­tet­tiin. Sii­tä jär­jes­tet­tiin ää­nes­tys.

Ter­hi on kant­to­rin ty­tär, joka asui Kär­kö­läs­sä lap­suu­ten­sa. Isä työs­ken­te­li Kär­kö­län seu­ra­kun­nas­sa ja ty­tär lau­loi seu­ra­kun­nan lap­si­kuo­ros­sa.

– Ta­val­laan mi­nul­la on läm­min ja ko­toi­sa fii­lis kir­kos­ta. Ru­koi­len edel­leen, se on sel­lai­nen tur­va. Sel­lai­nen lap­se­nus­ko on säi­ly­nyt, hän sa­noo.

– Mi­nus­ta on myös yhä mu­ka­vaa lau­laa yh­des­sä tois­ten kans­sa vir­siä, vaik­ka kaik­kia ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen osa-alu­ei­ta en ihan ym­mär­rä­kään. Tyy­li­la­ji­na nau­tin enem­män iloi­sem­mas­ta gos­pe­lis­ta.

Tei­ni­nä hän sa­noo ol­leen­sa “la­ki­hen­ki­nen” us­ko­vai­nen. Tu­tuk­si tu­li­vat Kan­san­lä­he­tyk­sen nuor­ten­ke­sät ja rip­pi­kou­lu.

– Olen ol­lut it­se sil­loin Raa­ma­tul­la pää­hän -pau­kut­ta­ja, kun pel­kä­sin, et­tä joku lä­hei­nen jou­tuu hel­vet­tiin. Ei ih­mis­ten kuu­lui­si toi­si­aan vä­ki­sin sil­lä ta­val­la kään­nyt­tää. Se ei ole sil­loin us­koa, vaan pel­koa.

– Us­kon­toa ei pi­täi­si myös­kään käyt­tää ke­nen­kään ih­mi­soi­keuk­sien pol­ke­mi­seen. Ih­mi­sen teh­tä­vä ei ole tuo­mi­ta tois­ta.

Se, et­tä Kaa­ki­ses­ta tuli tai­tei­li­ja, ei lii­ty us­kon­toon tai kirk­koon. Tie­tys­sä mie­les­sä nämä kak­si asi­aa ovat kul­ke­neet hä­nen elä­mäs­sään ai­na omia pol­ku­jaan, vaik­ka ne Lah­des­sa sit­tem­min jos­sain mää­rin yh­dis­tyi­vät­kin seu­ra­kun­ta­yh­ty­män tai­de­toi­mi­kun­nas­sa.

– Pie­nes­tä pi­tä­en olen piir­tä­nyt tosi pal­jon. Se on tosi pal­jon luon­nol­lis­ta mi­nu­na ole­mis­ta. Saa­toin jos­kus tei­ni­nä ha­vah­tua yöl­lä, et­tä, oho, kel­lo on 4, ja olen yhä maa­laa­mas­sa.

Lu­ki­on jäl­keen nuo­ri nai­nen läh­ti Pek­ka Ha­lo­sen aka­te­mi­aan Tuu­su­laan ja asui sinä ai­ka­na kol­me vuot­ta Jär­ven­pääs­sä. Siel­tä hän pää­si Tai­deins­ti­tuut­tiin Lah­teen 2001 ja val­mis­tui 2006.

Kes­ken Tai­deins­ti­tuu­tin opin­to­ja syn­tyi lap­si.

– Vuo­si­kurs­sim­me aloit­ti tren­din, et­tä po­ruk­ka al­koi saa­da lap­sia. Mei­dän­kin vuo­si­kurs­sil­le kol­me opis­ke­li­jaa sai lap­sen kes­ken opin­to­jen – yk­si jopa kak­si las­ta.

Kaa­ki­nen tuli Lah­teen tai­de­maa­la­ri­na, mut­ta mu­kaan tuli puun­veis­to ori­mat­ti­la­lai­sen tai­tei­li­jan Ta­pa­ni Ko­kon pi­tä­män puun­veis­to­kurs­sin jäl­keen vuon­na 2003.

