JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Aurora Ikävalko ja uppoamisen armolahja – "Parhainta luksusta ihmiselle ovat aika, tila ja rauha"

Kant­to­ri Au­ro­ra Ikä­val­kon si­säl­lä asuu pie­ni Car­men, joka su­kel­taa mu­siik­kiin
kuin met­sä­jär­veen – ja päin­vas­toin.

16.8.2023
Kaisa Hako

Auro­ra Ikä­val­ko ilah­tuu.

Kant­to­rien suo­si­ma La­nu­nau­ki­on puo­lei­nen nurk­ka­pöy­tä on so­pi­vas­ti va­paa­na kah­vi­las­sa, joka on saa­nut ni­men­sä lah­te­lai­sen ku­van­veis­tä­jän Ola­vi La­nun mu­kaan. Tie­dät­te­hän ne ih­meel­li­set veis­tok­set, joi­den ih­mis­hah­mot su­lau­tu­vat osak­si ym­pä­ris­tö­ään, ki­veä tai met­sää tai mil­loin mi­tä­kin.

Nurk­ka­pöy­däs­sä Ikä­val­ko häm­men­te­lee tee­tä ja ker­too, et­tä lap­suu­des­sa Lah­ti oli hä­nen ke­sä­lo­ma- ja jou­lu­kau­pun­kin­sa. Äi­di­näi­ti eli mam­ma vei ty­tön pie­ne­nä Lanu-puis­toon kat­se­le­maan iso­ja miet­ti­väi­siä ki­vi­hah­mo­ja. Vaa­ri vei hiih­tä­mään ja met­sä­ret­kil­le.

Has­su pie­ni joh­to­lan­ka tu­le­vai­suut­ta aja­tel­len oli, et­tä Lah­den-iso­van­hem­mil­la oli kirk­kour­ku­jen muo­toi­nen soit­to­ra­sia, jos­sa pu­na­tuk­kai­nen nai­sen­ke­li soit­te­li En­ke­li tai­vaan -sä­vel­tä.

Soit­to­ra­sia oli lap­suu­den ra­kas muis­to­e­si­ne, mut­ta ei Au­ro­ra suun­ni­tel­lut, et­tä hä­nes­tä tu­li­si iso­na kirk­ko­muu­sik­ko. Mu­siik­kia hän kyl­lä naut­ti ko­ko­nais­val­tai­ses­ti jo var­hain. Otol­li­nen het­ki oli il­ta­päi­vi­sin kou­lun jäl­keen, kun äi­ti oli vie­lä töis­sä. Sil­loin Au­ro­ra puki yl­leen hul­mu­a­va­hel­mai­sen ha­meen ja lait­toi le­vy­lau­ta­sel­le soi­maan Car­men-oop­pe­ran. Hän up­po­si mu­siik­kiin ja tans­si dra­maat­ti­ses­ti ym­pä­ri huo­net­ta.

– Mi­nua pi­det­tiin ujo­na, mut­ta mi­nul­la oli vil­li si­säi­nen maa­il­ma. Olin ihan Car­men, Ikä­val­ko sa­noo.

Sama mu­siik­kiin ka­to­a­mi­sen lah­ja on Ikä­val­kol­la vie­lä­kin. Toi­si­naan kon­ser­tis­sa ylei­sön jou­kos­sa hän hal­ti­oi­tuu niin, et­tä tun­tee kuin tans­si­van­sa kor­ke­al­la or­kes­te­rin ylä­puo­lel­la.

– Saa­tan huo­ma­ta, et­tei sel­kä­ni ole tuo­lin sel­kä­no­jaa vas­ten ol­len­kaan. Mu­siik­ki on luon­non­voi­ma, it­seä suu­rem­pi, hän sa­noo.

– Pit­kä­ai­kai­nen haa­vee­ni on, et­tä voi­sin jos­kus ol­la ison or­kes­te­rin kes­kel­lä hui­lis­tin vie­res­sä yh­te­nä soit­ti­mis­ta ja soi­da il­man sa­no­ja.