– Puu jo­ten­kin ko­lah­ti heti ma­te­ri­aa­li­na. En­sim­mäi­nen työ oli tosi köm­pe­lö, mut­ta sit­ten al­koi­vat tul­la jo ide­at puu­veis­tok­si­na, hän muis­te­lee.

– Puu on sii­tä kiva ma­te­ri­aa­li, et­tä se ei ole on­gel­ma­jä­tet­tä, jos työ me­nee pi­lal­le. Se maa­tuu tai sen voi polt­taa.

Niin ei to­sin ole kos­kaan vie­lä käy­nyt, et­tä Kaa­kis­ten ta­kas­sa pa­lai­si vii­kon­lop­pu­na äi­din vii­kol­la pie­leen men­neet työt.

– Mo­kai­lut pys­tyy ai­ka hy­vin kor­jaa­maan, niin ei tar­vit­se aloit­taa ko­vin usein alus­ta koko työ­tä. Osia pys­tyy myös hyö­dyn­tä­mään uu­des­taan toi­sis­sa töis­sä. Tun­tui­si bru­taa­lil­ta tu­ho­ta nii­tä, vaik­ka säi­ly­tys ei ole ihan hir­ve­än help­poa.

Sat­tu­moi­sin täs­sä per­hees­sä au­to­tal­lis­sa ei ole au­toa, vaan jät­ti­mäi­set pui­set las­ten­vau­nut. Ne oli­vat Kaa­ki­sen opin­näy­te­työ.

Vaik­ka Kaa­ki­nen ei ole juu­ri teh­nyt maa­lauk­sia puus­ta in­nos­tut­tu­aan, tai­de­maa­la­rin taus­ta kui­ten­kin nä­kyy vä­rik­käis­sä veis­tok­sis­sa. Opis­ke­lu­ai­kai­nen äi­dik­si tulo ei voi­nut ol­la vai­kut­ta­mat­ta Kaa­ki­sen töi­hin, jois­sa lap­si­hah­mot seik­kai­le­vat, haa­vei­le­vat ja ih­met­te­le­vät.

– Van­hin ty­tär on sa­no­nut, et­tä hän­tä saa käyt­tää mal­li­na, jos se ei näy­tä hä­nel­tä. Nyt on sit­ten al­ka­nut tul­la ys­tä­vien­kin lap­set tä­hän mu­kaan, ku­van­veis­tä­jä nau­raa.

Nuo­rim­mas­sa lap­ses­sa tämä on puo­les­taan ai­heut­ta­nut hie­man mus­ta­suk­kai­suut­ta, kun mal­li­na on muu kuin äi­din oma lap­si.

Lah­den Kit­te­läs­sä per­hei­neen asu­van Kaa­ki­sen lap­suu­den­ko­dis­sa oli kis­sa, koi­ra ja kuu­si mar­sua. Ys­tä­vä­per­heel­lä oli lam­pai­ta ja leh­miä.

– Se oli rik­kaus. Sel­lai­nen maa­il­ma on mi­nul­le ihan tut­tua. Toki siel­lä tu­lee yhä ko­toi­sa olo, kun sin­ne me­nee, mut­ta en enää ta­kai­sin muut­tai­si. Olen sil­lä ta­val­la kau­pun­ki­lais­tu­nut ja tyk­kään sii­tä, et­tä kä­vel­len pää­see kah­vi­laan, jos ha­lu­aa.

– Li­säk­si tääl­lä on sel­lais­ta yh­tei­söl­li­syyt­tä, jota en ole mis­sään muu­al­la asu­es­sa­ni koh­dan­nut. Jo en­sim­mäi­ses­tä viik­ko­na, kun tän­ne muu­tim­me, tuli naa­pu­rei­ta ky­se­le­mään, et­tä ha­lu­an­ko tul­la järk­kää­mään jo­tain. Aluk­si järk­kä­sim­me pien­tä las­ten­ta­pah­tu­maa.