Lap­suus­ko­dis­sa Jär­ven­pääs­sä äi­ti soit­ti pu­nai­sel­la Fa­zer-pi­a­nol­la De­bus­sy­ta ja Cho­pi­nia.

Toi­pi­las­mu­siik­ki­a­kin äi­ti soit­ti, jos Au­ro­ra oli ko­to­na ki­pe­ä­nä. Oli iha­naa le­päil­lä ja kuun­nel­la.

Äi­ti myös opet­ti nuo­tit. Tyt­tö kah­la­si it­sek­seen Bac­hin pre­lu­de­ja läpi hi­taas­ti ja han­ka­las­ti.

– Olen ai­na jak­sa­nut kes­kit­tyä. Piti ol­la pal­jon yk­sin ja kek­siä it­sel­leen te­ke­mis­tä. Äi­ti oli ol­lut alus­ta as­ti yk­sin­huol­ta­ja, Ikä­val­ko ker­too.

Äi­ti ja Au­ro­ra oli­vat mai­nio tii­mi. Ark­ki­teh­ti­äi­ti teki pit­kiä päi­viä, jo­ten Au­ro­ra op­pi mat­kus­ta­maan yk­sin ju­nal­la äi­din töi­hin Hel­sin­kiin. Siel­lä pit­ki­nä il­toi­na odo­tel­les­sa lap­sen si­säi­nen maa­il­ma muo­tou­tui pa­pe­ril­le piir­rok­si­na.

Mu­sii­kin luon­non­voi­ma imi puo­leen­sa. Jär­ven­pääs­sä Pa­ja­lan kou­lun mu­siik­ki­luo­kal­la sekä Si­be­lius-lu­ki­os­sa sai lau­laa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä eri­lai­sis­sa ko­koon­pa­nois­sa ja ko­keil­la soit­ti­mia. Ikä­val­ko muis­taa, mi­ten kai­na­los­sa kul­ki mil­loin viu­lu, mil­loin sel­lo, mil­loin sak­so­fo­ni. Kiin­nos­tus soit­ti­miin lo­pah­ti ai­na jos­sa­kin vai­hees­sa, mut­ta lau­lu py­syi.

Kuu­den­nen­tois­ta ikä­vuo­den paik­keil­la Ikä­val­ko al­koi huo­ma­ta ole­van­sa it­se inst­ru­ment­ti ja meni lau­lu­tun­neil­le ään­tään vah­vis­ta­maan. Si­säi­nen Car­men koki, et­tei ky­en­nyt il­mai­se­maan ää­nel­lään kaik­kea sitä, mitä tun­si. Al­koi tie oman au­tent­ti­sen ää­nen löy­tä­mi­sek­si.

– Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si on täy­del­li­sen ren­to, mut­ta kou­lui­kään men­nes­sä ää­ni on jo men­nyt sup­puun. Ei­vät­hän lap­set saa edes huu­taa, Ikä­val­ko sa­noo.

Hän muis­taa jopa seis­seen­sä pääl­lään ko­et­ta­es­saan löy­tää ää­neen­sä ren­tou­den ja voi­man.

Sy­käyk­sit­täin hän löy­si opet­ta­jia, jot­ka aut­toi­vat pur­ka­maan es­tei­tä ja jän­ni­tyk­siä ja saa­maan ää­neen lii­ket­tä. Hän op­pi pi­tä­mään inst­ru­men­tis­taan huol­ta ur­heil­len, ve­ny­tel­len, li­hak­sia vah­vis­ta­en ja oi­ke­al­la ta­val­la hen­git­tä­en.

– Ku­ten viu­lun­ra­ken­ta­ja huo­lel­la va­lit­see ma­te­ri­aa­lit soit­ti­meen, lau­luun vai­kut­ta­vat li­hak­set, pal­le­an toi­min­ta, ryh­ti, asen­ne ja mie­li, Ikä­val­ko ku­vai­lee.

Hä­nen opin­to­jen­sa lop­pu­työn ai­hee­na oli, mi­ten ali­ta­jui­set asi­at vai­kut­ta­vat lau­lu­ää­neen.