Sen jäl­keen Ant­ti­lan­mä­en-Kit­te­län alu­een toi­min­ta on hui­pen­tu­nut isok­si ky­lä­juh­lak­si vii­me vuo­den syk­syl­lä ja va­lin­taan Päi­jät-Hä­meen vuo­den ky­läk­si.

Kaa­ki­nen oli myös yk­si niis­tä, jot­ka oli­vat jär­jes­tä­mäs­sä Uu­den­maa­ka­dun äly­pyö­rä­tie­työ­maan ku­pees­sa kuus­ten mie­le­no­soi­tus­ta.

– On ol­lut olo, et­tä voim­me vai­kut­taa asi­oi­hin yh­des­sä. Saa­tiin pe­las­tet­tua se kuu­si­ri­vis­tö. Tun­tuu ou­dol­ta, et­tä ym­pä­ris­tö­pää­kau­pun­gis­sa kaa­de­taan iso mää­rä kas­vil­li­suut­ta ison väy­län tiel­tä. Si­nän­sä su­ju­va pyö­rä­tie on kan­na­tet­ta­va asia, mut­ta ihan vie­lä ei ole val­jen­nut äly­pyö­rä­tien jär­ke­vyys.

Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­män tai­de­toi­mi­kun­nas­sa Kaa­ki­nen on ol­lut jo 10 vuot­ta. Toi­mi­kun­ta ot­taa kan­taa sii­hen, mil­lais­ta tai­det­ta seu­ra­kun­tien ti­loi­hin lai­te­taan. Seu­ra­kun­nat hank­ki­vat tai­det­ta, mut­ta nii­tä saa­daan myös lah­joi­tuk­si­na. Osa eh­dok­kais­ta tu­lee tor­ju­tuk­si.

– On jou­dut­tu to­te­a­maan, et­tei jo­tain te­os­ta voi lait­taa mi­hin­kään esil­le. Muis­tan esi­mer­kik­si te­ok­sen, jon­ka to­det­tiin ole­van ah­dis­ta­va ja pe­lot­ta­va ei­kä tar­peek­si pit­käl­le vie­ty.

Kaa­ki­nen ei pu­hui­si seu­ra­kun­nal­li­ses­ta tai­tees­ta tai oi­ke­as­taan hän sa­noo, et­tei tie­dä, mitä se on, kos­ka nä­kee, et­tä tai­teel­la on oma it­sei­sar­von­sa.

– Tai­de on jos­kus ol­lut val­jas­tet­tu us­kon­toon. Mi­nun mie­les­tä­ni sii­hen ai­kaan ei kan­na­ta enää pa­la­ta. Tai­teen ei tar­vit­se ol­la val­jas­tet­tu jo­hon­kin teh­tä­vään ei­kä tai­teen seu­ra­kun­nan ti­lois­sa tar­vit­se ol­la esi­mer­kik­si raa­mat­tu­ku­vi­tus­ta.

Siis­pä seu­ra­kun­nan ti­lois­sa ole­van tai­teen tu­li­si ol­la mah­dol­li­sim­man laa­du­kas­ta ai­van ylei­sin kri­tee­rein.

– Se edel­lä men­nään, et­tä mikä so­pii jo­hon­kin jul­ki­seen ti­laan. Pyr­ki­mys on kui­ten­kin, et­tä ke­tään ei lou­kat­tai­si ja et­tä se ei saa ol­la lii­an pro­vo­soi­vaa. Toi­saal­ta tai­teen teh­tä­vä on he­rät­tää aja­tuk­sia ja kes­kus­te­lua, niin ei sen his­sut­te­lu­a­kaan tar­vit­se ol­la.

En­nen kaik­kea tai­teen tu­li­si luo­da hy­vin­voin­tia ym­pä­ril­leen.

– Lap­suu­den tai­de­ko­ke­muk­set vai­kut­ta­vat, mi­ten sii­hen suh­tau­tuu myö­hem­min.