– Se, mitä ih­mi­sel­le kuu­luu, kuu­luu hä­nen ää­nes­tään. Mo­nel­la stres­si on tul­lut elä­män­ta­vak­si, ja keho on ”tais­te­le tai pa­ke­ne” -ti­las­sa. Olen it­se­kin ol­lut kova stres­saa­maan. Ai­na, kun mi­nun on vai­kea lau­laa, tie­dän, et­tä sil­loin pi­tää ru­ve­ta et­si­mään syy­tä, jota en eh­kä vie­lä ole edes tie­dos­ta­nut, hän sa­noo.

Kun lau­lu he­li­see kuu­li­jal­le ke­ve­ä­nä ja vai­vat­to­ma­na, se tun­tuu par­haim­mil­laan hel­pol­ta myös lau­la­jas­ta it­ses­tään. Vai­vat­to­muu­den tun­tu kui­ten­kin tar­koit­taa, et­tä har­joi­tus­vai­hees­sa on teh­ty työ­tä hiki va­lu­en ja li­hak­set ki­pey­ty­en.

Aa­te­lis­nei­don kou­lu­tus, vit­sai­lee Ikä­val­ko, kun hän muis­te­lee lu­ki­on jäl­kei­siä opin­to­jaan Pek­ka Ha­lo­sen aka­te­mi­as­sa. Hän opis­ke­li ku­va­tai­det­ta ja te­at­te­ria use­an vuo­den ajan ei­kä suun­ni­tel­lut muu­si­kon am­mat­tia. Sil­ti hän suo­rit­ti lau­lu­tut­kin­to­ja Jär­ven­pään mu­siik­ki­o­pis­tos­sa ja Hel­sin­gin kon­ser­va­to­ri­os­sa. Äi­din opit ja pu­nai­nen pi­a­no oli­vat kan­ta­neet niin pit­käl­le, et­tä Ikä­val­ko aloit­ti pi­a­no­tun­nit vas­ta 24-vuo­ti­aa­na.

– Sil­loin ta­ju­sin, mi­ten pal­jon hyö­tyä lap­suu­den soit­to­har­joit­te­lus­ta oli ol­lut, hän sa­noo.

Syt­tyi aja­tus: jos­pa sit­ten­kin Si­be­lius-Aka­te­mi­aan.

Jär­ven­pään seu­ra­kun­nan kant­to­ri Heik­ki Ruo­ko­nen har­joi­tut­ti ko­ke­laal­la kak­si ur­ku­kap­pa­let­ta, joi­den tur­vin ovet Si­be­lius-Aka­te­mi­aan avau­tui­vat. Ur­ku­tun­nit Ikä­val­ko aloit­ti vas­ta 27-vuo­ti­aa­na, mikä saat­taa ol­la kirk­ko­muu­si­koi­den jon­kin sor­tin epä­vi­ral­li­nen en­nä­tys. Ikä­val­ko sai huo­ma­ta, et­tä tie on hi­ki­nen:

– Se oli hir­ve­ää sin­nit­te­lyä. Soit­to­tun­te­ja saat­toi ol­la nel­jä vii­kos­sa. Mut­ta sain lau­la­mi­ses­ta voi­maa. Lau­loin it­se­ni ai­na en­sin hy­väl­le tuu­lel­le.

Ken kuul­lut on lau­lua Au­ro­ran, ei sitä ihan heti unoh­da. Hä­nen ve­den­kir­kas sop­raa­non­sa soi Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan mes­suis­sa sekä seu­ra­kun­ta­yh­ty­män eri­lai­sis­sa toi­mi­tuk­sis­sa ja ti­lai­suuk­sis­sa, sil­lä Ikä­val­ko on lau­lu­pai­not­tei­nen kant­to­ri.

– Mei­tä on vain muu­ta­mia Suo­mes­sa. Täl­lai­sia vir­ko­ja on lä­hin­nä jois­sa­kin iso­jen kau­pun­kien seu­ra­kun­nis­sa, hän ker­too.

Lau­lu­pai­not­tei­nen työ nä­kyy ja kuu­luu vaik­ka­pa si­ten, et­tä sun­nun­tai­aa­mui­sin Ris­tin­kir­kon pää­mes­sus­sa ur­ku­ri soit­taa ja Ikä­val­ko lau­laa. Hä­nel­lä on vas­tuul­laan seu­ra­kun­nan kuo­ron joh­ta­mi­nen, ja hän on mu­ka­na kou­lu­ja kier­tä­väs­sä bän­dis­sä, jota kol­le­ga Miik­ka Kal­lio koor­di­noi. Jos siu­naus­ti­lai­suuk­siin toi­vo­taan eri­tyi­ses­ti lau­lua, siel­lä Ikä­val­ko usein to­teut­taa mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan omais­ten toi­vei­ta. Se voi ol­la niin klas­sis­ta lau­lua, neg­ros­pi­ri­tu­aa­le­ja kuin vaik­ka­pa Night­wis­hin mu­siik­kia.

– Kant­to­rin työ on ih­meel­li­sen mo­ni­puo­lis­ta, Ikä­val­ko sa­noo.

Sai­raa­lois­sa kier­tä­es­sä tai siu­naus­ti­lai­suuk­sis­sa työ tun­tuu sil­tä, kuin hoi­tai­si toi­sia mu­sii­kil­la. Vä­lil­lä kant­to­ri voi löy­tää it­sen­sä myös esiin­ty­mäs­tä flyy­ge­lin mut­kas­sa il­ta­pu­ku yl­lä. Kol­le­goi­den kans­sa jär­jes­te­tyt kon­ser­tit ovat suu­ri ilo.

Kant­to­rin työ on myös kar­si­nut jän­ni­tyk­sen, jota Ikä­val­ko ai­em­min poti pie­nis­tä­kin esiin­ty­mi­sis­tä.

– Seu­ra­kun­nan työs­sä mu­sii­kin funk­tio on lem­pe­äm­pi kuin muu­al­la esiin­ty­es­sä, hän miet­tii.

Lau­la­jan am­mat­ti kul­ki opis­ke­lu­vuo­si­na mu­ka­na vaih­to­eh­toi­se­na ura­haa­vee­na. Ikä­val­ko lau­loi­kin vuo­sien ajan muun mu­as­sa Sa­von­lin­nan oop­pe­ra­juh­lil­la sekä teki vuo­den mit­tai­sen si­jai­suu­den Kan­sal­li­soop­pe­ran kuo­ros­sa.

Oop­pe­ran kuo­ros­sa lau­la­mi­nen ison or­kes­te­rin kans­sa on fyy­si­nen ko­ke­mus, joka tun­tuu vä­hän sa­mal­ta kuin me­ren pau­hun kes­kel­lä. Mu­sii­kin ener­gia vä­ri­see koko ke­hos­sa. Oop­pe­ras­sa Ikä­val­kon si­säi­nen Car­men pää­si myös to­den te­ol­la nä­ky­viin fla­men­coa tans­sien. Ikä­val­ko va­lit­si lo­pul­ta am­ma­tik­seen kirk­ko­mu­sii­kin, mut­ta on sen rin­nal­la lau­la­nut so­lis­ti­na mo­nen­lai­sis­sa ko­koon­pa­nois­sa ja pro­duk­ti­ois­sa, ku­ten Ai­no Si­be­liuk­ses­ta ker­to­vas­sa Yk­si sie­men, yk­si suru -oop­pe­ras­sa.

Kirk­ko­muu­si­kon am­mat­ti tun­tui omal­ta se­kin.

– Mi­nul­la oli seu­ra­kun­nas­ta hy­vät fii­lik­set, Ikä­val­ko sa­noo.

Hän muis­taa lap­suu­des­taan, mi­ten yk­sin­huol­ta­ja­per­heel­le löy­tyi seu­ra­kun­nas­ta kaik­kea ki­vaa. Äi­ti opet­ti py­hä­kou­lus­sa ja kävi raa­mat­tu­pii­ris­sä, ty­tär lau­loi lap­si­kuo­ros­sa. Eh­kä isoin jut­tu Ikä­val­kol­le oli oman seu­ra­kun­nan rip­pi­kou­lu, jos­sa kant­to­ri Heik­ki Ruo­ko­nen imp­ro­vi­soi vir­tuo­o­si­ses­ti ja soit­ti, mitä iki­nä nuo­ret vain kek­si­vät toi­voa. Rip­pi­kou­lun jäl­ki­mai­nin­geis­sa Ruo­ko­nen pe­rus­ti Prima Vis­ta -kuo­ron, jos­sa myös Ikä­val­ko lau­loi.

Lap­se­na kirk­ko oli hä­nel­le jän­nä, eri­tyi­nen paik­ka, jon­ka ih­meel­li­nen valo kieh­toi. Tuon eri­tyi­syy­den tun­nun hän har­mik­seen me­net­ti ai­kui­se­na, kun kir­kos­ta tuli työ­paik­ka.

Py­hän ko­ke­muk­sia an­taa nyt luon­to. Tun­tu­reil­le, pa­tik­ka­po­luil­le ja met­sä­jär­viin voi upo­ta kuin mu­siik­kiin. 

– Siel­lä voin ol­la et­si­mät­tä mi­tään, mut­ta sil­ti koen siel­lä koko ajan jo­ta­kin, Ikä­val­ko ku­vai­lee.

Luon­to myös aut­toi, kun hän vuon­na 2017 koki ma­sen­nuk­sen.

– Ma­sen­nus liit­tyi jo­ten­kin isän kuo­le­maan. Mi­nul­la oli ol­lut hä­neen etäi­nen ja kun­ni­oit­ta­va suh­de, ja aloim­me tu­tus­tua toi­siim­me vas­ta, kun olin 17-vuo­ti­as. Isän kuo­le­ma nos­ti het­kek­si pin­taan kai­ken, mitä si­säl­lä oli. Elä­mäs­sä on hyvä löy­tää it­sen­sä mon­ta ker­taa uu­des­taan, hän ar­ve­lee.

Ikä­val­ko huo­ma­si, mi­ten tu­len­te­ko nuo­ti­ol­la tai ui­mi­nen kyl­mäs­sä ve­des­sä jo­ten­kin ve­ti­vät rai­teil­leen, koh­ti konk­re­ti­aa. Se tun­tui vah­vis­ta­val­ta ja pa­laut­ta­val­ta.

Noi­hin ai­koi­hin hän myös päät­ti muut­taa asu­maan Lah­teen, jos­sa hän oli pit­kään käy­nyt töis­sä Jär­ven­pääs­tä kä­sin. Kau­pun­kiin muu­tet­tu­aan hän vie­rai­li Lanu-puis­tos­sa en­si ker­taa sit­ten lap­suu­den ja häm­mäs­tyi. Puis­ton ih­mis­hah­mot­han oli­vat sa­mo­ja, joi­ta hän oli tie­dos­ta­mat­taan koko ikän­sä piir­tä­nyt ja maa­lan­nut! Ola­vi La­nun olen­not, jot­ka su­lau­tui­vat osak­si luon­toa, oli­vat ma­jail­leet jos­sain ali­ta­jun­nas­sa kai­ken ikää. Puis­tos­ta tuli tuo­reel­le lah­te­lai­sel­le voi­ma­paik­ka. Eri­tyi­ses­ti Läpi har­maan ki­ven -te­ok­ses­ta tuli hä­nel­le ra­kas.

Ikä­val­ko on it­se­kin ikään kuin al­ka­nut juur­tua luon­toon ja ot­ta­nut sen yhä laa­jem­min osak­si myös työ­tään. Sii­hen si­säl­ty­vät mo­net kon­ser­tit luon­non­suo­je­lun hy­väk­si, mut­ta myös erä­ret­riit­ti­kou­lu­tus, jota hän par­hail­laan käy.

– Olen jo ol­lut mu­ka­na pi­tä­mäs­sä Taizé-lau­lu­ret­riit­te­jä, mut­ta kou­lu­tuk­sen jäl­keen ha­lu­ai­sin jär­jes­tää nii­tä myös luon­nos­sa. Par­hain­ta luk­sus­ta ih­mi­sel­le ovat ai­ka, tila ja rau­ha, hän sa­noo.

Niin luon­non hil­jai­suus kuin mu­siik­ki­kin voi­vat vie­dä sa­no­ja sy­vem­mäl­le ja muo­dos­taa ti­lan, jos­sa voi syn­tyä jo­ta­kin uut­ta. Tai­teel­li­sis­sa pro­jek­teis­saan Ikä­val­ko naut­tii mu­sii­kis­ta, joka tun­tuu ja yl­lät­tää.

Ylä­sä­vel­sar­joil­la on mah­dol­lis­ta saa­da tila soi­maan niin, et­tä se tun­tuu fyy­si­ses­ti. Tai sop­raa­no ja hui­lu voi­vat soi­da yh­des­sä niin puh­taas­ti, et­tä muo­dos­tuu maa­gi­nen kol­mas ää­ni.

Saat­taa käy­dä niin, et­tä ylei­söl­le ja esiin­ty­jil­le ta­pah­tuu yh­des­sä jo­ta­kin. Mu­siik­ki tu­lee elä­väk­si voi­mak­si, joka ei ole täy­sin en­nus­tet­ta­vis­sa. Eh­kä kuu­li­ja nou­see sen myö­tä läpi har­maan ki­ven. Eh­kä sor­met ja var­paat al­ka­vat ver­soa kuk­kia. Kuka tie­tää.

Fla­men­coa tans­si­va sop­raa­no

Lah­te­lai­nen sop­raa­no, kirk­ko­mu­sii­kin mais­te­ri Au­ro­ra Ikä­val­ko syn­tyi Hel­sin­gis­sä vuon­na 1975. Hän työs­ken­te­lee lau­lu­pai­not­tei­se­na kant­to­ri­na Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nas­sa. Ikä­val­ko on lau­la­nut kuo­rois­sa ja so­lis­ti­na mo­nen­lai­sis­sa oop­pe­ra-, mu­siik­ki­te­at­te­ri- ja ka­ma­ri­mu­siik­kip­ro­duk­ti­ois­sa. Hä­nel­lä on nuo­ruu­den avi­o­lii­tos­ta ai­kui­nen ty­tär, joka äi­tin­sä lail­la soit­taa, lau­laa ja har­ras­taa mui­ta­kin tai­tei­ta.

Au­ro­ra Ikä­val­ko hoi­taa kun­to­aan ur­heil­len ja joo­ga­ten, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Ikä­val­ko osal­lis­tui ker­ran fla­men­co­ret­riit­tiin Es­pan­jas­sa, mut­ta oli sen ai­noa osa­not­ta­ja, sil­lä muut osal­lis­tu­jat ei­vät pääs­seet pai­kal­le len­to­lip­pu­se­kaan­nuk­sen ta­kia. Niin­pä hän sai yk­si­tyi­so­pe­tus­ta ja teki opet­ta­jan kans­sa oman ko­re­og­ra­fi­an.

2 Eläk­keel­lä hän ai­koo hank­kia sa­mo­je­di­koi­ran, sil­lä sel­lai­nen oli ai­ka­naan hä­nen vaa­ril­laan­kin.

3 Kak­si­vuo­ti­aa­na Au­ro­ra Ikä­val­ko pää­si is­tu­maan muu­sik­ko Frank Zap­pan sy­liin, kun tämä keik­kai­li Suo­mes­sa vuon­na 1977. ”Äi­ti­ni tun­si po­ru­kan, joka jär­jes­ti hä­nen Suo­men-keik­kan­sa. Tuos­ta het­kes­tä on va­lo­ku­va­kin.”

4 Vä­lil­lä Ikä­val­ko kai­vaa esiin ve­si­vä­rit ja maa­laa. Jos­kus vä­ri­lei­kit laa­je­ne­vat: ”Erääs­sä asun­nos­sa­ni ruis­ku­maa­la­sin kaik­ki kaa­pit ja laa­ti­kot eri­lai­sin kirk­kain vä­rein. Kylp­pä­rin kaa­ke­lei­hin maa­la­sin kis­so­ja ja lin­tu­ja.”

Lue lisää aiheesta